Jukka Jämsén

Pelkkänä korvana

Avainsana: Kasvava seurakunta (Sivu 1 / 2)

Yhteenveto kirjasta Kasvava seurakunta

22.7.2018 /

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)
2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)
3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)
4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)
5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)
6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)
7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)
8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)
9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Teen tällä kertaa yhteenvetoa kirjasta.

Sahlberg nostaa esiin kaksi raamatunkohtaa, joissa voidaan nähdä em. tekijät. Johanneksen evankeliumin luvussa neljä Jeesus kohtaa samarialaisen naisen. Tavanomaisten rajojen ylityksiä oli useita: juutalainen kohtasi samarialaisen, mies naisen, Jumala synnintekijän. Kuitenkin Jeesus puhui naiselle (4:7). Tässä näkyy avoimuus kaikille, mutta ei kaikelle!

Väsynyt ja janoinen sai vettä – kuva diakoniasta (4:7). Jeesus ja nainen keskustelivat yhdessä – koinonia (4:7-). Keskustelu koski Messiasta – keerygma, saarna Kristuksesta. Jeesus nostaa esiin naisen elämäntavan, sillä tämä elää jostakin syystä avioliiton ulkopuolisessa suhteessa (4:18). Pyhitetyn elämän ihanne eli praksis nousee siis esiin Jeesuksen aloitteesta. He puhuvat rukouksesta (4:20-24) – liturgian eli rukouksen merkitys.

Nainen kiiruhtaa takaisin kylään ja kertoo kaikille Jeesuksesta (4:29). Tavallinen ihminen, maallikko, on Jumalan viestinviejänä – missio. Nainen on hämmästynyt siitä, kuinka Jeesus tiesi hänen elämäntilanteensa (4:29). Jeesus oli avoin Pyhän Hengen voimalle – dynamis – ja sama pätee seurakuntaan, joka haluaa kasvaa. Parin päivän päästä Jeesus jatkoi matkaansa Galileaan ja varautui taas siihen, ”ettei profeettaa pidetä arvossa kotiseudullaan” (4:43, 44). Hän oli valmis kärsimään – martyria – ja samaan täytyy varautua seurakunnan, joka haluaa kasvaa.

Samoja piirteitä Sahlberg löytää Apostolien tekojen neljännen luvun jakeista 2-36.

Lopuksi Sahlberg kehottaa lukijaa pohtimaan omaa seurakuntaansa kysymysten avulla, joihin hän itsekin vastaa oman seurakuntansa osalta.

1. Onko seurakuntasi avoin kaikille? Sahlbergin seurakunnassa kirkon ovet ovat joka päivä auki ja Klara-kyrkan onkin kävijämäärältään kolmantena Uppsalan ja Tukholman (kuninkaanlinna) tuomiokirkkojen jälkeen. Ihmiset voivat tulla vapaasti sisään, istua, sytyttää kynttilän tai jutella papin tai diakonissan kanssa. Kirkossa oleva kahvila on avoinna, hallitusta, pankkeja ja yrityksiä kutsutaan pitämään jumalanpalveluksia. Vaikka kaikki eivät halua tulla, kaikki saavat tulla!

2. Auttaako seurakuntasi hädänalaisia? Klarassa on diakonin vastaanotto, päivittäin jaetaan syötävää ja juotavaa päihteidenkäyttäjille ja kodittomille, joita tavoitetaan satoja. Prostituoituja kohdataan erityisesti yhtenä iltana viikossa. Ihmisiä pyritään kohtaamaan esimerkiksi huvialueilla, vankiloissa ja sairaaloissa ja kotiryhmien kautta.

3. Vallitseeko seurakunnassasi rakkaudellinen yhteys? Sahlbergin mukaan hänen seurakunnassaan käyvät ainakin sanovat niin. Välillä on tietenkin ristiriitoja, mutta kotiryhmät toimivat, kahvila vetää ihmisiä puoleensa, joka sunnuntai on kirkkokahvit jne. ”Ongelmana” on seurakunnan liian suuri koko siihen, että kaikki voisivat enää tuntea toisiaan!

4. Saarnataanko seurakunnassasi Kristusta? Klarassa saarnataan ja lauletaan hänestä. Paikallisissa TV-ohjelmissa kerrotaan Jeesuksen aikaansaamista muutoksista ihmisten elämässä.

5. Eletäänkö seurakunnassasi puhtaasti? Esimerkkeinä Sahlberg nostaa esiin sen, etteivät he käytä alkoholia ”entisten päihteidenkäyttäjien” vuoksi ja he suosittelevat kymmenysten antamista ja aviouskollisuutta jne. Tämän he tekevät huolehtiakseen ihmisistä, eivät tuomitakseen heitä.

6. Onko seurakuntasi joutunut kärsimään uskonsa vuoksi? Satanistiryhmät ovat vaivanneet Sahlbergin seurakuntaa ja jotkut sosiaalityöntekijät kuvaavat heidän auttamistyönsä joitakin muotoja naiiveiksi. Heitä on nimitelty fundamentalisteiksi ja jotkut papit eivät tahdo tulla yhdistetyiksi Klara-seurakuntaan. Karismaattista jumalanpalvelustyyliä on väheksytty. Toisaalta sosiaalityön ja jumalanpalveluksen kehittämistä myös arvostetaan.

7. Onko seurakuntasi rukoileva seurakunta? Yhteiseen rukoukseen käytetään kaksi tuntia maanantaista perjantaihin. Rukous on työtapana mukana sosiaalityössä, kotiryhmissä, jumalanpalveluksissa ja niiden jälkeen, keskusteluissa, rukousöissä, rukouskävelyissä jne.

8. Käytetäänkö seurakunnassasi maallikkoja? Enemmänkin kuulemma voisi, mutta maallikot vastaavat kotiryhmistä, TV-ohjelmien tuottamisesta, tekstien lukemisesta, ja he kantavat vastuuta esirukouksesta, kirkkokahvista, päihdetiimeistä, Alfa-kursseista jne.

9. Onko seurakuntasi riippuvainen Pyhän Hengen voimasta? Sahlbergin mukaan voisi olla selvemminkin. Heillä on jokaisessa jumalanpalveluksessa kiitoslauluja ja ylistystä, esirukouksia ja todistuksia, mutta he haluaisivat kokea vielä enemmän Jumalan ihmeitä, joita he ovatkin jo nähneet ja joista he kiittävät Jumalaa.

Tukholman S:ta Clara eli Klara-kyrkan kasvaa. Kahdeksankymmentäluvulla jumalanpalveluksessa kävi kolme henkilöä, nyt satoja, ja kasvu jatkuu. Yhdeksän kasvutekijää näyttävät toimivan!

Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys

17.2.2018 /

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan siis tällä kertaa kohdasta kolme: Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys. Aihe on näissä teksteissä viimeinen Sahlbergin kirjan yhdeksästä periaatteesta, sillä aloitin kirjoittamisen kohdasta neljä.

