Kategoria: Matkakertomukset (Sivu 1 / 2)

Ulkomaanmatkoja minulle on vuosien varrella kertynyt jonkin verran. Ollessani Suomen Lähetysseuran työntekijänä vuosina 2000–2013 esimieheni kysyi vuosittain tarpeistani eri koulutuksiin. Koska mielenkiintoni on kohdistunut missionaarisen seurakunnan kehittämiseen, on usein pitänyt lähteä ulkomaille, sillä Suomessa asiasta ei ole juurikaan ollut mieleistäni koulutusta.

Olen tehnyt matkoja myös omalla ajallani, erityisesti Englantiin New Wine -uudistusliikkeen tapaamisiin ja konferensseihin, mutta myös Tansaniaan, Ruotsiin, Israeliin ja Viroon.

Vuodesta 2014 alkaen, siirryttyäni Lähetysseuran palveluksesta Lapuan tuomiokapitulin palkkalistoille, ulkomaanmatkat ovat olleet lähinnä ryhmäopintomatkoja ja yhteistyötä paikallisten kirkkojen kanssa.

Opintoryhmien matkojen päätavoitteena olen pitänyt ajatusta, että matkalle osallistuvat ihmiset voivat saada niin voimakkaita vaikutteita, että he voivat levittää innostusta ja uusia toimintatapoja omissa seurakunnissaan ja yhteisöissään. En ole kirjoittanut näistä matkoista kovinkaan paljoa, vaan olen kertonut niistä eri tilaisuuksissa, joissa pääsee keskustelemaan ja rukoilemaan yhdessä. En juurikaan luota pelkän informaation voimaan muuttaa yksilöitä ja yhteisöjä, vaan siihen tarvitaan henkilökohtaista kontaktia. Ihmisten on tutustuttava toisiin ihmisiin ja yhteisöihin ja saatava omaa näkyään syttymään yhdessä heidän kanssaan. Tästä eräänä esimerkkinä on Tukholman Santa Clara -seurakunta. Sen entinen johtaja Carl-Erik Sahlberg on kertonut iloitsevansa siitä, että niin monet käyvät katsomassa Santa Claran elämää ja toimintaa. Samalla hän on kertonut surevansa sitä, että harvat seurakunnat alkavat toteuttaa samoja periaatteita!

Toivon näiden suhteellisten lyhyiden kuvausten herättävän lisää mielenkiintoa missionaarista seurakuntaa ja sen todeksi elämistä kohtaan, vaikka en liiemmin luotakaan pelkkien kertomusten muutosvoimaan ilman henkilökohtaisia yhteyksiä ihmisiin. Kuvaukset voivat kuitenkin toimia virikkeinä vaikkapa sille, että seurakunnasta lähtee ryhmä tutustumaan johonkin hyväksi havaittuun yhteisöön. Tai seurakunta voi kutsua paikan päälle henkilöitä, jotka ovat perehtyneet tällaisiin yhteisöihin ja jotka voivat auttaa innostuksen levittämisessä ja uusien alkujen synnyttämisessä. Yksi vaihtoehto on lähteä mukaan yhteisöhautomoon, jollainen on käynnissä esimerkiksi Lapuan hiippakunnassa vuosina 2020–2022.

Englannin kirkko tuli minulle tutuksi jo 1980-luvulla, kun olin ennen teologian opiskeluja Kansanlähetyksen talvitiimissä aasialaissiirtolaistyössä Slough-nimisellä paikkakunnalla Lontoon länsipuolella. Tiimimme teki yhteistyötä paikallisen anglikaaniseurakunnan St Paul´sin kanssa.

Vuodesta 2005 alkaen olen ollut Lapuan hiippakunnassa ja muuallakin Suomessa johtamassa vastuunkantajaretriittejä, joiden ulkomaiset vieraat ovat olleet pääosin Englannin kirkosta, esimerkiksi Carlislen piispa Graham Dow. Englantilaiset papit ja muut vastuunkantajat ovat minulle erittäin tärkeä yhteistyötaho. Retriitteihin on osallistunut yhteensä yli 500 seurakuntien vastuunkantajaa, ja ne ovat kestäneet useita päiviä, joten yhteistyö englantilaisten kanssa on hyvin tuttua.

Olen vieraillut kymmenkunta kertaa Englannissa vuosina 2001–2018. Siellä kirkko on mielestäni huomattavasti pitemmällä missionaarisuusajattelussa kuin Suomessa. Olen osallistunut New Wine -johtajakonferensseihin ja Alfa-konferensseihin ja käynyt tutustumassa joidenkin seurakuntien toimintaan, pääasiassa ryhmien kanssa.

Esimerkkinä edellisistä on Lapuan hiippakunnan vapaaehtoistyön kehittäjien matka All Saints -seurakunnan vieraiksi Lontooseen 29.4.–3.5. 2015. All Saints on yksi New Wine -verkoston vahvoista seurakunnista. Matka oli erittäin hieno! Kirkkoherra Paul Harcourt tiimeineen esitteli seurakuntansa monipuolista elämää. Maallikot kantavat suuren osan vastuusta, rukouspalvelu armolahjoineen kuuluu normaaliin seurakuntaelämään (meidänkin puolestamme rukoiltiin henkilökohtaisesti), ja sunnuntaisin vietetään neljä erilaista jumalanpalvelusta, joihin osallistuu yhteensä yli 700 ihmistä. Seurakunta on rakentanut kirkon yhteyteen (kuva) kauniin kahvion (ankaran lupaväännön jälkeen), johon paikalliset tulevat mielellään. Kaikesta näkyy suuntautuminen siihen, että ihmisiä halutaan kutsua mukaan seurakuntaan.

Syksyllä 2018 Lapuan hiippakunnassa vieraili ystävyyskirkkomme maapiispa Ilse Junkermann Saksasta. Päivällisen yhteydessä Vaasassa hän kertoi kirkkonsa uusista kokeiluista paikallisseurakunnissa ja paikallisyhteisöissä. Matkalla Vaasasta Seinäjoelle kyselin häneltä tarkemmin asiasta, joka kuulosti hyvin innostavalta. Ehdotin myöhemmin hiippakuntamme dekaanille, että voisimme käydä tutustumassa noihin kokeiluihin paikan päällä.

Matka toteutui 30.1.-3.2.2019. Keski-Saksan evankelisessa kirkossa, Lutherin ydinalueilla, vajaa kymmenen prosenttia väestä kuuluu kirkkoon. Kirkolla on useita hienoja tapoja, joilla koetetaan tavoittaa kirkosta ja Jumalasta vieraantuneita ihmisiä.

