Syksyllä 2018 Lapuan hiippakunnassa vieraili ystävyyskirkkomme maapiispa Ilse Junkermann Saksasta. Päivällisen yhteydessä Vaasassa hän kertoi kirkkonsa uusista kokeiluista paikallisseurakunnissa ja paikallisyhteisöissä. Matkalla Vaasasta Seinäjoelle kyselin häneltä tarkemmin asiasta, joka kuulosti hyvin innostavalta. Ehdotin myöhemmin hiippakuntamme dekaanille, että voisimme käydä tutustumassa noihin kokeiluihin paikan päällä.
Matka toteutui 30.1.-3.2.2019. Keski-Saksan evankelisessa kirkossa, Lutherin ydinalueilla, vajaa kymmenen prosenttia väestä kuuluu kirkkoon. Kirkolla on useita hienoja tapoja, joilla koetetaan tavoittaa kirkosta ja Jumalasta vieraantuneita ihmisiä.
Tutustuimme viiteen kohteeseen: Nuorten kirkkoon, lapsityön uuteen tapaan, Capoeira-musiikkiin ja -tanssiliikuntaan ja kahteen uudenlaiseen yhteisöön. Kaikissa Raamattu, rukous ja palveleminen eri tavoin olivat keskeisiä asioita.
Ensimmäinen oli nuorten Herzschlag-yhteisö (suom. Sydämen syke), joka kokoontuu Nordhausenissa heille remontoidussa kirkossa. Kirkko oli ollut osin jo raunioitunut, eikä sitä ei enää käytetty. Siellä oli vain yksi pistorasia, ei vessaa, ei vettä ja niin edelleen. Remontin jälkeen kirkossa on nyt kahvilatila, jossa voi laittaa ruokaa. Kirkkosalista on otettu penkit pois, ja sitä voi käyttää hyvin monella tavalla. Entinen sakasti toimii rukoushuoneena.
Yhdellä nuorisotyöntekijällä oli aiemmin vastuullaan valtava määrä kyliä, joista jokaiselle oli määritelty oma aika, jolloin työntekijän piti olla paikalla. Nyt hän hoitaa koko aluetta ilman aikatauluja. Yhteiset kokoontumiset on keskitetty tähän kirkkoon Nordhauseniin. Tavoitteena on käyttää nuorten kieltä ja heidän kulttuuriaan, vaikka sisältö pysyy perinteisenä. Ennen osallistuminen tarkoitti lähinnä papin nuorille antamaa valmista rukousta, jonka he sitten lukivat jumalanpalveluksissa, mikä nuorisotyöntekijän mukaan ei ole osallistumista. Esimerkkinä hän kertoi, että hän itse on huono tekniikassa, joten sen hoitaa itsenäinen tekniikkatiimi, joka siten tietää olevansa tarvittu. Jokaiselle ryhmälle halutaankin antaa kontrolli omasta toiminnastaan. Sydämen syke ei yritä olla ainoa seurakunta, vaan nimensä mukaisesti syke, joka levittää ”veren” eli elämän alueen joka kolkkaan.
Kirkossa kokoontuu siis yhteisö. Se on kokoontuva seurakunta, mutta sillä ei ole jäsenyyttä, vaan nuoret ovat oman kylänsä ja seurakunta-alueensa jäseniä. Seurakuntien omat papit kutsutaan yhteisiin kokoontumisiin esimerkiksi kastamaan oman alueensa nuoret. Tapahtumat ja pienryhmät ovat molemmat tarpeen, ja niistä pienryhmät toteutuvat omissa kylissä. Erilaiset vastuuryhmät ovat toiminnan ytimessä. Seurakunta tai yhteisö kasvaa ystävien kutsumisen, ei netin ym. kautta. Yhteisö toteuttaa myös rippikoulua, jossa on vuosittain noin 70 nuorta ja jossa on mukana kaksikymmentäviisi vapaaehtoista.
Jumalan evankeliumi on tärkein viesti: Jumala on olemassa ja suhde häneen on mahdollinen. Jumalan armo ja rakkaus antavat arvon yksilölle. Jokaisessa vastuuryhmässä on kaikilla kokoontumiskerroilla esillä Raamattu ja rukous, vaikka sitten vain kolmen minuutin ajan, mutta aina ne ovat esillä. Tavoitteena on, että nuorilla on suhde Jumalaan, kun he lähtevät opiskelemaan, ja että he etsivät itselleen seurakunnan.
