Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:
1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)
2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)
3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)
4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)
5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)
6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)
7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)
8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)
9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)
Kirjoitan tällä kertaa kohdasta kuusi.
Sahlbergin tutkimien kirkon voimakkaan kasvun aikojen (alkukirkko, kelttiläinen liike, Jesuiittaveljistö, pietismi ja nykyajan kasvavat kirkot) yksi selkeä piirre on ollut valmius kärsiä.
Jeesus kantoi orjantappurakruunua. Apostoleista Jaakob surmattiin, Pietari joutui vankilaan ja lopulta kaikki Johannesta lukuun ottamatta kuolivat uskonsa vuoksi. Paavali ja Barnabas mainittiin miehinä, ”jotka ovat panneet henkensä alttiiksi meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen tähden” (Apt. 15:26).
Alkukirkon aikaan kaikkien Rooman valtakunnan asukkaiden oli uhrattava keisarille. Vain juutalaisille sallittiin poikkeus, sillä he kokivat tällaisen epäjumalanpalveluksena. Tämän poikkeuksen turvin aluksi pääosin juutalaisista koostuva alkukirkko välttyi suuremmilta vainoilta. Vuosien 60-80 tienoilla tilanne muuttui. Paavalin lähetystyö lisäsi kirkon ei-juutalaisten eli pakanoiden määrää ja juutalaisista tuli kirkossa yhä selvemmin vähemmistö. Enää kristityt eivät saaneet suojaa poikkeussäännöstä ja uhraamisesta kieltäytymisestä seurasi rangaistus. Ensimmäiset paikallisvainot olivat roomalaisten maaherrojen tai muiden käskynhaltijoiden alulle panemia yleisen mielipiteen painostuksesta. 86-vuotias Polykarpos sanoi roomalaiselle virkamiehelle, jonka edessä häntä vaadittiin kieltämään Kristus: ”86 vuotta olen häntä palvellut, eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa, miksi kieltäisin hänet nyt?” Rangaistuksena oli kuolema.
Antiokian piispa Ignatios joutui vankeuteen 100-luvun alussa. Seitsemässä kirjeessään hän vaatii, ettei häntä estettäisi marttyyrikuolemasta, ja piti kahleitaan ”hengellisinä helminä”.
Lyonin kristittyjä syytettiin ateismista, kapinallisuudesta ja petturuudesta vuosina 177-178 ja mm. tuomioistuimen jäsen Vettius Epagathus surmattiin.
Siihen asti paikalliset vainot muuttuivat valtakunnallisiksi 200-luvun puolivälissä. Decius määräsi kaikki uhraamaan, koska hän koki Rooman jumalten vihastuneen ja kieltäytyvän auttamasta vaikeuksissa olevaa valtakuntaa siksi, että kansalaiset olivat hylänneet nämä jumalat. Rooman piispa Sixtus kuoli diakoneineen, Origenes kuoli kidutusvammoihinsa ja vainoa paennut Karthagon piispa Cyprianus tapettiin Valeriuksen vainossa (253-260), joka oli seuraavana vuorossa. Cyprianus mainitsi marttyyriuden armolahjana.
Viimeisenä koko Rooman valtakunnan alueen vainona oli Diocletianuksen vaino. Kirkkoja tuhottiin, Raamattuja ja muita kirjoituksia poltettiin ja erityisesti johtomiehiä kidutettiin ja tapettiin. Arviolta 7 000 kristittyä sai surmansa. Jotkut heistä olivat tunnettuja nimiä, mutta useimmat tuntemattomia. Vain Jumala muistaa heidät.
Jesuiittaveljestö sai paavin hyväksynnän vuonna 1540. Sen johtohahmo Ignatios Loyola sai ennen tätä laajaa vastustusta ja oli kahdesti vankilassa. Pahin vastustaja oli espanjalainen fransiskaani (siis kristitty johtohahmo!) Valentino Barbaran, jonka mukaan kaikki jesuiitat olisi pitänyt tappaa.
Pietismin johtohahmoista Spener sai harhaoppisuussyytteitä ja poliisit puuttuivat hänen kokouksiinsa. Leipzigin ja Wittenbergin yliopistot vastustivat häntä ja ruhtinas Johann Georg III loukkaantui Spenerin arvosteltua häntä juopottelusta. Teologit hyökkäsivät häntä vastaan kiivaasti 1690-luvulla. Johtohahmoista Francke toimi Leipzigin yliopistossa ja hänen toimintaansa siellä alettiin rajoittaa. Hänet kutsuttiin diakoniksi Erfurtiin, mutta viranomaiset karkottivat hänet. Ruhtinas nimitti hänet professoriksi Hallen yliopistoon, jossa hänen johtamansa evankeliointi – ja sosiaalityö teki pietistit tunnetuiksi ja monien arvostamiksi. Intian ensimmäisiä lähettejä H. Plütschauta ja B. Ziegenbalgia nimitettiin Wittenbergin teologisessa tiedekunnassa ”vääriksi profeetoiksi” ja Tanskan hallussa olleiden alueiden tanskalaiset poliitikot ja kauppiaat vastustivat heitä.
Herrnhutilaisuuden perustaja Zinzendorf eli osan elämästään maanpaossa Lontoossa ja piti sitä elämänsä parhaana aikana. Hänet kutsuttiin takaisin Herrnhutiin 1747.