Tutustuimme viiteen kohteeseen: Nuorten kirkkoon, lapsityön uuteen tapaan, Capoeira-musiikkiin ja -tanssiliikuntaan ja kahteen uudenlaiseen yhteisöön. Kaikissa Raamattu, rukous ja palveleminen eri tavoin olivat keskeisiä asioita.

Ensimmäinen oli nuorten Herzschlag-yhteisö (suom. Sydämen syke), joka kokoontuu Nordhausenissa heille remontoidussa kirkossa. Kirkko oli ollut osin jo raunioitunut, eikä sitä ei enää käytetty. Siellä oli vain yksi pistorasia, ei vessaa, ei vettä ja niin edelleen. Remontin jälkeen kirkossa on nyt kahvilatila, jossa voi laittaa ruokaa. Kirkkosalista on otettu penkit pois, ja sitä voi käyttää hyvin monella tavalla. Entinen sakasti toimii rukoushuoneena.

Yhdellä nuorisotyöntekijällä oli aiemmin vastuullaan valtava määrä kyliä, joista jokaiselle oli määritelty oma aika, jolloin työntekijän piti olla paikalla. Nyt hän hoitaa koko aluetta ilman aikatauluja. Yhteiset kokoontumiset on keskitetty tähän kirkkoon Nordhauseniin. Tavoitteena on käyttää nuorten kieltä ja heidän kulttuuriaan, vaikka sisältö pysyy perinteisenä. Ennen osallistuminen tarkoitti lähinnä papin nuorille antamaa valmista rukousta, jonka he sitten lukivat jumalanpalveluksissa, mikä nuorisotyöntekijän mukaan ei ole osallistumista. Esimerkkinä hän kertoi, että hän itse on huono tekniikassa, joten sen hoitaa itsenäinen tekniikkatiimi, joka siten tietää olevansa tarvittu. Jokaiselle ryhmälle halutaankin antaa kontrolli omasta toiminnastaan. Sydämen syke ei yritä olla ainoa seurakunta, vaan nimensä mukaisesti syke, joka levittää ”veren” eli elämän alueen joka kolkkaan.

Kirkossa kokoontuu siis yhteisö. Se on kokoontuva seurakunta, mutta sillä ei ole jäsenyyttä, vaan nuoret ovat oman kylänsä ja seurakunta-alueensa jäseniä. Seurakuntien omat papit kutsutaan yhteisiin kokoontumisiin esimerkiksi kastamaan oman alueensa nuoret. Tapahtumat ja pienryhmät ovat molemmat tarpeen, ja niistä pienryhmät toteutuvat omissa kylissä. Erilaiset vastuuryhmät ovat toiminnan ytimessä. Seurakunta tai yhteisö kasvaa ystävien kutsumisen, ei netin ym. kautta. Yhteisö toteuttaa myös rippikoulua, jossa on vuosittain noin 70 nuorta ja jossa on mukana kaksikymmentäviisi vapaaehtoista.

Jumalan evankeliumi on tärkein viesti: Jumala on olemassa ja suhde häneen on mahdollinen. Jumalan armo ja rakkaus antavat arvon yksilölle. Jokaisessa vastuuryhmässä on kaikilla kokoontumiskerroilla esillä Raamattu ja rukous, vaikka sitten vain kolmen minuutin ajan, mutta aina ne ovat esillä. Tavoitteena on, että nuorilla on suhde Jumalaan, kun he lähtevät opiskelemaan, ja että he etsivät itselleen seurakunnan.

Seuraava kohde oli lasten toimintapiste Gotha-nimisellä paikkakunnalla. Siellä pappispariskunta on jättänyt oman pappilansa ja muuttanut alueelle, jolla on hyvin vähän kristittyjä. Mies toimii kokoaikaisesti pappina ja vaimo, joka on opettaja, on mukana työssä perjantaisin. He kertoivat, että on hyvä, ettei ole liian valmista ohjelmaa, vaan tarkoitus on kuunnella, mitä ihmiset tarvitsevat. Jo silloin kun he kävelevät toimistolta siihen paikkaan, jossa lasten toiminta tapahtuu, he tapaavat paljon ihmisiä. He kertoivat, etteivät ole paikalla oman hyvän tahtonsa voimasta, vaan evankeliumin vuoksi, ja että he oppivat koko ajan lisää Jeesuksesta yhdessä niiden ihmisten kanssa, joita he tapaavat.

Yksi kirkon uudenlaisista toimintamuodoista on capoeira-työmuoto, joka on syntynyt vastavoimana uusoikeistolaisuudelle, väkivallalle ja suvaitsemattomuudelle. Tähtäyspisteenä on kommunikointitaitojen harjoittelu ja siltojen rakentaminen eri ikäryhmien, maiden ja kulttuurien välille. Välineinä tähän ovat rummut ja niiden soittaminen (kuva), jumalanpalvelukset, erilaiset projektit, tapahtumat ja kouluvierailut.

Neljäs kohteistamme oli Jenassa sijaitseva paikallinen seurakunta, jossa oli syntynyt halu muodostaa yhteisö. Seurakunnassa oli ollut ennestään yksi pappi, joka sai palkkansa kirkon organisaatiolta. Hänen rinnalleen palkattiin seurakuntalaisten varoilla toinen pappi. Seurakunta on luterilainen, ja siinä on vaikutteita evankelikalisuudesta ja karismaattisuudesta.

Jumalanpalveluksen lisäksi seurakunnassa on senioritoimintaa, keskisuuria ryhmiä ja pienryhmiä, joissa lauletaan, rukoillaan ja keskustellaan Raamatusta. Iltajumalanpalveluksessa, joka on nimeltään ”Aufwind”, seurakuntalaisilla on paljon vastuutehtäviä, ja sen musiikissa käytetään sekä bändiä että urkuja. Tästä jumalanpalveluksesta on pyritty riisumaan pois kaikki, mikä estää ihmisiä ymmärtämästä evankeliumia.

Saarna kestää 25–35 minuuttia, ja sen jälkeen on musiikkia ja aikaa rukouspyyntöjen kirjoittamiseen. Lopuksi käytetään aikaa ylistykseen ja annetaan tilaa ihmisten kertomuksille siitä, mitä Jumala on heidän elämässään tehnyt.

Mallina pidetään alkukirkon jumalanpalvelusta. Tarkoituksena on odottaa, että Pyhä Henki antaa osallistujille ajatuksia, joita voi sitten kertoa jumalanpalveluksen kuluessa.

