Raamatusta voi löytää karkeasti ottaen kolmea jumalanpalvelustyyliä:
1. Temppelijumalanpalvelus (uhraaminen)
2. Synagogajumalanpalvelus (muisteleminen)
3. Kristillinen jumalanpalvelus (läsnäolon harjoittaminen)
Temppelijumalanpalveluksen keskeinen asia oli uhraaminen. Jumalan eteen kannettiin erilaisia uhreja, joiden kautta etsittiin sovintoa Jumalan kanssa. Ihmisten mielissä oli selvä käsitys, että ilman uhria ei ollut tulemista Jumalan eteen (Hepr. 9:22). Jerusalemin temppeli olikin aikoinaan melkoinen teurastamo, sillä alttarilla uhrattiin valtava määrä eläimiä. En tiedä, miten ihmiset kokivat tuon kaiken, mutta itse ajattelen, että veri ja kuolema sävyttivät väkisinkin jumalanpalveluksen melko vakavaksi. Jumalan uskottiin olevan läsnä, temppelin kaikkein pyhimmässä osassa (Hepr. 9:3).
Synagogajumalanpalvelus oli toisenlainen. Siellä oltiin tietoisia siitä, että temppelijumalanpalvelus olisi se paras ja ”oikea” jumalanpalvelus, mutta paremman puutteessa, kun ei päästy Jerusalemiin, kokoonnuttiin yhteen. Luettiin pyhiä kirjoituksia, jotakuinkin meidän Vanhaa testamenttiamme, puhuttiin siitä ja rukoiltiin. Varsinkin sitten, kun Jerusalemin temppeli oli hävitetty ja uhraaminen ei voinut enää jatkua, synagogajumalanpalvelus ei ollut vain maantieteellisesti kaukana varsinaisesta temppelistä, vaan tuota Jumalan läsnäolon paikkaa ei ollut olemassakaan. Synagogajumalanpalvelusta leimaa ikävöiminen, menetettyjen hyvien aikojen muisteleminen ja jonkinlainen puolustuskannalla oleminen. Asiat eivät ole hyvin, mutta yritetään paremman puutteessa säilyttää se, mitä voidaan.
Jeesus yritti muuttaa jumalanpalveluksen sellaiseksi, että Jumalan läsnäolo, vapautuminen ja parantuminen olisivat saaneet tapahtua tässä ja nyt. Sama tulisi olemaan totta missä tahansa, missä rukoillaan hengessä ja totuudessa (Joh. 4:21-23) tai missä edes kaksi tai kolme olisivat koolla (Matt. 18:20).
Alkuseurakunta näyttää mallia. Kristillistä jumalanpalvelusta leimaa ennen kaikkea se, että uhraamiset on uhrattu. Sitä ei enää tarvitse tehdä (Hepr. 9:12). Jumalanpalvelus tai oikeastaan koko seurakuntaelämä heijastaa kokonaisvaltaista Jumalan läsnäoloa (Apt. 2:42-47). Pyhä Henki ei ole kaukana, vaan uskossa, sanassa ja sisimmässämme läsnä: ”Mitä siis on sanottu? – Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi, nimittäin se uskon sana, jota me julistamme.” (Room. 10:8) ”Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne/ teissä, kirkkauden toivo.”(Kol. 1:27) Tämä on myös Martti Lutherin keskeisin löytö: ”Itse uskossa Kristus on läsnä.”
Tuo läsnäolo on totta myös armolahjojen kautta: ”Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin?” (Gal.3:5) Profetointi, tai kuunteleva rukous, niin kuin usein olen halunnut profetiaa nimittää, tuo osaltaan esiin Jumalan läsnäoloa: ”Jos sen sijaan kaikki profetoisivat ja joku epäuskoinen tai ulkopuolinen tulisi paikalle, hän joutuisi kaikkien koeteltavaksi ja tutkittavaksi ja hänen sydämensä salaisuudet paljastuisivat. Silloin hän heittäytyisi kasvoilleen maahan, rukoilisi Jumalaa ja tunnustaisi: “Jumala on todella teidän keskuudessanne.” (1. Kor. 14:24, 25.)
