Jukka Jämsén

Pelkkänä korvana

Avainsana: hengellinen uudistuminen

Intohimoinen hengellisyys

24.9.2020 /

Esittelin aiemmin Christian A. Schwarzin luettelemat kahdeksan eri tekijää, joiden hän on todennut tutkimuksensa perusteella olevan oleellisia seurakunnan kehitykselle (Christian A. Schwarz, Seurakunnan luontainen kehitys): 

  1. Valtuuttava johtajuus
  2. Lahjoihin perustuva palvelutehtävä
  3. Intohimoinen hengellisyys
  4. Toimivat rakenteet
  5. Innoittava jumalanpalvelus
  6. Kokonaisvaltaiset pienryhmät
  7. Tarveperusteinen evankeliointi
  8. Rakkaudelliset ihmissuhteet

Käsittelen niistä lähemmin nyt kolmatta, intohimoista hengellisyyttä

Schwarzin mukaan seurakuntakehitys ei riipu hengellisistä suuntauksista tai erityisistä hengellisistä harjoituksista, kuten karismaattisuus tai ei-karismaattisuus, liturgiset rukoukset tai ”hengellinen sodankäynti”, vaan iloisesta ja innostuneesta uskon harjoittamisesta. Lakihenkisyys, toisin sanoen velvollisuuteen perustuva, oikeaoppisuuden ylikorostaminen, oikeiden moraalisääntöjen noudattaminen ja niin edelleen, ei kehitä seurakuntaa. Esimerkiksi rukouksen määrä ei tutkimuksessa ollut ratkaiseva seurakunnan hyvinvoinnissa. Sen sijaan rukouksen kokeminen innostavana oli merkittävä asia. Innostus ei yksinään tietenkään ole riittävä mittari seurakunnan elämässä, vaan se tarvitsee rinnalleen Schwarzin löytämät muut laatutekijät. Kuitenkin innostuksen puuttuessa uskonelämän luonne suhteena Jeesukseen Kristukseen näivettyy ja muuttuu tavoiksi tapojen vuoksi tai fanatismiksi. Innostusta tarvitaan siihen, että seurakunnan jäsenet elävät uskoaan todeksi ja kertovat siitä muille.

Schwarz vertaa siis näitä kahdeksaa tekijää tynnyriin, jossa on pystylaudat. Tynnyrin lyhin lauta ratkaisee sen, kuinka paljon tynnyrissä pysyy nestettä. Jos tahdomme, että seurakunta voi hyvin ja tavoittaa myös sen ulkopuolisia ihmisiä, on syytä pyrkiä kaikkien tekijöiden tasapainoon.

Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää

4.4.2015 /

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan tällä kertaa kohdasta viisi. Tämä periaate on Sahlbergin mukaan saanut eniten arvostusta – ja arvostelua.

Sahlbergin tutkimien kirkon voimakkaan kasvun aikojen (alkukirkko, kelttiläinen liike, Jesuiittaveljistö, pietismi ja nykyajan kasvavat kirkot) yksi selkeä piirre on ollut hämmästyttävä eettinen kurinalaisuus. Voisi luulla, että jos tavoitteena on tavoittaa mahdollisimman monia ja saada siten kirkko kasvamaan, olisi syytä antaa ihmisten elää elämäänsä niin kuin he haluavat.

Tämä osa-alue tekee kuitenkin seurakunnasta puoleensavetävän, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin länsimaisessa kulttuurissa, joka keskittyy voimakkaasti ihmisten mielihalujen toteuttamiseen.

Alkukirkko pyrki noudattamaan Jeesuksen kehotusta: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” Matt. 5:16 Paavali oli samoilla linjoilla, kuinkas muuten: ”Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.” Room. 13:13, 14. Pietarin kirje jatkaa samaa: ”Niin kuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette. Onhan kirjoitettu: ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.” 1. Piet. 1:15, 16. Kehotus olla pyhä kulkee läpi Raamatun.

Raamatun mukaan on kuitenkin selvää, että kaikki, Jeesusta lukuun ottamatta, ovat syntisiä. Syntiä vastaan kamppaileminen on päivittäistä. Silti kristityt tahtoivat armahdettuina elää Jumalan mielen mukaista, pyhää elämää. Kirkko ymmärsi tehtäväkseen saarnata syntien anteeksiantamusta syntien sallimisen sijaan. Kristityt olivat maistaneet, mitä on elää Jeesuksen ja Pyhän Hengen yhteydessä, eivätkä he halunneet menettää sitä elämällä synnissä.