Jumalanpalveluksen vetäjä kysyy, mitä osallistujat ovat oppineet Jumalasta tai mitä vaikutelmia on noussut mieleen. Ilmapiiri mahdollistaa sekä surun että ilon, eli kyseessä ei ole viihteellinen ja pinnallinen jumalanpalvelus, niin kuin jotkut pelkäävät.

Kerran kuukaudessa on ehtoollinen ja sen yhteydessä mahdollisuus henkilökohtaiseen siunaukseen. Jumalanpalveluksen jälkeen syödään aina jotain yhdessä. Kokoontumiset ovat sunnuntai-iltana, kun opiskelijat ovat palanneet paikkakunnalle.

Aamujumalanpalveluksessa on noin 150 ja iltajumalanpalveluksessa 80–100 henkilöä paikalla. Iltajumalanpalvelukseen kokoontuvalla väellä ei olisi varaa maksaa pappinsa palkkaa, mutta siitä vastaakin aamujumalanpalveluksessa käyvä väki.

Yhteisön vetäjät kertoivat, että tällainen toiminta vaatii ajattelutavan muutoksen, ja viittasivat Ensimmäisen korinttilaiskirjeen lukuun 12 ja Roomalaiskirjeen lukuun 12. Kaikkien panos on tarpeen. Pyrkimyksenä on päästä pois tilanteesta, että vain pastori olisi aktiivinen ja kuulijat passiivisia. Perinteisestä seurakuntatoiminnasta puuttuvat usein 20–30-vuotiaat, joita juuri iltajumalanpalvelus tavoittaa. Muualla sijaitsevat kumppanuusseurakunnat lähettävät aktiivinuoriaan tähän seurakuntaan, kun he tulevat opiskelemaan.

Viimeisenä uudenlaisena kohteena oli Gothassa sijaitseva yhteisö STADTteilLEBEN. Toimintamuodon idea syntyi halusta rakentaa seurakuntatalo. Sitten joku yhteisön perustajista ymmärsi, että kuilu tavallisten ihmisten ja kirkon välillä on liian suuri, ja syntyi ajatus yhteisöstä.

Alkuvaiheessa parkkipaikalla vietetty joulujuhla oli menestys. Yksi raamatunkohta, joka rohkaisi yhteisöä eteenpäin, oli viidentuhannen ruokkiminen. Vähitellen löytyi leipojia ja pelien pelaajia lasten seuraksi, ja toimintaan saatiin mukaan jäätelöauto! Sana tuli lihaksi.

Seniorityössä on piiri, jossa luetaan Raamattua, keskustellaan, rukoillaan jne.

Tavoitteena on muodostaa malli, jonka avulla ihmisiä voidaan palvella paremmin ja heidän puolestaan voidaan rukoilla. Yhteisön edustajien mielestä tämä on uudenlaista luostarin kaltaisuutta, vaikka yhteisön jäsenet eivät elä samassa taloudessa. Dietrich Bonhoeffer on heille tärkeä esikuva, ja he yrittävät toteuttaa hänen periaatteitaan vuorisaarnan laittamisesta käytäntöön.

Yhteisölle on tärkeää ja rohkaisevaa, että he saavat olla kirkon yhteydessä, vaikka toimintamuoto on uusi. Aluksi sillä oli paljon jännitteitä perinteisen seurakuntarakenteen kanssa ja tarvittiin paljon keskustelua. Vaikka käsityksen kirkosta on muututtava, se on hyvin hidasta. Paikallisen kirkon kanssa käydään joka vuosi keskustelu, ja yhteisön työntekijä käy kahdesti vuodessa pappien kokouksessa.

Yhteisön toiveena on, että ihmiset alkavat sanoittaa uskoa omin sanoin.

Saksan-vierailumme lopuksi tapasimme Erfurtissa aluepiispa Stawenow´n. Hän kertoi, että pyrkimyksenä on yhdistää syvä teologia ja hyvin yksinkertaiset käytännöt. Apuna käytetään kertomuksia, ja pyrkimyksenä on yhdistää identiteetti, näky, Raamattu ja rukous. Usko on elämistä ja tekemistä, ei vain ajattelua.

Kokeiluissa on ns. avoimen pöydän idea, jossa ideat pyritään tuomaan yhteiselle pöydälle. Siihen liittyy myös konkreettinen seikka: on huomattu, että aina kannattaa tarjota syötävää ja juotavaa.

Kun ihmiset nykyisin jättävät kirkon joukoittain, heidät pitää kuitenkin kutsua takaisin yksitellen. Tulevaisuudessa kirkon jäsenyys vaatii kristillisen identiteetin. Saksassa on valtava määrä kirkkorakennuksia, joihin ihmiset identifioituvat, mikä on vahingollista yhteisöllisyydelle. Yhdellä papilla voi olla jopa kaksikymmentäviisi kirkkorakennusta hoidettavanaan! Stawenow totesi, että identiteetin täytyy muuttua: me ihmiset olemme kirkko. Esimerkiksi nuorten projektista Nordhausenista lähtevien nuorten toivotaan vievän uskon mukanaan, mihin menevätkin. Tavoitteena on, että nuoret sanovat muille, että kannattaa olla kristitty.

Kokeilut ovat kantaneet hyvää hedelmää. Stawenow`n mukaan arviointia ei kuitenkaan pidä tehdä liian pian, vaan kokeiluille tulee antaa oma aikansa.

Johtavia periaatteita on kaksi. Ensimmäinen on syyllisyydestä vapautuminen Jeesuksen sovitustyön vuoksi. Toinen on eläminen tämän sovituksen varassa, mihin liittyy Hengen hedelmä ja se, kuinka ihminen elää sitä todeksi käytännössä. Kokeiluissa ei ole kyse tuotteesta vaan siitä, mikä kirkossa kantaa hedelmää. Stawenow´n mukaan heidän kirkossaan ei enää riidellä helluntain merkityksestä, vaan sen merkitys on selvä. ”Kristus sinun puolestasi” riittää, ja ”Uusi viini on kaadettava uusiin leileihin”. Muutos ei ole itseisarvo, evankeliumi sen sijaan on.

Lapuan hiippakunnalla on yhteisiä kokouksia Ruotsin Härnösandin ja Norjan Trondheimin (Nidarosin) hiippakuntien kanssa noin kahden vuoden välein.