Edelliset aiheet (kaikille avoin ja hädänalaisista huolta pitävä seurakunta) voivat vaikuttaa jopa tieteellisen tylsiltä. Sahlberg elävöittää aiheita tarkastelemalla niitä Jeesuksen toiminnan osana. Seurakunnan avoimuus voidaan nähdä Jeesuksen avoimena sylinä. Vertauskuvana mainittu tanskalaisen Thorvaldsenin veistämä suosittu Jeesus-patsas oli alun perin tarkoitettu kaikkivaltiaan kuvaksi, jossa kuningas seisoo käsivarret kohotettuina. Tällaisena hän sai sen valmiiksi eräänä iltana. Seuraavana aamuna patsaan käsivarret olivat painuneet alemmas saven painon vuoksi. Taiteilija koki, että työ on pilalla, mutta ystävä totesi, että Jeesuksen kuuluukin olla toivottamassa kaikkia tervetulleeksi!

Hädänalaisista huolehtimista havainnollistaa itkevä Jeesus. Kreikan sana ”splankhnidzomai” (tuntea myötätuntoa) tulee sanasta sisäelimet. Jeesuksen myötätunto meitä kohtaan on niin suuri, että hänen vatsaansa sattuu. Hän on kokenut ihmiselämän ja häntä kiusattiin ja koeteltiin. Hän oli pakolainen, ei saanut elää oikean isänsä kanssa (vrt. avioerolapset), väärinymmärretty, pilkattu, yksinäinen, hylätty, kidutettu ja lopulta hänet surmattiin. Haavoitetut voivat samastua Jeesukseen. Jeesus on myötätuntoinen heitä ja myös sinua ja minua kohtaan.

Koinonia-näkökulma voidaan nähdä Jeesuksena, joka halaa ihmisiä. Sahlberg kehottaa kaikkia lukijoita halaamaan saman tien jotakin läheistä ihmistä, jos se on mahdollista. Halaus, rakkaus tuntuu hyvältä, niin kuin se on tuntunut koko kirkkohistorian ajan. Jeesus sanoi: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne!” Joh. 13:34. Vaikka alkuseurakunta ei ollut vaaleanpunainen idylli, sillä oli tavoitteena rukoilla yhdessä (Apt. 1:14), pitää kaikkea yhteisenä (Apt. 4:3) ja rakastaa toisiaan (Apt. 4:31). Silloinen maailma oli voiman ja ylhäisön hallitsema, ja kristittyjen tapa kutsua toisiaan sisariksi ja veljiksi tai ystäviksi kuvasi tätä yhteyttä. Ympäröivän yhteiskunnan halveksunta ja vaino kristittyjä kohtaan toi keskinäisen yhteyden entistä arvokkaammaksi. Kirkkoisä Tertullianus (k. n. 225) kertoi, että alkukristityistä sanottiin: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan!” Tällainen on arvokkaampaa kuin kalleinkaan tiedotuskampanja.

Kelttiläinen liike rakensi luostareita kaikkialle Irlantiin ja niitä tukivat suvut ja perheet, jotka muutoin elivät erillään. Kelttiläinen kirkko oli ”sukukirkko”, jossa yhteys oli tärkeää. Professori Carl Volzin mukaan luostarin ”apotti oli kirjaimellisesti pater familias”. Kelttiläinen herätysliike perustui perheisiin ja yhteyteen.

Pietismissä John Wesley ja oxfordilaiset opiskelijatoverit muodostivat ryhmän, jota pilkattiin nimellä The Holy Club. Metodistit kokoontuvat ja pietistit kerääntyivät ”konventikkeleihin” Raamatun lukemista ja rukousta varten. Spener kokosi suuren seurakunnan pieniä seurakuntia ”ecclesiolae in ecclesia” vaikuttaakseen ja rakentaakseen rukoilemalla luterilaista kirkkoa. Zinzendorfilla pääperiaatteena oli, että kristillisyyttä ei ole ilman yhteyttä. Hänellä oli kauan ennen ekumeenista liikettä ajatus, jonka mukaan jokaisella kristillisellä yhteisöllä on oma antinsa Kristuksen ruumiille. Hän kuitenkin joutui luopumaan tästä näystä ja työskenteli luterilaisten sisäisen yhteyden edistämiseksi. Hän toteutti yhteysideaansa käytännöllisesti ja hengellisesti mm. pakolaisten yhteistaloudessa. Hänen seurakuntansa jakautui ”kuoroihin”, joita oli mm. naimissa oleville miehille, naimisissa oleville naisille ja naimattomille tytöille. Hänen maatilallaan toiminutta ryhmää kutsuttiinkin veljesyhteisöksi.

Nykyajan kasvavien kirkkojen esimerkkinä Sahlberg mainitsee Filippiineilta Manilassa kasvavan seurakunnan, joka edistää ”määrätietoisesti” kotiraamattupiirejä, jotta ihmiset tuntisivat, että heistä välitetään. Toinen esimerkki on Lontoon lähistöltä kasvavan baptistiseurakunnan, jossa soluilla on keskeinen merkitys. Itä-Afrikan herätyksessä läheinen ja lämmin yhteys on ominaispiirre. Milanolaisessa katolisessa seurakunnassa on parisataa kotipiiriä kolmenkymmenen vuoden korostamisen tuloksena. Soulin The Full Gospel Central Church –seurakunnassa jumalanpalvelukset ja kotien pienryhmät liittyvät yhteen.

Arkkipiispa Nathan Söderblomin ”ystävyyden sakramentiksi” kutsuma yhteys on ollut tehokas kirkon historian aikana. Se vastaa ihmisen syvimpään eli yhteyden tarpeeseen.

Miten kasvavassa seurakunnassa voi säilyttää rakkaudellisen yhteyden? Kymmenen ihmisen joukko voi tuntea toisensa, mutta entä jos seurakunnassa on 100, 1000, 10 000 tai 100 000 jäsentä? Onko kirkkohistoriasta apua tähän? Kyllä. Tutkimusten mukaan seurakunnan jäsenellä ei voi olla henkilökohtaista ja syvää yhteyttä yli 20 ihmisen kanssa. Enintään voi tuntea nimeltä ja pintapuolisesti ehkä sata henkeä. Tällaisissa tilanteissa kirkko on aina jakautunut pieniin ryhmiin. Ne voivat olla erilaisia, myös nimeltään ja määritelmiltään, mutta periaate on ollut sama. Katolisella kelttikirkolla ja jesuiitoilla oli ”sääntökunnat”, pietisteillä ”konventikkelit”, herrnhutilaisilla ”kuorot” ja metodisteilla ”Holy Clubit”. Kasvavalla 1900-luvun kirkolla oli ”rukouspiirit”, ”rukousryhmät”, ”solut” – eri nimiä, mutta sama periaate.

Sahlbergin St. Clara seurakunnan kotiryhmien tavoitteet ovat:

Sielunhoito. Pastorilla ei kasvavassa seurakunnassa ole riittävästi aikaa tai voimia kaikkien sielunhoitoon.

Evankeliointi. Omaan kotiin on helpompi kutsua kiinnostunut henkilö kuin kirkon jumalanpalvelukseen. Todistaminen esimerkiksi junassa kaikille on useimmille vaikeaa, mutta kotiryhmään kutsuminen on helpompaa.