Maaherra Plinius kuvaa vuonna 112 kristittyjen elämää: ”He sitoutuvat juhlallisella valalla (sacramentum) olemaan tekemättä mitään häpeällistä ja pidättäytymään kaikesta vilpistä, varastamisesta ja siveettömyydestä, pitämään lupauksensa ja osoittautumaan luottamuksen arvoisiksi…”

Avioliitto oli kirkolle pyhä. Kirkkoisä Tertullianus kirjoitti, että ”meillä on kaikki yhteistä – paitsi vaimot”. Tämä oli selvästi eri linjoilla roomalaisen yhteiskunnan seksuaalisen holtittomuuden kanssa. Samoin torjuttiin ahneus ja epärehellinen liiketoiminta.

Filosofi Aristides kirjoitti kirkon ulkopuolisena 100-luvulla näin: ”Kristityillä on Kristuksen käskyt kirjoitettuina sydämessään ja he pitävät niistä kiinni, koska kohdistavat katseensa tulevaan maailmaan. He pyrkivät tekemään hyvää vihollisilleen… Heidän vaimonsa ovat puhtaita ja tyttärensä kainoja. Orjiansa he taivuttelevat kristityiksi, ja he nimittävät toisiaan ”veljiksi” ilman erottelua… Vilpillisyys on tuntematonta heidän keskuudessaan, ja he rakastavat toisiaan. Se, jolla on, antaa avokätisesti sille, jolla ei ole mitään… Tämä opetus on ylevää ja ihmeellistä, ja siinä kaikessa on jotain jumalallista”.

Samoihin aikoihin Justinos Marttyyri kertoo: ”Me, jotka ennen olimme ihastuneet siveettömyyteen, hyväksymme nyt vain puhtauden; me, jotka ennen harrastimme taikakeinoja, omistaudumme nyt hyvälle ja ikuiselle Jumalalle; me, jotka arvostimme rikkauksien ja tavaroiden haalimista enemmän kuin mitään muuta, tuomme nyt yhteiseen varastoon sen, mitä meillä on, ja jaamme omastamme jokaiselle tarvitsevalle; me, jotka vihasimme ja tuhosimme toisiamme emmekä voineet elää yhdessä muunrotuisten ihmisten kanssa heidän erilaisen elämäntapansa vuoksi, elämme nyt Kristuksen tultua elämäämme mainiosti yhdessä heidän kanssaan ja rukoilemme vihollistemme puolesta ja pyrimme vakuuttamaan ne, jotka epäoikeudenmukaisesti vihaavat meitä, jotta he loppuun saakka eläisivät Kristuksen hyvien ohjeiden mukaan, niin että voisivat jakaa kanssamme saman iloisen toivon Jumalan kosketuksesta, hänen joka on kaikkien hallitsija”.

Kelttiläinen liike oli luonteeltaan joidenkin arvioiden mukaan askeettinen. Liikkeeseen kuuluva Columbanus syytti jopa kuningasta aviollisesta uskottomuudesta. Liike otti ripin käyttöön sovelluksena näistä askeettisista ihanteista. Kaikessa oli tavoitteena lähetys ja evankeliointi, ei vain oman sielun puhtaus.

Jesuiittaveljistö pyrki ”pyhään välinpitämättömyyteen” maailmaa kohtaan voidakseen käyttää kaiken elämässä Jumalan kirkastamiseen.

Pietismin esimerkkinä Sahlberg mainitsee John Wesleyn tavoitteen ”vaeltaa samoin kuin Jeesus” keskellä yhteiskuntaa, jossa työläisten moraalittomuus ja pappienkin juoppous olivat yleisiä ilmiöitä. Jotkut ovat todenneet Wesleyn vaikutuksen pelastaneen Englannin moraaliselta ja uskonnolliselta katastrofilta.

Nykyajan kasvavista kirkoista Sahlberg kertoo esimerkkejä, joissa herätykseen tulleet ihmiset ovat tahtoneet tunnustaa aiemmat syntinsä ja hyvittää mahdollisuuksien mukaan aiheuttamansa vahingot.