Härnösand 2014

Lapuan hiippakunnasta oli kuuden hengen ryhmä mukana yhteispohjoismaisessa Mittnordenmöte-kokouksessa 18.–20.8.2014 Ruotsin Härnösandissa. Matkaan lähdettiin Jyväskylästä 17.8.2014 minibussilla. Vaasasta siirryttiin laivalla Uumajaan, josta matka seuraavana aamuna jatkui Härnosandiin.

Ruotsin luterilaisen kirkon piispojen kirjoittama kirja ilmastosta (Ett biskopsbrev om klimatet 2014) oli ilahduttava. Kirja oli tasapainoinen ja vältti hyvin keskittymisen joko vain toiseen ja kolmanteen uskonkappaleeseen tai vain ensimmäiseen uskonkappaleeseen: luomakunnan huomioon ottaminen, Kristuksen pelastustyö ja hengellisen elämän vaaliminen tuotiin kaikki esiin. Siinä käytiin läpi tämän hetken tietoja ilmastonmuutoksesta ja siihen liittyvistä tekijöistä. Samalla tuotiin esiin kristillinen käsitys ihmisestä luotuna, mutta samalla syntisenä, vaikkakin anteeksiannettuna. Ilman Kristusta maailman pelastaminen ei ole realistista. Kirjassa ilmaistiin myös luottamus siihen, että Jumalalla on varmasti meille varustus myös tällaista tilannetta varten, jossa ihmiskunnan elämäntavat ovat uhka koko maapallon elämän jatkuvuudelle.

Mieleen jäivät myös Ruotsin ja Norjan hiippakuntarakenteen muutamat erot verrattuna omaan tilanteeseemme. Hiippakunnissa on työntekijöitä, joiden alana on kiinteistöistä ja metsistä huolehtiminen. Seurakunnat kyllä omistavat metsät ja rakennukset, mutta hiippakuntatasolla olevan asiantuntemuksen avulla voidaan linjata koko kirkon käytäntöjen ympäristöystävällisyyttä jne. Asiantuntemusta ei tarvitse olla jokaisessa seurakunnassa, vaan hiippakunnan muutamat työntekijät voivat keskittyä auttamaan paikallisseurakuntia niiden omaisuudenhoidossa ja ympäristökysymyksissä.

Keskusteluissa päästiin hyvin konkreettiselle tasolle, sillä hiippakunnilla oli selkeitä toimenpide-ehdotuksia seurakunnille. Suomalaisen ryhmän mukana oli paikallisseurakunnan työntekijöitä, jotka esittelivät käytännön periaatteita ja toimenpiteitä omissa seurakunnissaan. Norjalaiset esittelivät julisteen, joka oli lähetetty seurakuntiin ja jonka kymmenistä vaihtoehdoista kukin seurakunta sai valita puolet toteutettavakseen, kuitenkin niin, että puolet myös piti valita. Käytännön toimenpiteitä tulee siis tehdä, mutta niiden painopisteen voi kukin seurakunta valita itsenäisesti hiippakunnan antamista vaihtoehdoista.

Ruotsalaiset esittivät yhtenä käytännön toimenpiteenä yhteisen hankkeen kattotervan valmistamiseksi, koska tällä hetkellä heidän täytyy tuoda terva Kiinasta. Pohjoismaat voisivat tuottaa yhdessä sen verran tervaa, että se riittäisi kunkin maan kattohankkeisiin ja että se olisi samalla kannattavaa, mitä ei saavuteta vain yhden maan kirkon hankkeella.

Kaikkien maiden yhteisiä kysymyksiä olivat huoli jumalanpalvelusosallistumisen vähenemisestä sekä kasteen merkityksestä erityisesti seurakunnan jäsenten keskuudessa.

Kokonaisuudessaan neuvottelun sisällöstä jäi toiveikas näköala ilmastoon ja luontoon sekä ajatus siitä, että Jumalalla voi olla ratkaisuja myös näihin maailman ongelmiin. Myös kirkon on hyvä toimia aktiivisesti ilmaston ja luonnon puolesta: toivo laittaa meidät liikkeelle. Pienistä päätöksistä ja pienistä teoista kertyy yhdessä suuria vaikutuksia. Yhteinen tehtävä voi myös yhdistää kirkkoa yhteiskunnan toimijoihin.

Trondheim 2017

Seuraavassa kokouksessa Norjan Trondheimissa 21.–23.3.2017 pääaiheena oli luonnollisesti reformaatio, sillä uskonpuhdistuksesta oli tuona vuonna kulunut 500 vuotta. Kirkon uudistumisen välttämättömyys sävytti kaikkia keskusteluja.

Paikalla oli meidän suomalaisten lisäksi myös Härnosandin hiippakunnan delegaatio Ruotsista. Kokouksessa käsiteltiin seuraavia teemoja:

Ensimmäisenä päivänä keskusteltiin valtionkirkon muuttumisesta kansankirkoksi. Norjassa muutos on uusi ja tilanne vaatii totuttelemista. Ruotsilla on 17 vuoden kokemus kansankirkkona olemisesta valtionkirkkoaseman jälkeen. Suomen näkökulman keskusteluun toi Liisa Rantala, joka kertoi luterilaisen kansankirkon asemasta maassa, jolla on pitkät luterilaiset ja ortodoksiset juuret. Päivän päätteeksi tutustuimme Nidarosin tuomiokirkon ympäristöön ja pyhiinvaelluskohteisiin.

Toisena päivänä pidettiin reformaatiota käsittelevä seminaari merenlahden toisella puolella Brekstadissa, jonne matkustimme paikallisella lautalla. Professori, TT Stephane Dietrich piti luennon aiheesta Kirkko tuomittuna muutokseen – diakoninen näkökulma. Piispa Eva Nordung Byström puhui aiheesta Ruotsin kirkko itsenäisenä kirkkona vuoden 2000 jälkeen. Piispa Simo Peura piti esitelmän aiheesta Kirkon uudistuminen – näkökulmia suomalaiseen Luther-tutkimukseen. Piispa Tor Singsaas puhui aiheesta Virsilaulu reformaation liturgisena allekirjoituksena.

Kolmannen päivän teemana oli uusien työntekijöiden saaminen kirkkoon. Norjassa on merkittävä pappispula: vuodesta 2012 lähtien vajaus on ollut 178 pappia koko Norjan kirkossa. Syitä pohdittaessa esiin nousivat muiden, yksityisten työpaikkojen ja parempien palkkojen houkutus sekä se, että kirkon tehtävät eivät yleisesti kiinnosta. Ruotsissa tilanne on jotakuinkin tasapainossa, mutta reserviä ei ole, kun taas Suomessa tulijoita pappisvirkaan on liikaa.