Raamatun tutkiminen. Ryhmässä on hyvä lukea Raamattua, jotta ajatukset ohjautuisivat elämän vaivalloisuuden sijaan Jumalaan, hänen rakkauteensa ja siihen, mitä hän tekee puolestamme. Ryhmässä voi myös helpommin esittää kysymyksiä.

Rukous. Vaikka kotiryhmä ei ole pelkästään rukousryhmä, rukousta on hyvä painottaa. Rukous yhdistää ja rakentaa, kun pelkkä keskustelu taas aiheuttaa usein epäsopua.

Yhteys. Aluksi on hyvä olla tarjoilua, vapaata keskustelua ja kuulumisten kertomista. 15-30 minuutin päästä siirrytään lauluun ja ylistämiseen, yhteyden luojia nekin. Jokainen kotiryhmä hoitaa vuorollaan jumalanpalveluksen tekstinluvusta ja esirukouksista. Kirkkokahvilla on tärkeä merkitys ”jälkikokouksena”, jonka aikana ihmiset tulevat juttelemaan papin kanssa, pyytävät rukousta tai tarjoutuvat vastuunkantajiksi. Ilman kirkkokahveja näin ei helposti tapahtuisi.

St. Claran seurakunnassa tehdyn kyselyn mukaan n. 40 % käyvät säännöllisesti juuri tuossa seurakunnassa lämpimän yhteyden vuoksi. Loput 60 % kertoi syyksi jotain tällaista: ”Ilmapiirissä on jotakin. Meistä tuntuu kuin Henki olisi täällä.”

Läpi kirkkohistorian on ollut sama kokemus: kasvua haluavan seurakunnan on hoidettava yhteyttä! Äiti Kirkon kasvun avain numero kolme: Rakastakaa toisianne!

Kaikista yhdeksästä tekijästä voi esittää Sahlbergin mukaisesti yhteenvedon:

Ensimmäiset kolme kasvutekijää, avoimuus kaikille, hädänalaisista huolehtiminen ja rakkaudellisen yhteyden tarjoaminen eivät varmaankaan yllätä ketään. Ne kaikki sanovat ”Tervetuloa” ja niitä yhdistää läheisyys.

Kirkon sisäisen elämän kasvutekijät 4-6 ovat julistus, elämäntapa ja kärsimys. Ilman sanomaa, ilman elämäntapaa ja pelkkien suosionosoitusten kohteena oleva kirkko on todennäköisesti melko tyhjä myös ihmisistä. Jeesus on kaikkien yläpuolella. Hän osoittaa sydäntä. ”Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde” (Snl. 4:23). Jeesus on kärsivä vapahtaja ja sanoo meitä siunatuiksi ja autuaiksi, jos hänen seuraajinaan saamme osaksemme samaa kuin hän.

Kasvutekijät 7-9 ovat rukous, maallikot ja Pyhän Hengen voima. Ne tarjoavat resurssit seurakunnalle, joka on väsynyt ja kaipaa laajenemista taantumisen sijaan. Lähetyshistorian alku on Jeesuksessa, joka lähettää opetuslapset tekemään kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Hän kehottaa heitä ennen lähtöä odottamaan maailman suurinta voimaa Pyhältä Hengeltä, jonka hän lähetti sitten helluntaina.

Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista

20.8.2017 /

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan siis tällä kertaa kohdasta kaksi: Kasvua haluavan seurakunnan on kohdattava ihmisten tarpeita.

Alkukirkko hoiti ”päivittäistä avustusten jakamista” (Apt. 6:1). Tästä huolehtiminen oli sille yhtä raamatullista kuin Jumalan sanan jakaminen (Apt. 6:1-2). Se muisti Jeesuksen sanat ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa” (Matt. 25:35). Paavali muistutti kristittyjä ”köyhien muistamisesta” (Gal. 2:10). Rooman seurakunnan löytyneistä muistiinpanoista käy ilmi, että vuonna 250 seurakunta auttoi tuhatta viittäsataa leskeä ja köyhää. Erityistarpeisia ihmisiä varten perustettiin rahastoja. Diocletianuksen vainojen aikana n. v. 300 pienilläkin seurakunnilla oli vaatteita, kenkiä ja oletettavasti myös ruokaa jaettavana. Alkukirkosta on näyttöä huolenpidosta, joka kohdistui mm. leskiin, orpolapsiin, sairaisiin, vankeihin, kaivostyöläisiin orjiin ja matkamiehiin.

Kirkkoisien anteliaisuudesta on säilynyt myös esimerkkejä. Cyprianus (k. 258) palveli itse Pohjois-Afrikassa ei-kristittyjä kulkutaudin aikana ja antoi omaisuutensa köyhille. Samoin Basileus Suuri (k. n. 379). Hän perusti myös sairaaloita, lastenkoteja ja koteja spitaalisille. Johannes Khrysostomos (347-407) auttoi köyhiä Konstantinopolin esikaupungissa ja perusti taloja spitaalisille. Hermaan Paimen kehottaa 100-luvun alussa: ”Tee hyvää”. ”Anna kärsiville siitä, mitä Jumala antaa sinun ansaita, varauksettomasti ja miettimättä, kenelle antaisit ja kenelle et. Anna kaikille, sillä Jumala haluaa, että hänen lahjojaan jaetaan kaikille!”

Lukianos Samosatalainen, kristinuskon kritisoija, kertoi Peregrinos Proteuksesta, joka hänen mielestään oli pelkkä huijari, vaikka sanoi itseään kristityksi jonkin aikaa. Kun Peregrinos myöhemmin joutui vankilaan rikoksiensa vuoksi, kristityt tekivät kaikkensa hänen vuokseen ja kävivät hänen vierainaan. Lukianos piti kristittyjä tämän vuoksi tyhminä. Kuitenkin tämä ”tyhmyys” puhutteli ihmisiä. Keisari Julianus, joka ei ollut kristitty, totesi: ”Kristityt eivät ruoki vain omia köyhiään vaan myös meidän, eikä kukaan jotain tarvitseva katso temppeleihin päin.” Hänen oli myönnettävä ”galilealaisten” eli kristittyjen saavuttaneen sellaisen menestyksen osoittamalla rakkautta köyhiä, vankeja ja muukalaisia kohtaan ja huolehtimalla vainajien, myös ei-kristittyjen, hautaamisesta kulkutautien aikana. Julianoksen ja Lukianoksen tavoin Kelsos, joka myös oli kristinuskon arvostelija, oli samaa mieltä: sosiaalityö oli kristinuskon menestyksen merkittävin syy.