Pyhitetty elämä, erityisesti suhteessa omaisuuteen ja seksuaalisuuteen, on välittämisen ja huolenpidon merkki. Nykyisissä paineissa, kun yksilöitä rohkaistaan ”toteuttamaan itseään” välittämättä seurauksista, tällaiseen mukautuva seurakunta ei auta ihmisiä hyvään elämään, vaan sitoo heitä kierteeseen, joka vie yhä rikkonaisempaan elämään.

Puhtaus ja siinä aistittava Jeesuksen ja Pyhän Hengen läsnäolo vetävät puoleensa. On hienoa tavata ihmisiä, joista jotenkin huokuu anteeksiantamus ja vaatimattomuus, toisten ihmisten ja Jumalan ja hänen elämänohjeittensa kunnioitus.

Näin siis Carl-Erik Sahlberg pääpiirteittäin kuvaa pyhitettyä elämää kirkon viidessä eri vaiheessa.

Minua surettaa se, että syntien anteeksiantamuksen mukanaan tuomaa elämäntavan puhtautta ei pidetä monissa piireissä edes mahdollisena. Entisenä ateistina jo omassa elämässä kokemani muutos on vakuuttanut minut seuraavasta: Pyhä Henki tahtoo antaa meille voiman pyrkiä Jumalan mielen mukaiseen elämäntapaan. Emme tietenkään muutu täysin synnittömiksi ennen taivasta, mutta Pyhä Henki synnyttää meissä tahtoa pyytää anteeksi kaikkea sitä, mikä on Jumalan sanan vastaista ja mikä murehduttaa Jumalaa.

Tapasin vuonna 2009 nepalilaisen ihmisoikeustaistelijan K. B. Rokayan, joka oli tuolloin jatkuvassa hengenvaarassa kristillisyytensä vuoksi. Hän totesi, että hyvä elämä on sitä, ”ettei ole minkään eikä kenenkään orja”. Oletan, että länsimaiset oppivat tässä vielä paljon etelän kasvavien kirkkojen jäseniltä.

Ohje on Jeesuksen lahjaksi antaman syntien anteeksiantamuksen vuoksi mahdollinen ja selkeä: Eläkää pyhää elämää! Juuri tätä juhlimme pääsiäisenä, synnistä pääsemistä. Jeesus elää!

Järjestelmä vai suhde?

31.5.2014 /

Eräs mielestäni harhaanjohtava ajatus elämässä on se, että voisimme turvata elävän uskonelämän jonkinlaisella järjestelmällä. Useat Jeesuksen seuraajat pettyvät käyttäessään paljon energiaa yrittäessään luoda hyvän järjestelmän. Samalla meiltä helposti jää käyttämättä hyviä tilaisuuksia Jumalan läsnäolon harjoittamiseen, kun kauhistelemme ja moitimme olemassa olevan tilanteen ja järjestelmän kurjaa tilaa.

Luterilaisen kirkon tämänhetkisestä julkisesta keskustelusta voisi päätellä, että yksi tärkeimpiä asioita kirkossa on seurakuntarakenne. Totta kai rakenteitakin on joskus tärkeää pohtia, mutta kirkkohistoriasta eivät nouse esiin kunkin aikakauden rakenteet, vaan persoonat, jotka ovat tuoneet selkeästi esiin Kristuksen evankeliumia. Samoin tärkeinä nousevat esiin kertomukset herätyksistä, jotka oikeastaan ovat vain kuvauksia siitä, miten suuret joukot ihmisiä ovat alkaneet uskoa Jeesukseen.

Jeesuksen malli näytti olevan panostaminen persoonallisiin suhteisiin eli opetuslapseus. ”Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä.” Mark. 3:14, 15 Hän halusi siis ennen kaikkea olla seuraajiensa kanssa. Se tarkoittaa suhdetta. He oppivat hänen elämäntapansa ja jatkoivat samaa opetuslapseuttamista, eräänlaista oppisopimuskouluttamista. Käytäntö näkyy esimerkiksi kirjeessä Timoteukselle: ”Vahvistakoon siis Kristuksen Jeesuksen armo sinua, poikani! Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita.” 2. Tim. 2:1, 2

Jumala tahtoo persoonallisen suhteen jokaisen ihmisen kanssa. Sanonta ”Jumalalla ei ole lastenlapsia” pitää mielestäni paikkansa. Jokaisen ihmisen tulee punnita sydämessään suhteensa Jumalaan ja hyväksyä hänen tahtonsa ja ennen kaikkea Jeesus Herrana ja vapahtajana. Samoin jokaisen sukupolven tulee kuulla evankeliumi tuoreena, Pyhän Hengen elävöittämänä, Raamatun ja Jeesuksen seuraajien todistuksen kautta.