Vaasa 2019

Kokous Vaasassa 13.–15.8.2019 onnistui erinomaisesti. Oli meidän hiippakuntamme vuoro toimia kutsujana. Minulla oli päävastuu suomalaisten esitelmästä (Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt. Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä) ja muista järjestelyistä, joten tekemistä riitti!

Pääteemana oli kirkkojemme laskevat jäsenmäärät, sillä tilanne kaikilla kolmella hiippakunnalla on samansuuntainen. Rohkaisevaa oli kuitenkin se, että kaikilla oli esittää esimerkkejä innostavista uusista tavoista elää kirkon sanomaa todeksi!

Eva, Härnösandin piispa, totesi, että he aikovat tulevina vuosina keskittyä kristinuskon perusasioihin, sillä hän on huomannut niiden hämärtyneen jopa alueensa seurakuntien työntekijöiltä ja luottamushenkilöiltä. Saimme nähdä kuvia maahanmuuttajien kasteista ja kuulla työntekijöiden uusista tavoista olla ihmisten kanssa esimerkiksi erilaisilla messuilla. Eräs muslimi oli kysynyt hiippakunnan työntekijältä tällaisessa tapahtumassa: ”Sinähän olet kirkon työntekijä, eikö niin? Miksi et puhu Jeesuksesta?” Yleensäkin painopiste vaikutti siirtyneen enemmän kirkon juuriin päin, evankeliumiin ja ihmisten kanssa elämiseen. Rukouksen merkitys nousi esiin hienolla tavalla, erityisesti vapaaehtoistyön tärkeänä voimavarana.

Tutustuimme myös Raippaluotoon ja Unescon maailmanperintökohteeseen Merenkurkussa, jossa maannousu on paljain silminkin havaittavissa. Sääennusteet lupailivat sadetta, minkä vuoksi kannoin repussani patikoinnin aikana sateenvarjoja. Sää pysyi kuitenkin ihanteellisena koko ajan, minkä vuoksi Eva-piispa kysyi minulta hymyillen: ”Oletko rukoillut tämänkin puolesta?”

Molempina aamuina vietimme rukoushetkeä, jälkimmäisenä myös ehtoollista, Vaasan kirkossa.

Keskustelimme myös pyhiinvaellusteemasta, jonka Suomen-tilannetta esitteli eläkkeellä oleva hiippakuntasihteeri Reijo Takamaa. Tuo teema on pääaiheena, kun kokoonnumme seuraavan kerran Härnösandin hiippakunnassa vuonna 2022.

Olen käynyt Tukholman S:ta Clara -seurakunnassa useita kertoja. Kerron sen ominaispiirteistä kuvailemalla kahden matkan kokemuksia.

Lapuan hiippakunnan opintomatkalla 3.–5.5.2009 oli mukana viitisentoista henkeä, pääosin omasta hiippakunnastamme, mutta joitakin osallistujia oli myös muualta Suomesta.

Sunnuntaina tutustuimme lyhyesti seurakuntaan ja osallistuimme jumalanpalvelukseen, jossa oli koolla yli 500 ihmistä. Jumalanpalveluksen rakenne oli pääosin tuttu ja ilmapiiri hyvin vapaa ja rento. Lapsille oli omaa ohjelmaa, musiikkina oli virsiä ja ylistyslauluja, vapaaehtoiset kertoivat aluksi messun kulusta ja viikkotoiminnasta, ja kirkkoherra Carl-Erik Sahlberg toivotti meidät suomalaiset tervetulleiksi samoin kuin korealaisen ryhmän.

Kirkkoherra kutsui kesken saarnan entisen vangin ja huumeiden käyttäjän kertomaan, mitä Jumala oli hänen elämässään tehnyt. Kutsu vaikutti siltä, että asiasta ei ollut sovittu etukäteen. Ehtoollisen yhteydessä monet menivät kirkon etuosaan ja vastuunkantajat rukoilivat heidän puolestaan. Rukousmahdollisuus jatkui jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokahvien aikana.

Vierailumme aikana Sahlberg, pastori Nils Lidskog, diakoni Inga Pagréus ja muutama vapaaehtoinen vastuunkantaja esittelivät seurakunnan elämää ja toimintaa. Kaikkein vaikuttavinta olivat kertomukset siitä, miten ihmisten elämä on muuttunut, kun Jumala on saanut puuttua siihen. Entiset narkomaanit ovat vapautuneet huumeiden käytöstä ja löytäneet seurakunnasta kodin. Samoin seurakunnan kokoontumisissa on paljon entisiä prostituoituja ja kodittomia, joihin seurakunta keskittyy diakoniatyössään. Tämän mahdollistaa se, että perheisiin liittyviä kirkollisia toimituksia on vähän, koska seurakunta on alueella, jossa lapsiperheillä ei ole varaa asua ja jossa on lähinnä varakasta ja vanhempaa väkeä. Toiminnassa on kuitenkin väkeä laajalta alueelta. Vapaaehtoisilla on merkittävä rooli, kun keskustaan kertyviä narkomaaneja, prostituoituja ja kodittomia kohdataan.

Kirkossa on joka arkiaamu ja -iltapäivä tunnin rukoushetki, jonka tyyli ja rakenne vaihtelevat. Pääosin kyse on vapaamuotoisesta rukouksesta, ylistyslauluista ja lyhyistä keskusteluista, joiden tarkoitus on kertoa rukousaiheita ja -vastauksia. Aamuisin hetket kokoavat pari-kolmekymmentä, iltapäivisin yli viisikymmentä henkeä kirkon tiloihin, joko kahvilaan tai kirkon keskiristin tuntumaan. Rukouksessa odotetaan Jumalan todellista kosketusta armolahjoineen, vapautumisineen ja parantumisineen.

Seurakunnassa on säännöllisesti Alfa-kursseja, kotiryhmiä ja kansanopistona toimiva Opetuslapseuskoulu.

Kirkon ovet ovat auki joka päivä, ja öisinkin silloin, kun nähdään tarpeelliseksi. Kirkossa on koko ajan ihmisiä, jopa niin, että kuvien ottaminen oli hankalaa jatkuvasti liikkeessä olevan väen vuoksi.