Kelttiläisessä liikkeessä säilyi sama asenne. Näyttää siltä, että kirkon hädänalaisten auttaminen väheni 300- ja 400- luvuilla, kun valtio alkoi suosia kirkkoa. Diakonien tehtäväksi tuli avustaa julkisessa jumalanpalveluksessa hädänalaisten auttamisen sijaan. Diakonia säilyi kuitenkin luostareissa, joissa munkit majoittivat ihmisiä. Englannin ruttoa vuonna 664 paenneita otettiin vastaan Skotlannin luostareissa ja heille annettiin ilmaiseksi kirjoja ja ruokaa. Luostareiden lähellä myös sairaat ja köyhät saivat apua kelttiläisiltä munkeilta. Spitaalisille oli jopa erillisiä taloja ja kirkkojen lähelle rakennettiin sairaaloita.

Jesuiitat auttoivat orjia, jotka olivat vailla ihmisarvoa. Latinalaisessa Amerikassa jesuiitat toimivat orjuutta vastaan, opettivat intiaaneille käsityö- ja maanviljelystaitoja, pyrkivät lakkauttamaan kidutuksen jne. Paraguayssa jesuiitat perustivat kyliä suojellakseen intiaaneja espanjalaisia konkistadoreja vastaan. 1600-luvun alussa tällaisia kyliä oli jopa 40 ja niissä 100 000 – 150 000 kristittyä intiaania. Ignatius Loyola perusti Roomaan kouluja ja lastenkoteja. Kahdessa koulussa oli yli 200 lasta. Prostituoidut olivat surkean asemansa vuoksi hänen sydäntään lähellä ja hän perusti ns. marttataloja ainakin Roomaan, Venetsiaan, Bolognaan, Modenaan, Messinaan ja Palermoon. Omaan kotiinsa hän otti nälkiintyneitä ja kuolevia ankarana talvena 1538-39.

Marx ja Engels kuvasivat työläismassojen kurjuutta Birminghamin ja Manchesterin esimerkeillä. Siellä ihmiset elivät surkeissa asunnoissa ja todella huonon terveydenhuollon ja opiskelumahdollisuuksien todellisuudessa. Metodismin johtohahmo John Wesley paneutui myös näihin kurjiin oloihin. Hän perusti lapsille koulun ja klinikoita köyhille. Hän puolusti vahvasti ranskalaisia sotavankeja, jotka joutuivat elämään kammottavissa oloissa. Elämänsä loppuvaiheessa vuonna 1784 hän kirjoitti orjuuden vastaisen lehtisen. Vuonna 1791, viikkoa ennen kuolemaansa, hän kirjoitti asianajajaystävälleen: ”Kun aamulla luin erään köyhän afrikkalaisen kirjoittamaan lehtistä, minua järkytti varsinkin se, ettei väärinkohdeltu ja nöyryytetty värillinen mies voi saada minkäänlaista apua. Meidän kaikissa siirtomaissammehan on voimassa laki, jonka mukaan värillisen sana ei merkitse mitään valkoisen miehen sanaa vastaan. Millaista ihmisarvon polkemista tähän sisältyykään!” Wesleyn periaatteena oli ”Evankeliumi kaikille”.

Herrnhutilainen Zinzendorf kehotti seuraajiaan palvelemaan muita johdattaakseen heidät Kristuksen luokse. 1730-luvulla Kööpenhaminassa hän sai ajatuksen lähettää ensimmäiset herrnhutilaiset lähetystyöntekijät Länsi-Intiaan nähtyää värillisen ihmisen. Herrnhutissa palveltiin päivittäin Zinzendorfin pakolaisystäviä. Luther ei ollut kovin kiinnostunut diakoniasta, sillä hän oli epäluuloinen katoliseen opetukseen hyvistä teoista. Luther keskittyi yksilön syyllisyyteen yhteiskunnan sijasta. Kahden regimentin oppi jätti sosiaalityön yhteiskunnalle.

Vuonna 1722 ryhmä pakolaisia nykyisestä Tsekistä tuli Zinzendorfin ovelle suojan, ruoan ja levon toivossa. Uskova nuori kreivi otti heidät vastaan ja Herrnhutista tuli oleskelupaikka ja seurakunta. 1727 Pyhän Hengen työ sai aikaan heidän keskellään voimakkaan lähetysliikkeen alun. Herrnhutin kotiyhteisö lähetti 20 vuodessa enemmän lähetystyöntekijöitä kuin protestanttinen kirkko oli lähettänyt 200 vuoden aikana. Diakonia, Kristus-keskeinen herätys, Pyhän Hengen uudistus ja lähetys kuuluivat yhteen Herrnhutissa.

Hallen 1694 perustetussa pietistisessä yliopistossa oli teologisen koulutuksen lisäksi lastenkoteja, kouluja köyhille lapsille jne. Tämän vuoksi Hallen pietismiä nimitetään luterilaisen diakonian aluksi. Pietistien mukaan pisara rakkautta on arvokkaampaa kuin tiedon valtameri. Sanaa seurasi käytäntö. Jeesuksen seuraaminen tarkoitti hänen näkemistään ja palvelemistaan toisissa ihmisissä. Pietisteistä myös mm. Francke ja Spener perustivat kouluja ja lastenkoteja tuhansille lapsille.

Nykyajan kasvavista kirkoista helluntailaisuus levisi niin voimakkaasti, että vuosisataa on nimitetty ”helluntailaisuuden vuosisadaksi”. Latinalaisessa Amerikassa helluntailaiset ovat tehneet evankeliumin ymmärrettäväksi ja tavoitettavaksi köyhille ja halveksituille. Helluntailaisilla on lähes kaikkialla vahva sosiaalityö, joista ehkä tunnetuin on David Wilkersonin 1950-luvulla aloittama työ huumenuorten parissa New Yorkissa, josta työstä kertoo kirja Risti ja linkkuveitsi. Tähän liittyy myös helluntailaisten nykyisen lähetystyön piirissä tapahtuva terveyden- ja sairaanhoito.

Esimerkkejä helluntailaisten sosiaalityöstä löytyy kuitenkin myös läheltä. Lewi Pethrus, sittemmin Ruotsin helluntailiikkeen johtaja, aloitti ensi töikseen vuonna 1911 sosiaalityön alkoholistien keskuudessa tultuaan Tukholman Filadelfia-seurakuntaan. Hän on todennut: ”Ensimmäinen asia, jota Herra meiltä kysyy taivaaseen saapuessamme, ei ole puhuimmeko kielillä, vaan mitä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä”. Sahlbergin tultua johtavaksi pastoriksi Tukholman Santa Clara –kirkkoon he aloittivat toiminnan avaamalla päivittäin kirkkonsa, jossa oli paikalla diakonissa ja johon tehtiin kahvila entisen sakastin paikalle. Kodittomia ja päihteiden väärinkäyttäjiä alkoi tulla. Seurakunta alkoi myös etsivää työtä prostituoitujen kadulla joinakin öinä viikossa. Alun vaikeuksien jälkeen 2-3 vuoden kuluttua heillä oli syvempiä suhteita prostituoituihin. Viiden vuoden päästä he alkoivat käyttää mökkiä huume- ja prostituutioalueella, tarjosivat teetä ja kahvia ja hengellistä musiikkia ja kontakteja syntyi.