Jumala tahtoo myös varustaa jokaisen ihmisen seurakuntasuhteiden rakentajaksi. Seurakunta ei elä sillä, että saamme sinne oikeanlaisen kaavan, vaan tarvitsemme toimivan suhteen sekä Jumalaan että toisiin seurakuntalaisiin. Tähän avuksi Pyhä Henki tahtoo antaa meille armolahjoja. ”Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa. – – – Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita.  Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa.” Ef. 4: 7, 11-16

Meidän olisi siis hyvä elää persoonallisissa suhteissa Kristuksen ja hänen seuraajiensa kanssa ja antaa näissä suhteissa tilaa kunkin armolahjoille. Silloin Uuden testamentin kuva opetuslapseudesta ja seurakunnasta voisi toteutua. ”Mitä tämä siis tarkoittaa, veljet? Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi.” 1. Kor. 14:26

Jeesuksen tapa elää näyttää Raamatussa hyvin suhdepainotteiselta. Hän osallistui synagogajumalanpalveluksiin, mutta moitti mm. sapattikäskyjen liian tarkasta noudattamisesta: ”Ja Jeesus sanoi heille: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niinpä Ihmisen Poika on myös sapatin herra.” Mk. 2:27, 28 Kirjoitin jo aiemmin erilaisten jumalanpalvelustyylien kohdalla seuraavaa: ”Jeesus yritti muuttaa jumalanpalveluksen sellaiseksi, että Jumalan läsnäolo, vapautuminen ja parantuminen olisivat saaneet tapahtua tässä ja nyt. Sama tulisi olemaan totta missä tahansa, missä rukoillaan hengessä ja totuudessa (Joh. 4:21-23) tai missä edes kaksi tai kolme olisivat koolla (Matt. 18:20).”

Edellisten vuoksi haluaisin rohkaista meitä kaikkia hankkimaan ympärillemme ihmisiä, joiden kanssa voimme rukoilla, lukea Raamattua ja antaa tilaa armolahjoille, joiden kautta Pyhä Henki voi hoitaa meitä ja ohjata meitä myös niiden luokse, jotka eivät vielä tunne Jeesusta.

Keneen tai keihin sinun olisi hyvä olla yhteydessä? Kuinka usein? Kuinka voisitte antaa tilaa Jumalan kohtaamiselle?

Tätä pohtiessani mieleeni tuli avioliitto, joka on Jumalan asettama perusjärjestys ihmissuhteille. Siinä on selkeä rakenne ja selvä uskollisuuden vaatimus miehelle ja naiselle. Se on turvallinen, mutta riittävän väljä antaakseen avioparille tilan persoonalliseen suhteeseen. Saman avioliiton ei kuvitellakaan jatkuvan näiden kahden persoonan kuoleman jälkeen, vaan se on ainutkertainen liitto persoonien välillä. Olisiko meidän hyvä ajatella seurakunnasta samalla tavalla? Seurakunta muodostuu ainutkertaisista ihmisistä, se on ”pyhien yhteisö”, niin kuin kirkon tunnustuskirjat toteavat.

Seurakuntaan kuuluu ehdottomasti Raamattu ja sen kunnioittaminen Jumalan sanana. Se antaa puitteet seurakunnalle, aivan kuin avioliitto antaa puitteet persoonalliselle suhteelle. Siksi meidän tulisi Raamatun mukaisesti ottaa vakavasti Jumalan elävän läsnäolon harjoittaminen myös antamalla tilaa armolahjoille, tapahtui se sitten yhteisessä jumalanpalveluksessa tai muutaman ihmisen kohtaamisessa.

Usko ei ole instituutio tai järjestelmä. Uskon, kuten myös seurakunnan, olemus on Jumalan elävä kohtaaminen yhä uudelleen, persoonallisesti. Sille meidän on hyvä antaa tilaa. Sitä ei myöskään oikein mikään voi estää, kunhan itse emme käytä aikaamme vain huonon järjestelmän päivittelyyn, vaan Raamatun esiin ottamiseen, rukoukseen, yhteiseen lauluun ja Jumalan kuuntelemiseen. Se on loppujen lopuksi yksinkertaista eikä vie edes paljoa aikaa, kunhan vain muistamme antaa sille tilaa. Jeesus on luvannut olla kanssamme (suhteessa) kaikki päivät maailman loppuun asti. Tänäänkin.