Alkuseurakunnan ratkaisu vaikeuksiin oli railakas: ”Katso nyt, Herra, kuinka he meitä uhkailevat! Anna palvelijoillesi voimaa pelotta julistaa sanaasi. Ojenna kätesi, niin että sairaat paranevat, että tapahtuu tunnustekoja ja ihmeitä pyhän palvelijasi Jeesuksen nimessä.” Kun he olivat päättäneet rukouksensa, vavahti paikka, jossa he olivat koolla, ja he kaikki täyttyivät Pyhästä Hengestä ja julistivat rohkeasti Jumalan sanaa.” Apt. 4:29-31
Olen kuullut tämän kolmijaon Los Angelesin Desert Vineyard –seurakunnan David Parker –nimiseltä pastorilta. Hänen kokemuksensa mukaan suurin osa nykyisten kristillisten seurakuntien jumalanpalveluksista muistuttaa eniten synagogajumalanpalvelusta. Surraan, muistellaan menetettyjä hyvä aikoja ja yritetään säilyttää se, mitä voidaan. Hyvä on takanapäin ja odotettavissa on jotain sellaista, joka tuo mieleeni Woody Allenin sanat: ”Elämä jakaantuu kahteen osaan: kamalaan ja viheliäiseen”.
Pahimmissa tapauksissa ihmiset viettävät temppelijumalanpalvelusta eli he käyvät jumalanpalveluksissa uhratakseen eli täyttääkseen uskonnollisen velvollisuutensa. Silloin on tavallaan sitä parempi, mitä synkempi ja ikävystyttävämpi jumalanpalvelus on, koska silloin oma uhrautuminen on suurempaa.
Joissain paikoissa kuitenkin iloitaan Kristuksen täytetystä työstä. Koko yhdessäoloa leimaa hänen läsnäolonsa tuoma ilo ja myönteinen jännitys siitä, mitä hän tänään keskellämme tekee. Siellä rukoillaan käytännön asioiden puolesta. Armolahjat saavat tilaa Raamatun lukemisen, puheen, laulun, ehtoollisen ja muun rukouksen ohella. Seurakunta suuntautuu ulospäin, muuttaa maailmaa, riemuitsee ylösnousseesta ja Pyhän Hengen läsnäolosta.
Miksi kirjoitan tällaista? Olisi tietenkin hienoa, että oman seurakuntamme jumalanpalvelus muistuttaisi Uuden testamentin kristillistä jumalanpalvelusta mahdollisimman paljon. Emmehän me kuitenkaan kaikki ole seurakunnassa sellaisessa asemassa, että voisimme vaikuttaa siihen, millainen jumalanpalveluksen rakenne on. Jokainen voi kuitenkin tarkkailla omaa mieltään ja rohkaista toisiakin, niin että emme lipsahtaisi päämme sisällä tai toiminnallamme temppelijumalanpalveluksen tai synagogajumalanpalveluksen puolelle. Ennen kaikkea tässä on mielestäni kysymys asenteesta. Ei kuitenkaan vain yksilön, vaan yhteisestä asenteesta, jolla voimme tämän elämä vaikeuksienkin keskellä rohkaista toisiamme rukoilemaan ja odottamaan Jumalan läsnäoloa ja apua tässä ja nyt (Hepr. 10:25). Sen sijaan, että pelkästään kehittelemme parempaa seurakuntarakennetta tai keskustelemme ongelmista, sairauksista, kirkon maallistumisesta ja maailman pahuudesta, jokainen meistä voi vaikkapa pyytää toista kristittyä laittamaan käden omalle olkapäälleni ja lukemaan virsikirjan takakannesta Herran siunauksen. Kannattaa kokeilla, mitä Pyhä Henki tahtoisi tehdä nyt, tänään.
Kristus on onnistunut uhraamisessa ja kuoleman voittamisessa, meidän ei tarvitse. Hän antaa meille Pyhän Henkensä ja armolahjansa, niin että voimme elää todeksi joka hetki Jeesuksen sanomaa: Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Parhaat päivät eivät ole takana, vaan edessä. Hän itse asuu meissä ja tekee valtakuntansa tekoja. Tätähän Heprealaiskirjeenkin sanojen täytyy tarkoittaa: ”Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen, varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.” (Hepr. 13:20, 21)