Edelleen heidän seurakuntansa on kadulla joka päivä tarjoamassa kahvia ja leipää ja heillä on yhteys noin 700 kadun ihmiseen. He ovat Tukholman merkittävin katukirkko. Samaa tarkoitusta palvelevat suhteet kristillisiin hoitokoteihin, säännöllinen ruokajakelu kodittomille, etsivät tiimit päihteiden käyttäjiä, kodittomia ja prostituoituja varten ja huoneistot, joihin heitä voi viedä. Heillä on nuorisotiimi ”kaupungilla ajelehtivia” nuoria varten ja vierailuja kouluissa, rippikouluissa ja vankiloissa. Pienestä alusta syntynyt toiminta hädänalaisten puolesta johtaa avuntarvitsijoita Kristuksen luo.

Jeesuksen diakonisissa jalanjäljissä kulkeminen tuo seurakuntaan yksimielisyyttä, maallikkojen aktivoitumista, arvostusta, rukousta ja kasvua.

Raskas sosiaalityö tuo yksimielisyyttä, sillä esimerkiksi päihderiippuvaisten auttaminen edellyttää taistelua inhimillistä ja yliluonnollista pahuutta vastaan, eikä seurakunta ehdi väitellä esimerkiksi siitä, otammeko Jeesuksen vastaan vertauskuvallisesti vai todellisesti.

Kirkonpenkissä istumaan kyllästyneet maallikot aktivoituvat ja saavat tehdä jotakin. Ulos kadulle menevä seurakunta vetää heitä puoleensa.

Yhteiskunta arvostaa köyhien parissa työskentelevää seurakuntaa, mikä näkyy positiivisina lehtijuttuina, lahjoituksina, kunniamerkkeinä ja yritysten tukena. Tämä tuo ilmaista myönteistä julkisuutta, jolloin varoja ei tarvitse paljoa käyttää tiedottamiseen.

Sosiaalinen sitoutuminen saa ihmisen etsimään Jumalaa syvällisemmin, rukoilemaan ja janoamaan päivittäistä täyttymistä Jumalan voimalla, jotta voisi auttaa ihmisiä vapautumaan huumeista ja rikoksista. Tällainen työ on toivotonta ilman Jumalan mukanaoloa.

Seurakunta, joka laupiaasta samarialaisesta saarnaamisen lisäksi pyrkii toimimaan samoin, tavoittaa paljon ihmisiä ja kasvaa. Avuntarvitsijoita on maailma täynnä eikä ongelmana ole yhteyden löytäminen heihin, vaan se, ettei uuvu kontaktien paineessa.

Kuumeinen mies Karthagossa, spitaalinen Kildaressa, prostituoitu Roomassa, orpo Hallessa, köyhä leski Birminghamissa ja alkoholisti Tukholmassa ovat kristillisen sosiaalityön kasvoja 2000 vuoden historiasta. Kasvavia seurakuntia voidaan arvioida kysymällä: Ulottuuko seurakunnan opetus jalkoihin saakka? Jos seurakuntani lakkautettaisiin, huomaisivatko alueen laitapuolen kulkijat sen?

Äiti Kirkko antaa toisen kasvun avaimen: kantakaa huolta hädänalaisista!

Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin

10.1.2017 /

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan siis tällä kertaa kohdasta yksi.

Kasvua haluavan seurakunnan on oltava kaikille avoin. Sahlbergin mukaan Jeesuksen mieli-ilmaisuja kuvaavat seuraavat raamatunkohdat:

Matt. 11:28 ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”

Joh. 6:37 ”Sitä, joka minun luokseni tulee, minä en aja pois.”

Joh. 7:37 ”jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon.”

Joh. 11:25, 26 ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.”

Ilm. 3:20 ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.”

Joh. 3:16 ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

”Se joka, jokainen joka”. Jeesuksen syli oli avoin kaikille, sotilaille, ylhäisölle, spitaalisille, rikkaille ja köyhille, miehille ja naisille, sairaille ja terveille, juutalaisille ja kreikkalaisille. Kaikille avoin kirkko vetoaa erityisesti niihin, jotka ovat syrjäytyneitä tai ihmisarvoltaan uhattuja.

Jeesus vastasi vältellen Pontius Pilatuksen kysymykseen ”oletko sinä juutalaisten kuningas”, ehkä siksi, että hän käytti itsestään mielellään nimitystä ”Ihmisen Poika”. Jeesusta ei voi liittää yhteen ainoaan kansaan tai kulttuuriin, hän on kaikkien oma.

Jeesuksen ajan uskonnoilla oli maantieteelliset ja kulttuuriset rajat. Juutalaisuus oli kansallinen, Kreikan ja Rooman viralliset uskonnot jopa valtiouskontoja. Mysteeriuskonnot kuten Mithraksen tai Isiksen kultit olivat vahvojen miesten, kuten sotilaiden, uskontoja. Gnostilaisuus oli vain erityisesti valituille. Sivistynyt älymystö oli kiinnostunut filosofisista koulukunnista. Professori Bengt Sundkler kuvasi tuota aikaa näin: ”Mysteerikultit olivat tuolloin – kuten nykyäänkin – ylhäisön uskontoja, yhä turmeltuneempien syntyperäisten ja raha-aristokraattien salaisia yhteisöjä. Niillä ei ollut mitään annettavaa muille yhteiskuntaluokille, kaikkein vähiten yhä nopeammin kasvaville kaupunkiväestöryhmille, joita on nimitetty ”sisäiseksi proletariaatiksi”, eli kaupunkislummien lukuisalle orjajoukolle ja tavalliselle kansalle, ´humiliores´.”

Alkukirkon maailmassa erityisesti kolme ryhmää kuului tuohon ”sisäiseen proletariaattiin”, ihmisiin vailla oikeuksia: orjat, nuoret ja naiset.

Orjuus alkoi Egyptissä, Irakissa, Iranissa ja nykyisten Pakistanin ja Intian alueilla n. 3000 eKr. Tämä järjestelmä oli kreikkalaisen ja roomalaisen sivilisaation perustana eikä sitä merkittävästi kyseenalaistettu. Muun muassa Aristoteles piti järjestystä jumalallisena. Vuoden 160 eKr. paikkeilla arvioidaan olleen n. 250 000 orjaa. Orjille oli valtava uutinen, että kristinusko julisti ihmisten samanarvoisuutta ja seurakuntayhteyden avoimuutta kaikille. Kristittyjen joukossa orjien vapauttamista pidettiin hyvänä tekona ja siihen käytettiin seurakuntien varoja. Kristityt orjat ja isännät olivat yhdessä tervetulleita ehtoolliselle ja he kärsivät vainojen aikana yhdessä. Kristillinen seurakunta oli yhteisö, jossa vapautetusta orjasta nimeltä Calixtus oli mahdollista 200-luvun alussa tulla Rooman piispa.

Nuoret löysivät seurakuntayhteyden yhteiskunnan patriarkaalisuudesta huolimatta, esimerkkeinä lystralainen Timoteus tai troaslainen Eutykos. Bitynian maaherra Plinius kertoi v. 112 kirjeessään keisari Trajanukselle , että kristittyjen joukossa on ”monia kaikenikäisiä”. Kristinusko oli nuorten liike ja useimmat varhaiset lähetystyöntekijät olivat keski-ikäisiä tai nuoria.