Jumalan kanssa

23.12.2012 /

Vaimoni Kirsi kirjoittaa:

Kesäloman parhaita puolia on se, että on aikaa rauhassa lukea kirjoja ja antaa niiden imeytyä. Viime kesänä osuin kultasuoneen, kun tartuin seuraaviin: John Ortberg, Jumala on lähempänä kuin luuletkaan ja Veli Laurentius, Jumalan läsnäolon harjoitus. Ensimmäinen ajattelija on oman aikamme kirjailija ja presbyteeriseurakunnan pastori Yhdysvalloista ja jälkimmäinen 1600-luvulla elänyt ranskalainen karmeliittamunkki, jonka kirjeitä ja opetuksia koottiin kirjaksi hänen kuolemansa jälkeen. Niin riittoisia teoksia ovat molemmat, että sytyttävät vieläkin, vaikka on tultu lämpöisistä kesälomapäivistä syksyn ja talven hämärään ja työpäivien rivakkaan rytmiin.

Kumpainenkin kirja on täynnä kutsua Jumalan läsnäoloon ja ajatusta siitä, että voimme kääntyä häneen päin mielessämme samalla kun teemme tavallisia asioitamme tavallisena päivänä. Voimme päästää hänet sisään ja mukaan siihen, mitä elämässämme on tekeillä ja voimme paljastaa Jumalalle sydäntämme omin sanoin. Voimme keskustella Jumalan kanssa ”pienin tavoin keskellä töitämme”, kuten veli Laurentius asian osuvasti ilmaisee. Hän näkee, että tällaisesta Jumalan kanssa puhumisesta on tarpeen tulla jatkuva jokapäiväinen tapa, jotta voisimme olla tietoisia hänen läsnäolostaan. On siis erehdys ajatella, että meidän pitäisi jättää keskusteleminen Jumalan kanssa sillä aikaa, kun hoidamme asioitamme maailmassa.

Veli Laurentius sanoo: ”Ylennä sydämesi hänen puoleensa aterioidessasi tai missä tahansa päivittäisessä askareessa, sillä hänen mielensä mukaisia ovat vähäisimmätkin tapamme muistaa häntä. Sinun ei tarvitse rukoilla ääneen; hän on lähempänä kuin voit kuvitellakaan.” Voisikin olla aika hämmentävää höpötellä ääneen Jumalalle samalla kun asioi verotoimistossa…

Jumalan läsnäolon tietoisuus merkitsee yksinkertaisesti iloa yhteydestä häneen. Se on ikään kuin uoma, jota pitkin Jumalan loputon armo pääsee virtaamaan. Hänen läsnäolossaan on taivaan makua, se vahvistaa meitä etsimään elämässämme sellaisia asioita, joista voimme iloita yhdessä hänen kanssaan ja jättämään sellaisia, jotka häntä loukkaavat. Hän on kääntynyt meihin päin koko ajan, oli elämäntilanteemme mikä hyvänsä. Hänen läsnäolonsa on mahdollinen ilman rajoituksia. Miksi me rajoittaisimme yhdessäolomme hänen kanssaan vain hartaushetkiin tai kirkkoreissuun?

Millaiseksi muotoutuu työpäivä Jumalan kanssa koko ajan keskustellen? Millainen on kauppakierros marketissa tai keskustelu naapurin kanssa Jumalan läsnäolossa? Miten pysyttelen Jumalan läsnäolossa, kun olen kiireinen, huolissani, loukkaantunut, kiusaantunut…?

Tutkimukset ovat vielä pahasti kesken, mutta tällaiseen opiskeluun nuo kesäkirjat yllyttävät. Myös seuraavat Raamatunkohdat osoittavat samaan suuntaan.

”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” Apt. 17:27

”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.” Kol. 3:23.

”Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan, lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä.” Apt. 17:27

Lopuksi vielä veli Laurentiuksen neuvo:

”Puhu hänelle usein. Unohda hänet niin harvoin kuin mahdollista. Ylistä häntä.”