John Wesley sai kärsiä pappien arvostelusta toimintansa alkuaikoina. Kirkot suljettiin häneltä ja väkijoukko yritti surmata hänet kadulla. Kokouksien aikana häntä heiteltiin kivillä, mädillä tomaateilla ja kuolleilla kissoilla. Muutaman kerran häntä luultiin jo kuolleeksi, kun häntä nostettiin maasta. Noin kymmenen vuoden vastustuksen jälkeen yleinen mielipide muuttui 1750-luvulla ja Wesley oli loppuelämässään hyvin kunnioitettu, lähes valtiomiehen asemassa. Hänen on jälkikäteen arvioitu muuttaneen Englannin poliittisesti ja moraalisesti.
Kirkko ei ole koskaan kasvanut niin nopeasti kuin 1900-luvun alusta lähtien. Koskaan ei myöskään kristittyjä ole kuollut enempää uskonsa vuoksi – Itä-Euroopassa, Natsi-Saksassa, Kiinassa, Ugandassa, Intiassa, Etiopiassa. Vuonna 1959 Etiopian Mekane Yesus –kirkossa oli vain 20 000 jäsentä ja nyt yli 6 miljoonaa, vuosikausien ankaran vastustuksen jälkeen. Kirkon pääsihteeri Gedison Tumsa surmattiin, samoin tuhansia muita kristittyjä Mengistun ateistisen ja kommunistisen hallinnon aikana. Entisessä Neuvostoliitossa Leninin ja Stalinin arvioidaan tappaneen jopa 30 miljoonaa, mukana paljon kristittyjä. Romanian baptistien johtaja Josef Ton totesi syyttäjilleen: ”Teidän äärimmäinen aseenne on tappaa. Minun äärimmäinen aseeni on kuolla. Jos tapatte minut, te vihmotte minun saarnani verellä. Ne puhuvat silloin kymmenen kertaa voimakkaammalla äänellä kuin aikaisemmin.”
Lähetyshistorian 2 000 vuotta ovat osoitus siitä, että kärsimys – huhut, valheet, vaino, kidutus, kuolema – ja kirkon kasvu liittyvät yhteen. Traagista on se, että kristittyjen vaino näyttää tulleen kahdelta taholta: kansanjoukoilta – ja uskonnollisilta johtajilta!
Eniten kärsivät kirkot näyttävät kasvavan eniten.
Sahlbergin mukaan voidaan löytää seuraavia syitä:
a. Kärsimys puhdistaa seurakuntaa. Kukaan ei sitoudu sellaiseen, missä voi tulla tapetuksi, ellei ole ehdottoman vakuuttunut.
b. Kärsimys vie lähemmäksi Herraa. Suhde Herraan tulee kaikkea muuta tärkeämmäksi, rukouselämä elpyy ja kristityt saavat Herralta enemmän.
c. Kärsimys levittää evankeliumia. Kun seurakunta tai kristitty joutuu pahanpuhumisen kohteeksi, se herättää kiinnostusta. ”Millaisesta seurakunnasta on kyse? Mennään katsomaan?” ”Kristittyjen veri on siemen” näyttää olevan totta.
d. Kärsimys vetää ihmisiä puoleensa. Paavalista tuli kristitty nähtyään Stefanoksen säilyttävän uskonsa huolimatta kidutuksesta. Katolisesta papista Menno Simonsista tuli baptisti 1500-luvulla, kun hän näki erään baptistin kidutuksen ja surmaamisen. Ihmisiä koskettaa se, että jotkut uskaltavat pysyä uskossa, vaikka joutuisivat kuolemaan sen vuoksi.
Ensimmäiset kristityt pitivät kunniana, kun joutuivat kärsimään (Apt. 5:41). Paavali sanoi iloitsevansa ”heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden” (2. Kor. 12:10).
Näin siis Carl-Erik Sahlberg kuvaa kirkon valmiutta kärsiä.
Hän tekee myös yhteenvedon kirkon sisäisen elämän kasvutekijöistä 4-6, julistus, elämäntapa, kärsimys. Ilman sanomaa, ilman elämäntapaa ja pelkkien suosionosoitusten kohteena oleva kirkko on todennäköisesti melko tyhjä myös ihmisistä. Jeesus on kaikkien yläpuolella. Hän osoittaa sydäntä. ”Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde” (Snl. 4:23). Jeesus on kärsivä vapahtaja ja sanoo meitä siunatuiksi ja autuaiksi, jos hänen seuraajinaan saamme osaksemme samaa kuin hän.
Sahlberg muistuttaa, että ”uskoa ei saa hengiltä tappamalla. Se kuolee vain nälkään näännyttämällä”. Tulkitsen sen siten, että kirkko kuolee nälkään ilman Jeesus-keskeisyyttä, ilman siitä nousevaa elämäntapaa ja ilman valmiutta pitää molemmista kiinni kärsimyksen uhallakin. Sahlberg tarkoittaa tällä varmaankin samaa kuin sanonta: ”Vainot eivät ole koskaan nujertaneet kirkkoa, mutta kompromissit ovat tehneet niin monta kertaa”.
Kasvun avain numero 6: Olkaa valmiit kärsimään Kristuksen tähden!