Seuraava kohde oli lasten toimintapiste Gotha-nimisellä paikkakunnalla. Siellä pappispariskunta on jättänyt oman pappilansa ja muuttanut alueelle, jolla on hyvin vähän kristittyjä. Mies toimii kokoaikaisesti pappina ja vaimo, joka on opettaja, on mukana työssä perjantaisin. He kertoivat, että on hyvä, ettei ole liian valmista ohjelmaa, vaan tarkoitus on kuunnella, mitä ihmiset tarvitsevat. Jo silloin kun he kävelevät toimistolta siihen paikkaan, jossa lasten toiminta tapahtuu, he tapaavat paljon ihmisiä. He kertoivat, etteivät ole paikalla oman hyvän tahtonsa voimasta, vaan evankeliumin vuoksi, ja että he oppivat koko ajan lisää Jeesuksesta yhdessä niiden ihmisten kanssa, joita he tapaavat.
Yksi kirkon uudenlaisista toimintamuodoista on capoeira-työmuoto, joka on syntynyt vastavoimana uusoikeistolaisuudelle, väkivallalle ja suvaitsemattomuudelle. Tähtäyspisteenä on kommunikointitaitojen harjoittelu ja siltojen rakentaminen eri ikäryhmien, maiden ja kulttuurien välille. Välineinä tähän ovat rummut ja niiden soittaminen (kuva), jumalanpalvelukset, erilaiset projektit, tapahtumat ja kouluvierailut.
Neljäs kohteistamme oli Jenassa sijaitseva paikallinen seurakunta, jossa oli syntynyt halu muodostaa yhteisö. Seurakunnassa oli ollut ennestään yksi pappi, joka sai palkkansa kirkon organisaatiolta. Hänen rinnalleen palkattiin seurakuntalaisten varoilla toinen pappi. Seurakunta on luterilainen, ja siinä on vaikutteita evankelikalisuudesta ja karismaattisuudesta.
Jumalanpalveluksen lisäksi seurakunnassa on senioritoimintaa, keskisuuria ryhmiä ja pienryhmiä, joissa lauletaan, rukoillaan ja keskustellaan Raamatusta. Iltajumalanpalveluksessa, joka on nimeltään ”Aufwind”, seurakuntalaisilla on paljon vastuutehtäviä, ja sen musiikissa käytetään sekä bändiä että urkuja. Tästä jumalanpalveluksesta on pyritty riisumaan pois kaikki, mikä estää ihmisiä ymmärtämästä evankeliumia.
Saarna kestää 25–35 minuuttia, ja sen jälkeen on musiikkia ja aikaa rukouspyyntöjen kirjoittamiseen. Lopuksi käytetään aikaa ylistykseen ja annetaan tilaa ihmisten kertomuksille siitä, mitä Jumala on heidän elämässään tehnyt.
Mallina pidetään alkukirkon jumalanpalvelusta. Tarkoituksena on odottaa, että Pyhä Henki antaa osallistujille ajatuksia, joita voi sitten kertoa jumalanpalveluksen kuluessa.
Jumalanpalveluksen vetäjä kysyy, mitä osallistujat ovat oppineet Jumalasta tai mitä vaikutelmia on noussut mieleen. Ilmapiiri mahdollistaa sekä surun että ilon, eli kyseessä ei ole viihteellinen ja pinnallinen jumalanpalvelus, niin kuin jotkut pelkäävät.
Kerran kuukaudessa on ehtoollinen ja sen yhteydessä mahdollisuus henkilökohtaiseen siunaukseen. Jumalanpalveluksen jälkeen syödään aina jotain yhdessä. Kokoontumiset ovat sunnuntai-iltana, kun opiskelijat ovat palanneet paikkakunnalle.
Aamujumalanpalveluksessa on noin 150 ja iltajumalanpalveluksessa 80–100 henkilöä paikalla. Iltajumalanpalvelukseen kokoontuvalla väellä ei olisi varaa maksaa pappinsa palkkaa, mutta siitä vastaakin aamujumalanpalveluksessa käyvä väki.
Yhteisön vetäjät kertoivat, että tällainen toiminta vaatii ajattelutavan muutoksen, ja viittasivat Ensimmäisen korinttilaiskirjeen lukuun 12 ja Roomalaiskirjeen lukuun 12. Kaikkien panos on tarpeen. Pyrkimyksenä on päästä pois tilanteesta, että vain pastori olisi aktiivinen ja kuulijat passiivisia. Perinteisestä seurakuntatoiminnasta puuttuvat usein 20–30-vuotiaat, joita juuri iltajumalanpalvelus tavoittaa. Muualla sijaitsevat kumppanuusseurakunnat lähettävät aktiivinuoriaan tähän seurakuntaan, kun he tulevat opiskelemaan.