Suomen Lähetysseura ja hengellinen uudistuminen

17.6.2012 /

Jotkut ovat kysyneet, miten Suomen Lähetysseura suhtautuu työnantajana hengelliseen uudistumiseen. Siksi lienee hyvä, että nostamme esiin joitakin asioita Lähetysseuran historiasta ja periaatteista.

Ensin pari mainintaa sadan vuoden takaa. Lähetysseuran Ambomaan lähetyssaarnaaja Frans Hannula vaikutti niin vahvasti noin sata vuotta sitten syntyneessä hyvin voimakkaassa hengellisessä liikehdinnässä, että siitä puhutaan Hannulan herätyksenä. Tämän herätyksen merkitys Suomessa on ollut suuri. Sitä voidaan mm. pitää viidennen herätysliikkeen juurena. Esimerkkinä tällaisesta liikehdinnästä on Isokyrö: Vuonna 2009 seurakunta tutki oman lähetystoimintansa satavuotista historiaa. Kävi ilmi, että sata vuotta aiemmin alueella oli liikkunut Lähetysseuran työntekijöitä pitämässä tilaisuuksia ja syntyneen herätyksen pohjalta oli alkanut myös oma lähetystoiminta. Seurakunnasta on lähtenyt merkittäviä lähetystyöntekijöitä vuosien varrella.

Jo tuolta sadan vuoden takaa voi mainita ns. jälkikokousten aloittamisen Suomessa. Lähetysseuran voidaan katsoa aloittaneen ko. toiminnan, jossa tähdättiin henkilökohtaisen uskon syntymisen mahdollisuuteen tilaisuuksien jälkeen. Nyt tällainen sielunhoidon ja rukouksen mahdollisuus on tavallista.

Myös Hengen uudistus kirkossamme -liike on syntynyt pitkälti Lähetysseuran helmoissa 1970-luvulla.

Nämä ovat siis vain muutamia esimerkkejä hengellisen uudistuksen merkityksestä menneisyydessä. Luetteloa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Nykyään Lähetysseuran nettisivuilla kerrotaan mm. seuraavaa:

”Lähetys: yhteinen usko – yhteinen tehtävä” on Suomen Lähetysseuran teologisten periaatteiden linjaus. Se ilmaisee lähtökohdat, joille yhteistyö eri maiden kirkkojen ja järjestöjen kanssa perustuu. Sellaisena se on Lähetysseuran työtä ohjaava ja sitova lähetysteologinen asiakirja.”

Tuohon perusteasiakirjaan kannattaa tutustua. Se on helppolukuinen eikä kovin pitkä, pikemminkin vihko kuin kirja. Se löytyy kirjeen lopussa mainitusta Lähetysseuran linkistä. Asiakirja on ollut työmme taustatuki reilun kymmenen vuotta. Se ilmaisee erittäin hyvän pohjan missionaarisen seurakunnan elämälle.

Nettisivulla jatketaan: ”Lähetyksessä on kysymys ennen muuta Jumalan pelastavasta toiminnasta Kristuksessa ja hänen seuraajiensa kutsumisesta ja lähettämisestä julistamaan evankeliumia. Pyhä Henki on lähetyksen varsinainen liikkeellepaneva voima ja johtaja. Lähetys kuuluu luonnollisena asiana jokaisen kristityn ja paikallisseurakunnan elämään. Lähetysseura haluaa olla toteuttamassa tätä kirkon perustehtävää. Herätys motivoi lähetykseen ja herättää maailmanlaajuiseen vastuuseen.” (Kts. linkki.)

Lähetysseurassa, niin kuin kirkossa yleensä, on jatkuva prosessi menossa. Miten suhtaudumme ympäröivän maailman virtauksiin? Miten tulkitsemme suhteessa niihin omia lähtökohtiamme ja perusteitamme? Tässäkin mielessä on hyvä palata perusteisiin. Siksi seuraavassa on edellä mainitusta perusteasiakirjasta joitakin aiheeseen liittyviä lainauksia:

”Kristillisen lähetyksen elinehtona on jatkuva uudistuminen. – – – Lähetyksen uudistumisessa on välttämätöntä hengellinen uudistuminen, joka antaa pohjan kaikelle muulle suunnantarkistamiselle. On aina nöyrästi tunnustettava, ettei työllä ole siunausta, ellei lähetyksen Herra tunnusta sitä omakseen. Viime kädessä kaikki riippuu Pyhän Hengen läsnäolosta, voimasta ja opastuksesta.” (Lähetys: yhteinen usko – yhteinen tehtävä , 16)

