Yksi käytännöllisimmistä periaatteista, jota huomaan jatkuvasti soveltavani omassa työssäni, on englantilaisilta papeilta oppimani neljän B:n periaate:

  • Behave eli käyttäytyminen
  • Believe eli uskominen
  • Belong eli kuuluminen
  • Bless eli siunaaminen

Näiden neljän osan eri järjestykseen asettaminen muuttaa seurakunnan suhdetta ympäröivään todellisuuteen ratkaisevasti.

Jeesuksen ajan fariseusten toiminta näytti avautuvan käyttäytymisestä käsin: Behave, Believe, Belong, Bless. Jos osasi käyttäytyä oikein, saattoi myös saada tietoa uskosta. Kun käyttäytyi ja uskoi oikein kirjoituksiin, saattoi saada oikeuden kuulua tuohon joukkoon. Kaikki tämä yhdessä johti siunaukseen.

Jeesus käänsi nämä asiat nurin päin: Bless, Belong, Believe, Behave. Hän siunasi ja paransi ihmisiä riippumatta siitä, palasivatko nämä kiittämään tai uskoivatko nämä häneen. Avun tarve näytti riittävän syyksi. Hän antoi ihmisille tunteen kuulumisesta, sillä hän seurusteli niin sanottujen syntisten kanssa. Kun hän pääsi lähelle ihmisiä siunatessaan ja auttaessaan ja ollessaan heidän kanssaan, hän opetti jatkuvasti Jumalan valtakunnasta. Luottamus ja usko Isään liittyivät erottamatta siunaamiseen ja ystävyyteen. Käyttäytyminenkään ei jäänyt pois. Tästä on esimerkkinä kehotus “älä enää tee syntiä”, joka seurasi joskus vapauttavaa kohtaamista, jossa syntinen sai kuulla saavansa anteeksi.

Farisealainen malli ei toimi, kun yritetään tavoittaa kristillisyydestä vieraantuneita ihmisiä. Miksi he yrittäisivät käyttäytyä tietyllä tavalla, jos he eivät edes usko Jumalan olemassaoloon? Vaikka jotkut haluaisivatkin käyttäytyä ja uskoa oikein, heillä ei ole siihen voimaa. Heidän lähipiirinsä elämäntapa ei yleensä tue kristillistä uskoa tai käyttäytymistä. Ihmisten elämä on usein yksinäistä, edes mahdollisuutta johonkin yhteisöön kuulumisesta ei usein ole näköpiirissä. Siunauksesta tai Jeesuksen vallasta arjen puristuksessa heillä ei useinkaan ole kokemusta. Oikein käyttäytyvään ja oikein uskovaan kirkkoon päätyvät farisealaisessa mallissa ne harvat, joiden elämä on hyvässä järjestyksessä muutenkin.

Samaa olen näkevinäni osittain nykyään Suomessa. Ääripäistä löytyy evankeliumin irvikuvia. Seurakunta voi näyttäytyä pelkkänä oikeaoppisuutena tai korkeakirkollisuutena, ns. oikeana uskona ja käyttäytymisenä, joilla tullaan mitanneeksi, kuka yksilönä kuuluu joukkoon, eikä siunausta ja iloa näy ainakaan ulospäin. Toisessa ääripäässä seurakunta voi näyttäytyä myös kaiken “siunaamisena”: vakuutetaan, usein tiedotusvälineiden kautta, että kaikki ovat oikeassa, jopa että kaikki pääsevät taivaaseen. Usko ja luottamus Jumalaan, kuuluminen seurakuntaan, oikea käyttäytyminen ja myös todellisen siunauksen ja anteeksisaamisen kokeminen jäävät puuttumaan. Pitäisi vain yksin jaksaa luottaa siihen, että kaikki on hyvin, vaikka sisin huutaisi apua.

Voimaton ja iloton kirkko muuttuu sääntökokoelmaksi, joko lähes kaiken kieltäväksi tai lähes kaiken sallivaksi.

Ihanteena on, että seurakunnalla olisi varaa rohkeasti pitää kiinni Raamatusta, rukoilla ihmisten puolesta ja siunata näitä kouriintuntuvalla tavalla. Monet kertovat, kuinka Jumala on koskettanut heitä, kun seurakunnassa on rukoiltu heidän puolestaan. He ovat saaneet kokea kuuluvansa johonkin, kun he ovat löytäneet seurakunnan, jossa heistä välitetään ja heidät huomataan. Syntynyt usko, yhteinen rukous ja lämmin yhteys on myös antanut voimaa uudenlaiseen elämäntapaan. Samaa kertovat lähetystilastot: voimakkaimmin kasvavat ne kirkot, jotka antavat tilaa myös Pyhän Hengen tunnusmerkeille.

Seurakunta tarvitsee näitä kaikkia, Bless, Belong, Believe, Behave, ja oikeassa järjestyksessä.

Omaa seurakuntaa on hyvä tarkastella neljän B:n näkökulmasta. Mitä ihmiset näkevät ja kokevat, kun he kohtaavat seurakunnan aktiivisia jäseniä tai kun he tulevat seurakunnan tilaisuuteen? Onko heillä sellainen olo, etteivät he osaa käyttäytyä oikein? Saavatko he kristityistä vieraan vaikutelman? Onko ilosanoman kuullakseen opeteltava ensin itselle vieras käyttäytymistapa? Jos ensivaikutelma on tällainen, farisealainen malli käyttäytymisestä on etusijalla.

Seurakunnassa on mahdollista yhdessä pyytää Jumalalta hänen hyviä lahjojaan ja odottaa, että niitä myös saadaan. Luotammeko siihen? Rukoilemmeko yhdessä toistemme puolesta? Onko meillä kokoontumisissamme tilaa sille, että siunaisimme toisiamme ja kertoisimme, mitä Jumala mahdollisesti mieleemme nostaa? Autammeko ihmisiä? Uskommeko, että Jumala voi siunata heitä ja antaa heille voimaa seurakunnan kautta? Onko meillä varaa olla ystävällisiä naapureille, työkavereille, sukulaisille ja tutuille? Kutsuuko seurakuntamme uusia ihmisiä yhteyteensä? Onko seurakunnassamme tilaisuuksia, joissa uskosta vieraantunutkin voisi viihtyä? Rukoilemmeko yhdessä sairaiden ja muiden tarpeessa olevien puolesta? Tarvitsemmeko Pyhän Hengen armolahjoja tähän?

Saako Pyhä Henki kirkastaa meille Jeesusta ja Isän rakkautta? Se on kaiken ydin, ei ihmisten puuhailut, vaan Jumala, joka välittää juuri minusta.