Viimeisenä uudenlaisena kohteena oli Gothassa sijaitseva yhteisö STADTteilLEBEN. Toimintamuodon idea syntyi halusta rakentaa seurakuntatalo. Sitten joku yhteisön perustajista ymmärsi, että kuilu tavallisten ihmisten ja kirkon välillä on liian suuri, ja syntyi ajatus yhteisöstä.
Alkuvaiheessa parkkipaikalla vietetty joulujuhla oli menestys. Yksi raamatunkohta, joka rohkaisi yhteisöä eteenpäin, oli viidentuhannen ruokkiminen. Vähitellen löytyi leipojia ja pelien pelaajia lasten seuraksi, ja toimintaan saatiin mukaan jäätelöauto! Sana tuli lihaksi.
Seniorityössä on piiri, jossa luetaan Raamattua, keskustellaan, rukoillaan jne.
Tavoitteena on muodostaa malli, jonka avulla ihmisiä voidaan palvella paremmin ja heidän puolestaan voidaan rukoilla. Yhteisön edustajien mielestä tämä on uudenlaista luostarin kaltaisuutta, vaikka yhteisön jäsenet eivät elä samassa taloudessa. Dietrich Bonhoeffer on heille tärkeä esikuva, ja he yrittävät toteuttaa hänen periaatteitaan vuorisaarnan laittamisesta käytäntöön.
Yhteisölle on tärkeää ja rohkaisevaa, että he saavat olla kirkon yhteydessä, vaikka toimintamuoto on uusi. Aluksi sillä oli paljon jännitteitä perinteisen seurakuntarakenteen kanssa ja tarvittiin paljon keskustelua. Vaikka käsityksen kirkosta on muututtava, se on hyvin hidasta. Paikallisen kirkon kanssa käydään joka vuosi keskustelu, ja yhteisön työntekijä käy kahdesti vuodessa pappien kokouksessa.
Yhteisön toiveena on, että ihmiset alkavat sanoittaa uskoa omin sanoin.
Saksan-vierailumme lopuksi tapasimme Erfurtissa aluepiispa Stawenow´n. Hän kertoi, että pyrkimyksenä on yhdistää syvä teologia ja hyvin yksinkertaiset käytännöt. Apuna käytetään kertomuksia, ja pyrkimyksenä on yhdistää identiteetti, näky, Raamattu ja rukous. Usko on elämistä ja tekemistä, ei vain ajattelua.
Kokeiluissa on ns. avoimen pöydän idea, jossa ideat pyritään tuomaan yhteiselle pöydälle. Siihen liittyy myös konkreettinen seikka: on huomattu, että aina kannattaa tarjota syötävää ja juotavaa.
Kun ihmiset nykyisin jättävät kirkon joukoittain, heidät pitää kuitenkin kutsua takaisin yksitellen. Tulevaisuudessa kirkon jäsenyys vaatii kristillisen identiteetin. Saksassa on valtava määrä kirkkorakennuksia, joihin ihmiset identifioituvat, mikä on vahingollista yhteisöllisyydelle. Yhdellä papilla voi olla jopa kaksikymmentäviisi kirkkorakennusta hoidettavanaan! Stawenow totesi, että identiteetin täytyy muuttua: me ihmiset olemme kirkko. Esimerkiksi nuorten projektista Nordhausenista lähtevien nuorten toivotaan vievän uskon mukanaan, mihin menevätkin. Tavoitteena on, että nuoret sanovat muille, että kannattaa olla kristitty.
Kokeilut ovat kantaneet hyvää hedelmää. Stawenow`n mukaan arviointia ei kuitenkaan pidä tehdä liian pian, vaan kokeiluille tulee antaa oma aikansa.
Johtavia periaatteita on kaksi. Ensimmäinen on syyllisyydestä vapautuminen Jeesuksen sovitustyön vuoksi. Toinen on eläminen tämän sovituksen varassa, mihin liittyy Hengen hedelmä ja se, kuinka ihminen elää sitä todeksi käytännössä. Kokeiluissa ei ole kyse tuotteesta vaan siitä, mikä kirkossa kantaa hedelmää. Stawenow´n mukaan heidän kirkossaan ei enää riidellä helluntain merkityksestä, vaan sen merkitys on selvä. ”Kristus sinun puolestasi” riittää, ja ”Uusi viini on kaadettava uusiin leileihin”. Muutos ei ole itseisarvo, evankeliumi sen sijaan on.