Joka aamu valmistellaan voileipiä ja kahvia jaettavaksi läheisellä Tukholman keskustorilla Plattanilla. Ryhmästämme osa osallistui valmisteluun paikallisten maahanmuuttajien kanssa. Ruoat saadaan lahjoituksina läheisistä kaupoista ja tavarataloista, sillä monet tahtovat tukea toimintaa, joka on vaikuttanut merkittävästi ihmisten hyvinvointiin ja samalla keskustan yleisilmeeseen, kun mm. huumeiden käyttäjät ovat vähentyneet. Ruoan jakamisen yhteydessä työntekijät ja vapaaehtoiset ovat valmiita keskustelemaan ja rukoilemaan halukkaiden kanssa. Vapaaehtoisista moni on entinen prostituoitu tai huumeiden käyttäjä, joten heillä on taitoa lähestyä joukkoa, johon he itse ovat kuuluneet.

Mieleenpainuvinta oli yksinkertaisuus: toiminta ei pyöri rahalla tai henkilöresursseilla, vaan evankeliumin ja rukouksen muuttavalla voimalla. Samaa toimintaa voisi toteuttaa missä tahansa, kunhan evankeliumiin ja rukoukseen luotetaan ja niille annetaan tilaa. Narkomaanien ja prostituoitujen kohdalla ymmärretään ammattiavun merkitys mm. vieroituksessa, mutta ytimessä on evankeliumi ja sen uskomisen mukanaan tuoma käsitys omasta arvosta ja kutsumuksesta elää Jeesuksen seuraajana. Sahlberg rohkaisi kaikkia lähtemään ulos kirkosta palvelemaan, kertomaan evankeliumia ja rukoilemaan ihmisten puolesta.

Tammikuussa 2017 Lapuan hiippakunnan vapaaehtoistyön kehittäjät tekivät matkan S:ta Clara -seurakuntaan. Kävin seurakunnassa nyt ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun johtava pastori Sahlberg oli jäänyt eläkkeelle. Uusi pastori Ivan Giertz johtaa seurakuntaa hyvin samantapaisella otteella kuin Sahlberg. Mennessämme seurakuntaan jännitin hieman, miten edellisen, vahvan johtajan eläkkeelle jääminen on vaikuttanut seurakuntaan. Mielestäni seurakunta oli ainakin yhtä innostunut ja kokonaisvaltainen kuin ennenkin ja diakoniatyö näytti ottaneen taas askeleita eteenpäin mm. kodittomien huomioimisessa. Kun seurakunnan toimintaa esiteltiin ryhmällemme, Giertz kertoi kahdesta ratkaisevasta periaatteesta kaikessa, mitä heillä tapahtuu. Ensimmäinen periaate on, että he pyrkivät kysymään jossain vaiheessa jokaiselta, tahtooko hän pyytää Jeesusta sydämeensä. Se on ratkaisevan tärkeä asia Giertzin mukaan. Toinen periaate on se, että he pyrkivät kaikessa seurakuntaelämässä luottamaan Pyhän Hengen voimaan ja läsnäoloon.

Esimerkkinä näistä periaatteista ovat ruoanjaon yhteydessä tapahtuvat keskustelut. Jotkut niistä päättyvät rukoukseen. Jotkut antavat elämänsä Jeesukselle. Jotkut eivät tule kirkkoon, mutta joskus seurauksena on jopa kahden vuoden prosessi niille, jotka haluavat irti tuosta elämästä. S:ta Claraan saa tulla vain itkemään penkkiin. Tarjolla on yhteys, joka ei ole tuomitseva. Pyhä Henki on lohduttaja, ainoa, joka todella pystyy lohduttamaan näitä ihmisiä. Seurakunnan jumalanpalvelukset ovat täynnä ylistystä ja rukousta, ja ihmiset kokevat, että Pyhä Henki tulee uudestaan ja uudestaan paikalle. Monet seurakunnassa käyneet todistavat, että tämä ilmapiiri vetää heitä Claraan.

Tansanian-yhteistyö alkoi ideasta kutsua sieltä Lapuan hiippakunnan rippikouluihin vierailijoita kesäksi 2014. Olen vieraillut maassa jo kuusi kertaa, ja sieltä on tultu hiippakuntaamme vastavierailuille. Piispan apulainen, pastori Oscar Lema kiersi hiippakuntamme seurakunnissa kolmen kuukauden ajan syksyllä 2016.

Seuraavassa on kuvaus kahdesta opintomatkasta.

2015

Hiippakunnan nuorten matka Tansaniaan 2.–18.6.2015 meni lähes täydellisesti yhtä autorikkoa ja pientä sairastelua lukuun ottamatta. Tavoitteena oli tutustua kasvavan kirkon elämään ja kasvun syihin. Alusta alkaen saimme olla mukana paikallisen tyylin rukoushetkissä ja -kokouksissa, jotka usein näyttävät alkavan ja päättyvän yhteiseen ylistyslauluun ja joissa jokainen osallistuja rukoilee vapaasti ääneen yhtä aikaa muiden kanssa. Rukoushetki saattaa kestää kymmeniä minuutteja. Tällainen tapa rukoilla on kuulemamme mukaan hyvin tärkeä ja liittyy merkittävällä tavalla kirkon voimakkaaseen kasvuun. Oman kertomansa mukaan matkalaisemme kokivat rukouksen hyvin rohkaisevana alun lievän hämmennyksen jälkeen.

Koko matkan ajan purimme kokemuksiamme iltapalavereissa, ja aamuisin kokoonnuimme lukemaan Raamattua ja rukoilemaan yhdessä. Rukous oli muutenkin vahvasti läsnä useaan kertaan päivässä. Paikallinen tapa oli mm. aloittaa ja lopettaa automatkat yhteiseen rukoukseen. Mieleenpainuvia olivat usein toistuvat rukoushetket tai rukouskokoukset.

Merkittävää oli myös sairaiden puolesta rukoileminen, joka on tavallista Tansaniassa. Muun muassa kotikäynneillä saimme rukoilla sairaiden puolesta ja kuulla ihmisten kertovan parantumisista.

Piispa Andrew Gulle kertoi minulle ja matkamme toiselle vetäjälle hiippakunnan keskeisistä tavoitteista ja työtavoista evankeliumin edistämiseksi. Hiippakunnalla on mottona “Syviin vesiin” (Luuk. 5:4), mikä vie heitä jatkuvasti ”syviin vesiin” kohtaamaan niitä ihmisiä, joilla ei ole suhdetta Jeesukseen eli jotka eivät ole kristittyjä tai ovat sitä nimellisesti. Kirkon jäsenet ovat sisäistäneet tämän kirkon yhteisen tavoitteen hyvin, ja heillä on hyvin pieni kynnys ottaa puheeksi usko Jeesukseen. Piispa Gullen vahva viesti oli, että Jeesusta ja uskoa ei pidä eikä tarvitse hävetä. Rukous tulee ihmisten kysymysten käsittelyssä ensin, ja heidän kokemuksenaan on, että usein Jumala tekee jotain jo viikon sisällä vastauksena rukoukseen. Piispa kertoi myös, että heidän hiippakunnassaan jokainen seurakunta lähettää kerran vuodessa viisi evankelistaa tavoittamaan kirkon ulkopuolisia. Näin he saavat 200 evankelistaa liikkeelle missioviikon aikana. Keskusteluhetkemme päätti piispan ehdottama yhteinen rukous, käsi kädessä kolmestaan seisten.