Aristoteles oli pyrkinyt todistamaan naisen alempiarvoisuutta mieheen verrattuna. Siksi Galatalaiskirjeen 3:28:ssa mainittu sanoma – ei miestä, ei naista, vaan kaikki yhtä Kristuksessa – oli mullistava. Naisia kääntyi kristinuskoon, filippiläinen Lyydia (Apt. 16:14, 15) oli ensimmäinen Euroopassa kääntynyt, ”useat ylhäiset naiset” Tessalonikassa (Apt. 17:4), ”useat arvossa pidetyt kreikkalaiset naiset” (Apt. 17:12), Damaris Ateenassa (Apt. 17:34) ja niin edelleen. Juutalaisen naisen paikka Jerusalemin temppelissä oli ”pakanoiden esipiha”, joten heille kristillisen seurakunnan avoimuus oli vallankumouksellista.

Kristittyjen suuri enemmistö kuuluikin sitten alempiin sosiaaliryhmiin. Tertullianus totesikin, että ”oppimattomat ovat meillä aina enemmistönä.” Kristinuskon vastainen Kelsos kirjoitti näin: ”He sanovat (siis kristityt), että jokainen syntinen tai tyhmä tai yksinkertainen – sanalla sanoen jokainen kurja hyväksytään Jumalan valtakuntaan”. Kirkko oli avoin ”jokaiselle joka”. Se oli tärkeä sana, kun lähistöltä olisi helposti löytynyt jonkun muun uskonnon suljettu yhteisö. Kirkko oli avoin idän ja lännen viisaille, Justinos Marttyyri – ja Origenes-älyköille ja avoin ylhäisönainen Perpetualle ja orjatyttö Felicitakselle, jotka kohtasivat käsi kädessä pedot Karthagon amfiteatterissa 7. maaliskuuta vuonna 203. Professori Michael Green toteaa: ”Yhteys Kristukseen rikkoi kaikki luonnolliset rajat.” ”Mitään senkaltaista ei ollut missään muualla, eikä ole vieläkään!”

Kelttiläisen liikkeen johtaja Patrick syntyi Englannissa n. v. 400. Hän joutui nuorena merirosvojen vangiksi ja orjaksi, sikopaimeneksi, Irlantiin kuudeksi vuodeksi. Onnistuttuaan pakenemaan Ranskaan hän koki Jumalan kutsuvan takaisin Irlantiin ”paimeneksi”, Kristuksen lähettilääksi. Hän perusti luostareita erityisesti Irlannin itärannikolle. Luostarit auttoivat sairaita, mm. spitaalisia. Kelttiläisen liikkeen perustamat koulut olivat avoimia ylhäisille ja alhaisille. Oikeuksia vailla olevat ja myös etuoikeutetut nuoret saivat mahdollisuuden opiskella. Irlannissa munkkeja oli kaikista luokista, alhaison, keskiluokan ja ylhäisön parista. Naisia arvostettiin suuresti hengellisinä neuvonantajina kelttiläisessä liikkeessä. Tanskalainen kirkkohistorioitsija Torben Christensen toteaa keskeisen asian: ”Irlantilaista kristillisyyttä leimasi ennen kaikkea munkkiliikkeen ja kansan läheinen suhde”.

Jesuiittaveljestöä kannattivat monet nuoret ja naiset. Jesuiittalähetit huolehtivat etenkin orjista. Peter Claver (1581-1654) teki töitä orjien parissa 44 vuotta ja kastoi heistä 200 000. Tämä erityisesti sorrettuihin kohdistunut kiinnostus oli ominaista tunnetun jesuiittalähetystyöntekijän Francis Xavierin työlle Intiassa, Kiinassa ja Japanissa. Ignatius Loyola auttoi mm. Italian prostituoituja.

Pietistisen liikkeen edustajat lähestyivät kaikkia yhteiskuntaluokkia. ”Luterilaisuuden toinen reformaattori” Philipp Jacob Spener (1635-1705) peräänkuulutti mm. Raamattuun perustuvia, Jeesus-keskeisiä ja yksinkertaistettuja saarnoja, jotta kaikki voisivat ymmärtää sanoman. A. H. Francken avaamissa lastenkodeissa noin puolet asukeista oli tyttöjä. N. L. von Zinzendorf toivotti Böömistä tulleet pakolaiset tervetulleiksi maatilalleen Herrnhutiin, nyky-Saksan kaakkoisosaan. Amerikan metodistit julistivat ilosanomaa köyhille uudisasukkaille. Englannissa köyhille pidettiin esimerkiksi ulkoilma- ja katukokouksia, kun anglikaaniset kirkot sulkeutuivat heiltä. Metodismi oli suurten työläisjoukkojen herätysliike.

Pietistit tavoittivat alempia yhteiskuntaluokkia, mutta myös ylempiä. Liikkeen johtomiehet Spener ja Francke päätyivät professoreiksi. Zinzendorf oli kreivi ja veljekset John ja Charles Wesley kunnioitetun anglikaanipapin poikia. Speneriä kutsuivat saarnaamaan herttuat ja ruhtinaat. Tanskan kuningas Fredrik IV pyysi Franckea lähettämään pietistisiä lähetyssaarnaajia Tanskan hallinnoimille alueille Intiaan.

Siellä, missä kirkko on ollut avoin kaikille, on tapahtunut kasvua. Sama voidaan havaita nykyajan kasvavissa kirkoissa.

Helluntailiike oli 1900-luvun eniten kasvava kristillisyyden suunta, erityisesti vuosisadan loppupuolella. Yksi syy kasvuun on halu tavoittaa köyhät kansanluokat. Ihmiset saavat ”inhimillisen arvokkuuden”, köyhä chileläinen onkin veli Jumalan armahtamien veljien joukossa. Kirkkojen maailmanneuvoston entinen pääsihteeri Emilio Castro oli sitä mieltä, että helluntailiikkeestä tuli Latinalaisen Amerikan ”kotimaisin” liike, koska se oli avoin kaikille yhteiskuntaluokille.

Kun helluntailaisyhteisö Assemblies of God Nigeriassa kasvoi lähes nollasta miljooniin ihmisiin, sen syytä tiedusteltaessa johtajat vastasivat näin kysymykseen, ovatko he onnistuneet tavoittamaan kaikki sosiaaliryhmät: ”Kaikki yhteiskuntaluokat, mutta erityisesti hylätyt ja halveksitut. Me nostamme heidät maasta.”

Itä-Afrikan herätyksen alussa 1930-luvulla englantilainen lääkäri Joe Church ja ugandalainen opettaja sopivat rukoilevansa teltassa kolme päivää, että Jumala lähettäisi herätyksen Itä-Afrikkaan. Tämän epätodennäköisen rukousparin telttarukous sai vastauksen, kun 1930-luvulla Ugandassa, Keniassa ja nykyisessä Tansaniassa alkoi herätys, joka kosketti eri yhteiskuntaluokkia, lapsia, nuoria ja naisia. Toisin kuin tuon ajan patriarkaalisessa yhteiskunnassa yleensä nainen sai todistaa, johtaa rukousta ja laulua ja jopa saarnata.