”Hengellinen uudistuminen luo ja usein edellyttää uutta ajattelua. Uskon syntymiselle ja uudistumiselle on ominaista elämän uudenlainen hahmottaminen ja ymmärtäminen, jolloin ihmiselle välähdyksenomaisesti avautuu uusi todellisuus.” (16)

”Pyhän Hengen läsnäolo rohkaisee katumukseen, omien virheiden myöntämiseen ja uuteen avoimuuteen, jolloin voi toteutua Efesolaiskirjeessä kuvattu ihanne: ”Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa.” Ef. 4:15-16. Armolahjat on annettu seurakunnan rakentamiseksi lähellä ja kaukana.” (16)

Vaikka asiakirja painottaa uudistumista jopa armolahjoineen näin selvästi, uudistuminen ei ole itsestäänselvyys. Kyseessä on elävä todellisuus, jossa tarvitsemme rukousta ja jatkuvaa parannuksen tekemistä, että eläisimme perusteitamme todeksi. On helppoa unohtaa perustehtävä ja lähteä väärille urille. Kyse ei ole pelkästään ulkomaiden lähetysalueiden todellisuudesta. Myös oma maanosamme on jo lähetysaluetta. Kirkkomme tarvitsevat uudistumista ja paluuta hengellisille juurille.

”Länsimaista kulttuuria on pidetty juuriltaan juutalais-kristillisenä ja kirkkojen toimintaa olennaisena osana länsimaisten yhteiskuntien elämää. Tilanne on kuitenkin monista syistä muuttunut. – – – Muuttuneen tilanteen takia lähetys Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on tulevaisuudessa maailmanlähetyksen suuria haasteita. Siinä länsimaiset kirkot tarvitsevat Afrikan, Aasian ja muiden mantereiden kirkkojen apua monimiljoonaisen maahanmuuttajaväestön kohtaamisesta alkaen. – – – Myös syntyperäisen eurooppalaisen väestön kohtaamisessa muiden mantereiden kirkkojen apu voi olla tarpeen. On monia merkkejä siitä, että tämä vaikutus tulee kirkkoa rakentavan karismaattisuuden, yhteisöllisyyden ja laaja-alaisen maallikkotodistuksen muodossa. – – – Länsimaiset kirkot ovat monessa mielessä tienhaarassa. Pysyvätkö perinteiset pääkirkot koossa ja säilyttävätkö ne uskottavuutensa? Ne voivat löytää ja säilyttää identiteettinsä vain uudistumalla hengellisesti. Länsimaisten kirkkojen uudistuminen on siksi maailmanlähetyksen tärkeimpiä kysymyksiä.” (21)

Vaikka tässä puhutaan kirkosta laajemmassa merkityksessä, perusteasiakirja tuo asian viisaasti myös paikallistasolle: ”Aito kirkko on luonteeltaan missionaarinen. Kirkon missionaarisuus ilmenee erityisesti paikallisseurakunnassa. Tällainen seurakunta on avoin, ulospäin suuntautunut, rukoileva, vieraanvarainen, rakenteiltaan joustava ja ilmapiiriltään lämmin rakkauden yhteisö. – – – Missionaaristen seurakuntien olemassaolo on suuri rohkaisun aihe maailmanlähetyksessä. Kirkot saavat siinä sytykkeitä toinen toisiltaan: kun tulet hiipuvat yhtäällä, ne on aina löydettävissä jostain päin maailmaa. – – – Missionaarisuuden löytäminen johtaa työtapojen ja toiminnan painopisteiden jatkuvaan tarkistamiseen sekä ennen kaikkea hengellisen elämän uudistumiseen.” (23)

Tällaisen pohjalta on hyvä keskittyä lähetyskeskeisen eli missionaarisen seurakunnan rakentamiseen ja hengelliseen uudistumiseen.

Lainaus:

”Älkää sammuttako Henkeä, älkää väheksykö profetoimisen lahjaa. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:19-21)

– Paavali

Yhteystiedot:

Puhelin: 050 471 7200

Sähköposti: jukka.jamsen@newwine.fi

Facebook: Jukka Jämsén

© 2025 Jukka Jämsén

Teema Anders Noren — Ylös ↑