Tarkemmin matkasta voi lukea osoitteesta http://matkallatansaniaan.blogspot.fi/

2018

Lapuan hiippakunnan opintomatka Tansaniaan ja osallistuminen missioviikkoon Hungumalwa-nimisellä paikkakunnalla 23.7.–3.8. meni erittäin hyvin! Koko ryhmämme osoittautui hyvin sopeutuvaksi ja palvelualttiiksi.

Aamut aloitettiin klo 5:30 (!) evankelistojen yhteisellä rukouskokouksella. Kuudelta pidin raamattuopetuksen rohkaisuksi päivän evankelioimistyötä varten. Sitä seurasi aamiainen, jonka jälkeen kiersimme joka päivä pienissä ryhmissä talosta taloon. Ryhmiä johtivat paikalliset, ja mukana oli muutama suomalainen ryhmää kohti. Kiersimme sikäläisittäin pihasta pihaan, sillä yleensä ihmiset viettävät aikaa ja tekevät kotitöitä ulkona. Iltapäivällä pidettiin ulkoilmakokous ja sen päätteeksi rukouspalvelu.

Puhuttelevaa oli rukouksen määrä: kun puhuja julisti, hänen takanaan istui vanhempi rukoilija, joka oli edellisvuosina toiminut puhujana. Samoin puhujalavan molemmin puolin istui rukoilija koko puheen ajan tukemassa julistajaa.

Ensimmäisenä iltana pääsimme ryhmänä mukaan rukoilemaan nuoren miehen puolesta, joka oli omasta tahdostaan tullut ulkoilmakokoukseen rukousta varten. Kun miehen puolesta rukoiltiin, hänestä tuli aivan poissaoleva. Hän puhui jotakin mongerrusta, jota kukaan ei ymmärtänyt, ja oli käsittääkseni jonkinlaisten harhojen vallassa. Rukoilimme hänen puolestaan kauan, ehkä pari tuntia yhteensä. Rukousta johtava paikallinen evankelista totesi: ”Jotain on tapahduttava, sillä on suuri häpeä, jos mies jää omiin ahdistuksiinsa ja harhoihinsa. Hänen on saatava apua.” Jatkoimme rukousta, ja eräs oman suomalaisryhmämme jäsen, jolla on kielilläpuhumisen lahja, koki, että hänen tulee sanoa kielillä jotain tuolle nuorelle miehelle. Hän teki niin, ja mies vastasi, aivan tolkullisen kuuloisesti! Kukaan ei tosin ymmärtänyt puhuttua kieltä. ”Keskustelun” repliikit jatkuivat normaalin keskustelun tapaan: yksi meistä puhui, mitä koki Pyhän Hengen antavan, ja mies vastasi joka kerta. Vähän tämän jälkeen mies alkoi puhua swahilia, kieltä, jota paikalliset käyttävät. Hän sanoi: “Tahdon lukea jotain!” Hänelle annettiin avonainen Raamattu, mutta miehen suusta tuli lause: ”Me emme lue tätä!” Rukous jatkui vielä jonkin aikaa, ja sitten mies vapautui. Kävi ilmi, että hänen puhelimessaan oli tallennettuna vain yksi numero, joka kuului paikalliselle noitatohtorille. Mies kertoi, että hän oli yrittänyt usein tulla kristillisiin tilaisuuksiin, mutta hänen mielessään oli alkanut kaikua väite ”Et sinä voi mennä sinne”! Kerta toisensa jälkeen hän oli kääntynyt pois, mutta tällä kertaa hän tuli tilaisuuteen ja vapautui kierteestään.

Illan pimennyttyä näytettiin hengellisiä elokuvia. Tätä varten hiippakunnalla on maastoauto, jossa on kaikki tarvittava elokuvien näyttämistä varten, myös aggregaatti sähkön tuottamista varten. Auto liikkuu eri puolilla hiippakuntaa ympäri vuoden, ja sen mukana kulkee kaksi evankelistaa, jotka myös nukkuvat autossa. He julistavat evankeliumia, keskustelevat katsojien kanssa ja rukoilevat heidän puolestaan. Elokuvatyön kautta suuri joukko ihmisiä on kääntynyt kristityksi. Se on myös vähentänyt erilaisia taikauskoisia tapoja, mm. vanhojen naisten pitämistä noitina ja heidän surmaamistaan. Tähän kehitysaputyö ei ole ylettynyt, vaan uskomusten muuttumiseen tarvitaan sydämen muutos, jonka evankeliumi saa aikaan.

Missioviikon aikana saatiin uusi kirkko ulkokuoren osalta valmiiksi kattopeltejä lukuun ottamatta. Parin viikon päästä missioviikon loppumisesta pellitkin olivat paikoillaan.

Päätösjumalanpalveluksessa kastettiin yli 50 henkilöä. Paikalliset pitivät määrää vähäisenä, sillä aiempina vuosina kastettuja on ollut 200–300. Hungumalwa on kuulemma kuitenkin hengellisesti penseä paikka, jossa ihmiset eivät helposti ala elää Jeesuksen seuraajina. Juuri siksi missioviikko pidettiin siellä. On hienoa, että kristityt haluavat panostaa myös tällaiseen alueeseen, muun muassa missioviikon muodossa.

Maalaus Mwanzasta, hiippakunnan pääkaupungista. Se esittää Victorianjärven rantaa, jossa ovat kuuluisat Bismarck-kivet. Alalaidassa on hiippakunnan logo ja tunnuslause ”Syviin vesiin”.