Luoteisintialainen Amri Karbi -heimo siirtyi suurelta osin kristinuskoon 1980-luvulla. Heimolaisista noin 30 % oli lukutaidottomia ja heimo koki alemmuutta suhteessa korkeakastisiin hinduihin. Se löysi uudenlaisen ihmisarvon kristittyjen yhteydessä, koska kirkko oli avoin kaikille.

Etelä-Koreassa oli noin sata vuotta sitten muutama kristillinen seurakunta. Nykyisin sen seurakunnat ovat nopeimmin kasvavien joukossa ja 30-35 % väestöstä on kristittyjä. Rukouselämän, solutoiminnan ja ihmeiden lisäksi merkittävänä asiana pidetään sitä, että kirkko omaksui kansallismielisen asenteen japanilaismiehityksen aikana ja pienenä vähemmistöryhmänä seisoi kansan rinnalla. David Yonggi Chon suuressa soulilaisessa seurakunnassa naiset ovat saaneet merkittävän aseman esimerkiksi kotiryhmien johtajina, kun muuten korealainen seurakuntaelämä on ollut miesten dominoimaa.

Sahlbergin mukaan ensimmäinen tärkeistä avaimista kirkon kasvussa on siis tämä: olkaa avoimia kaikille!

Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle

17.6.2016 /

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan tällä kertaa kohdasta yhdeksän.

Sahlberg kirjoittaa, että Anglikaaninen kirkkoherra David Watson on todennut seuraavasti: ”Jos Jumala olisi ottanut alkuseurakunnalta pois Pyhän Hengen, niin 95 % kaikesta toiminnasta olisi pysähtynyt. Jos Jumala ottaisi pois Pyhän Hengen tänään, 95 % kaikesta toiminnasta jatkuisi ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.”

Kirkko syntyi Pyhän Hengen vuodattamisen seurauksena (Apt. 2:41). Samana päivänä 3000 henkeä liittyi uskovien joukkoon. Tapahtui paranemisia (3:1-6), maa järisi (4:31) ja monia muita ihmeitä tapahtui (5:15).

Pyhä Henki on kolmiyhteisen Jumalan kolmas persoona. Hän ei ole ”se”, vaan persoona, joka johdattaa (8:26-), kirkastaa Kristusta (9:5), puhuu (13:2) ja voi johdattaa työssä (16:6-7).

Alkukirkko oli riippuvainen Pyhästä Hengestä, avoin hänen yliluonnolliselle vaikutukselleen ja odotti Hengen voiman ilmenemistä.

Kirkko myös pysyi aluksi karismaattisena. Hermaan Paimen toteaa vuoden 140 paikkeilla: ”Se, joka tietää jonkun sairastavan eikä vapauta häntä siitä, tekee suuren synnin ja on syypää hänen vereensä”. Justinos Marttyyrin (k. n. 166) mukaan ”lukemattomat riivatut” oli vapautettu ja ”monet” sairaat parantuneet Jeesuksen nimessä. Novatianus (n. 200 – n. 258) kirjoitti Pyhän Hengen ”antavan kielilläpuhumisen lahjan, voiman parantaa… ja erottaa henget toisistaan ja johtaa kirkkoa”. Samoin Antonius (n. 251 – 356) ja Hilarion kertovat, että tapahtui parantumisia ja vapautumisia. Klemens Aleksandrialainen kertoo teoksessaan Paidagogos Logoksesta eli Kristuksesta lääkärinä, joka vapauttaa kärsimyksestä. Gregorios Thaumaturgos (n. 213 – n. 270), joka vaikutti armenialaisten evankeliointiin, kuvasi Jeesusta lääkärinä. Ambrosius Milanolainen (n. 340 – 397), joka johdatti Augustinuksen Kristuksen omaksi, toteaa: ”Samalla tavalla kuin Isä antaa kielilläpuhumisen lahjan, samoin on Poika lahjoittanut sen”. Augustinus toteaa 300-luvulla, että vastakastettujen päälle pantiin kädet, ja heidän odotettiin puhuvan kielillä apostolien ajan tavoin. Johannes Khrysostomos (347 – 407) vahvisti apostolisen ajan kielilläpuhumisen, mutta totesi sen olleen hänen aikanaan melko harvinaista. Tertullianus kertoo useista parantumisista ja Origenes kirjoittaa: ”Olemme myös nähneet monien ihmisten vapautuvan… mielisairaudesta ja lukemattomista muista sairauksista, joita eivät ole kyenneet parantamaan ihmiset eivätkä demonit”.

Miksi Pyhän Hengen lahjat sitten vähenivät seuraavina vuosisatoina?

Sahlberg antaa kirkkohistoriasta kaksi vastausta:

Ensiksi 200-luvulla syntyi Montanolaisuus, jonka johtaja pappi Montanus halusi saada Hengen lahjat taas käyttöön kirkossa. Uudistusliike epäonnistui. Vastustajien mukaan syynä olivat väärät profetiat, johtajien löyhä seksuaalinen elämäntapa ja kirkon johdon tuomitseminen. Pettymyksen ja pelon vuoksi kirkko tuli hyvin epäluuloiseksi kaikkea karismaattisuutta kohtaan.

Toiseksi piispanviran kehittyminen. Pyhän Hengen johtamaa liikettä on hankalaa valvoa. 200 – 300 luvuilla kehittyi monesta syystä piispanvirka ja yhä enemmän painotettiin näkemystä, jonka mukaan Pyhä Henki puhui ennen kaikkea piispojen kautta. Piispan tehtävänä oli arvioida, mikä oli Pyhän Hengen työtä.

Useasta syystä – pelosta, laitostumisesta, rutiineista – johtuen karismaattiset johtajat eivät enää olleet normaali osa kirkon elämää. Kirkkoa ei voinut kutsua karismaattiseksi.

Pyhän Hengen lahjojen ja voiman ilmeneminen eivät loppuneet kokonaan. Yksittäisten ihmisten ja ryhmien elämässä niitä esiintyi, usein virallisen kirkon halveksimina sekä keskiajalla että uskonpuhdistuksen aikana.

Kelttiläisessä liikkeessä Patrickille yliluonnollinen oli luonnollista. Hän näki unen, jossa Irlannin syntymättömät lapset pyysivät häntä palaamaan Irlantiin ja tuomaan mukanaan evankeliumin. Monia kelttien hengellisiä johtajia sanottaisiin nykyään mystikoiksi. Heidän hengelliseen johtajuuteensa kuuluivat Jumalan läsnäolon konkreettinen kokeminen, viestit Jumalalta, merkit, unet ja näyt.