Olen toiminut vuodesta 2011 alkaen yhtenä kouluttajana Viron Lähetyskeskuksen järjestämissä koulutuksissa, jotka on suunnattu seurakuntien lapsi- ja nuorisotyön vapaaehtoisille vastuunkantajille. Koulutusta on noin kymmenen viikonlopun aikana syys- ja kevätkaudella, ja se pyritään pitämään vuosittain, poikkeuksena koronapandemian aiheuttama katko vuonna 2020. Oma yhden viikonlopun mittainen osuuteni on painottunut opetukseen missionaarisen seurakunnan olemuksesta, Pyhän Hengen merkityksestä ja rukouksesta. Lähetysjohtaja Leevi Reinaru on todennut, että kurssit ovat alkaneet näkyä seurakunnissa siten, että kurssin käyneistä on tullut vastuunkantajia. Koska Virossa ei ole varsinaista nuoriso- tai lapsityön koulutusta, tämä kurssi tukee niitä, jotka voivat ottaa vastuuta noista tehtävistä.

Edellisen lisäksi olen vieraillut Virossa useita kertoja muun muassa Lähetyskeskuksen järjestämillä Kirkkopäivillä.

Samoin olen ollut pitämässä Majatalo-tyyppisiä tilaisuuksia muusikko Pekka Simojoen, EtCetera-kuoron ja evankelista Ilkka Puhakan kanssa.

Minut on kutsuttu kaksi kertaa Hongkongiin. Ensimmäisen käyntini 20.–28.2.2011 pääsisältönä olivat vierailut Tan Ka Wanin huumekodissa sekä Suomen Lähetysseuran Hongkongin-, Taiwanin- ja Kiinan-työntekijöiden kokouksessa.

Toisella matkallani 22.10.–3.11.2014 pidin Tao Yan -seurakunnassa illan nuorille aikuisille, kokonaisen koulutuspäivän koko seurakunnalle missionaarisen seurakunnan periaatteista ja armolahjoista sekä saarnan jumalanpalveluksessa.

Vierailimme myös Sha Lo Wan -kylässä yhdessä Tao Yan -seurakuntaa johtavan evankelistan vaimon kanssa. Kävimme ihmisten kodeissa ja kylän kokoontumispaikalla suuren puun alla, mittasimme verenpaineita, juttelimme ja rukoilimme ihmisten puolesta.

Aamiaisella Hongkongin luterilaisen kirkon työntekijöiden kanssa kokeilimme kuuntelevaa rukousta. Piispa halusi tilaisuuden päätteeksi käyttää puheenvuoron. Hän kertoi ajatelleensa, että tilaisuudessa kuullaan taas yksi teoreettinen ja tylsä luento, mutta hän olikin kokenut rukouksen hyvin käytännöllisenä ja rohkaisevana. Piispa kehotti työntekijöitä käyttämään rukoustapaa seurakunnissa. Muutamat työntekijät kommentoivatkin lähtiessään, että he aikovat käyttää rukoustapaa seurakunnassaan saman tien.

Erillisen maininnan ansaitsee käynti Manner-Kiinan puolella, jossa sain vierailla teologisessa seminaarissa. Viidenkymmenen kohta evankelistoiksi ja pastoreiksi valmistuvan opiskelijan tapaaminen oli mieleenpainuvaa. He olivat kotoisin maaseudulta, ja useat heistä edustivat vähemmistökansallisuuksia. Olin kauan haaveillut vierailusta Kiinaan, ja oli hienoa, että tilaisuus avautui.

Israelin-matkoja on minulla takanani kaksi, joista ensimmäinen toteutui yhdessä Lapuan hiippakunnan pääsihteerin Paavo Haapakosken kanssa joulukuussa 2007. Neuvottelimme Lapuan hiippakunnan ja Pyhän maan ja Jordanian luterilaisen kirkon määräaikaisen kumppanuussopimuksemme päättämisestä ja sopimukseen liittyneiden kolehtivarojen käyttökohteista.

30.4–.7.5.2016 olin Kirsin kanssa mukana EtCetera-kuoron Israelin-matkalla. Kuoron lähdettyä jäimme vielä kahdestaan kolmeksi päiväksi Jerusalemiin ja Tel Aviviin. Samalla juhlimme avioliittomme 30-vuotista matkaa!

Kuoron matkalla olivat tietenkin mukana myös kuoron johtaja Pekka Simojoki ja evankelista Ilkka Puhakka. Pidimme neljä konserttia, joissa pidin puheet englanniksi, eli olen saanut etuoikeuden puhua Nasaretissa, Betlehemin lähellä ja kaksi kertaa Jerusalemissa. Oli mahtavaa tehdä yhteistyötä upean kuoron kanssa, joka tuntuu monin tavoin kuin perheväeltä, sekä kuunnella Ilkan ja oppaamme Ruut Ben-Yosefin kertomuksia eri paikkojen historiasta ja niiden yhteydestä Raamatun ajan tapahtumiin.

Tuntui hieman kummalliselta saada tilaisuus puhua ja esiintyä messiaanisille juutalaisille, arabikristityille, joillekin (ortodoksi)juutalaisille ja luultavasti joillekin muslimeillekin. Pidimme neljä Majatalo-iltaa, ja kuoro lauloi ex tempore -lauluja eri paikoissa, mm. Hiskian aikaisessa pilkkopimeässä vesitunnelissa, jossa kävelimme yli puoli kilometriä vedessä kahlaten. Matkaan kuului myös ehtoollinen Puutarhahaudalla ja paljon rukousta ihmisten puolesta.

Tarkemmin matkasta voi lukea tästä: http://www.etcetera.fi/pdf/israel.pdf

Kansainvälisen työn sihteerien kanssa tutustuin Luterilaisen maailmanliiton ja Kirkkojen maailmanneuvoston lähetys- ja kehitysosastoihin Genevessä 15.-19.4. 2015. Se oli silmiä avaava kokemus siitä, kuinka LML:ssa ja KMN:ssa on evankeliumiin keskittyviä asiantuntijoita erityisesti kasvavista kirkoista. Meille Suomeen tällaista kuvaa ei oikein tahdo tulla, vaan jostakin syystä useat Geneven-kävijät tuntuvat keskittyvän kertomaan enemmän kehitysyhteistyöstä ja länsimaisten trendikkäiden arvojen edistämisestä.

Matka oli rohkaiseva muistutus siitä, että kirkkojen yhteydessä on paljon hyviä piirteitä, sillä maailmanlaajuinen kirkko kasvaa ja pysyy elossa pitkälti evankeliumin varassa. Merkittävin tekijä kirkon kasvussa ei ole raha vaan evankeliumi. Luterilaisen kirkon viestintä ja samoin maallinen media pitävät jostain syystä yllä melko länsimaista, maallistunutta kuvaa LML:n ja KMN:n toiminnasta, vaikka kokonaisuus on mielestäni tasapainoisempi.