Katolisen kirkon virallinen kanta oli, että Hengen lahjat olivat välttämättömiä kirkon alkuvaiheessa, mutta että ne eivät olleet myöhemmin tarpeen. Keskiajan rationaalisessa asenteessa ei ollut juurikaan sijaa mm. parantamiselle. Luther (vaikkakin rukoili sairaiden puolesta niin, että heitä parani, ja ajoi pois pahoja henkiä hyvin tuloksin, Jukka Jämsénin huomautus) ja Calvin olivat tässä Sahlbergin mukaan aikansa lapsia. Jesuiittojen Ignatius Loyola samalta vuosisadalta kuitenkin korosti, että karismaattiset lahjat eivät päättyneet 1. Kor. 12 – 14:ään.

Pietismin aikaan John Wesley uskoi, etteivät armolahjat olleet sidoksissa apostoliseen aikaan. Kielilläpuhumisen lakkaamisen (1. Kor. 13:8) Wesley tulkitsi tapahtuvan Kristuksen palatessa, ”kun täydellinen tulee”. Wesleyn päiväkirjasta käy ilmi, että Pyhä Henki ilmeni hänen toimintansa yhteydessä poikkeuksellisilla tavoilla: Ihmisiä parani pelkän ilmapiirin vaikutuksesta, kaatui maahan jne. Thomas Welsh, tunnettu metodistisaarnaaja, kertoi puhuvansa kielillä.

Oman aikamme karismaattinen uudistus on laajentunut hämmästyttävästi. Katolisten mukaan Etelä-Amerikassa 10 % asukkaista on karismaatikkoja. Kiinan kristityistä heitä on ehkä 85 %. D. B. Barrettin tutkimusten mukaan karismaattiseen uudistukseen samastui vuonna 2000 yli 500 miljoonaa ihmistä. Sahlbergin mukaan kyseessä on räjähdys, joka jatkaa leviämistä. Vuonna 2000 arvio karismaatikkojen määrä oli 28,6 % kaikista kristityistä. Vuonna 2025 luvun arvioidaan olevan n. 40 %. Todennäköisesti kyse on lähetyshistorian suurimmasta herätyksestä, johon mm. Englannin entinen arkkipiispa George Carey samastui itse. Samoin Paavi Paavali VI totesi sen olevan ”mahdollisuus kirkolle ja maailmalle”. Paavi Paavali II piti uudistusta arvokkaana lahjana kirkolle.

Kirkko on taas karismaattinen. Pyhän Hengen ilmeneminen lahjoineen on tullut takaisin. Sitä tarvitaan, sillä maallistuminen on vaikuttanut voimakkaasti länsimaisiin kirkkoihin, samoin liberaaliteologia, joka pyrkii rajaamaan yliluonnollisen Raamatusta ja kokemuksista mahdollisimman vähiin. Länsimainen yhteiskunta kuitenkin yllättää, sillä siinä ilmenee selkeää hengellistä kaipausta. New Age ja muukin liikehdintä korostaa omakohtaisen kokemisen merkitystä. Samoin tekee karismaattinen uudistus. Jos kirkko julistaa uskovansa Jeesukseen, joka ei tehnyt eikä tee ihmeitä, sillä tuskin on tulevaisuutta. Jos hengellistä kaipausta kokevat ihmiset kääntyvät kirkon puoleen ja saavat vain intellektuelleja vastauksia, he tuskin palaavat.

Sahlberg kuvaa Santa Claran karismaattisuutta seuraavasti:

1.       Ylistyslaulut sisältyvät lähes jokaiseen jumalanpalvelukseen

2.       Ihmisiä kutsutaan esirukoiltavaksi joka sunnuntai. Tätä varten on valmennettu rukoustiimejä. Ihmisiä rohkaistaan kertomaan jumalanpalveluksessa tai tiedotteessa, miten he ovat parantuneet tai tulleet kosketetuiksi

3.       Ihmisiä kutsutaan erityisiin esirukousjumalanpalveluksiin

4.       Seurakunta isännöi suurempia karismaattisia konferensseja, joita järjestetään ekumeenisesti katolisten ja vapaiden suuntien kanssa.

Näin siis Carl-Erik Sahlberg kuvaa kirkon avoimuutta Pyhälle Hengelle.

Hän tekee myös yhteenvedon kirkon sisäisen elämän kasvutekijöistä 7-9: rukous, maallikot ja Pyhän Hengen voima. Ne tarjoavat resurssit seurakunnalle, joka on väsynyt ja kaipaa laajenemista taantumisen sijaan. Lähetyshistorian alku on Jeesuksessa, joka lähettää opetuslapset tekemään kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Hän kehottaa heitä ennen lähtöä odottamaan maailman suurinta voimaa Pyhältä Hengeltä, jonka hän lähetti sitten helluntaina.

Kasvun avain numero 9: Janotkaa Pyhän Hengen voimaa!

Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja

11.3.2016 /

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan tällä kertaa kohdasta kahdeksan.

Jeesus käytti sanomansa levittämiseen pelkästään maallikkoja ja se toimi hyvin!

Alkukirkon apostolit olivat oppimattomia kansanmiehiä, Apt. 4:13. Jumala valitsi sen, ”mikä maailmassa oli hulluutta” 1. Kor. 1:27. Nämä maallikot kertoivat siitä, mitä olivat itse kokeneet. Apt. 4:20. He olivat kokeneet sellaista, mikä oli koskettanut heitä ja muuttanut sydämen. Samarialainen nainen Sykarin kaivolla on yksi esimerkki heistä: ”Tulkaa katsomaan, tuolla on mies, joka kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt!” (Joh. 4:29).

Alkukirkon kristityt kertoivat todistuksensa suurissa kokouksissa kuten Pietari Jerusalemissa (Apt. 2) ja Paavali Barnabaksen kanssa Antiokiassa (Apt. 14), vaikka roomalaiset ajattelivat julkisten kokousten olevan poliittisia. Tämän vuoksi ensimmäiset kristityt todistivat eniten henkilökohtaisesti. Kristitty orjatyttö puhui perheen nuorille Jeesuksesta. Syyrialaiset veljekset Aedesius ja Frumentius vangittiin ja he päätyivät Etiopiaan Aksumin kuninkaan luo, missä heidän tehtävänään oli opettaa kuninkaan poikaa Ezanaa lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. He kertoivat hänelle myös Jeesuksesta ja vuonna 333 Ezana kastettiin. Etiopia onkin maailman vanhimpia kristittyjä valtioita. Vangeiksi joutuneet kristityt ja kristityt kauppiaat toimivat merkittävinä lähetyssaarnaajina. Professori Norbert Broxin mukaan ”käytännössä kaikki kristityt toimivat rekrytointitehtävissä. – – – merimiehinä, siirtolaisina, kauppiaina, virkamiehinä, sotilaina, orjina tai sotavankeina. – – – Kristinuskon leviäminen ei ollut riippuvainen ammattimaisten lähetyssaarnaajien julistustyöstä… vaan suoraa seurausta siitä, että kristityt olivat tekemisissä pakanoiden kanssa.”

Evankeliumin levittämistehtävä ei ollut ainoastaan apostolien vastuulla, vaan se kuului kaikille. Menetelmiä oli useita:

1.       Julkinen evankeliointi (synagogat, opetus, todistus, profeetallinen opetus profeettojen kautta)

2.       Evankeliointi kodeissa (orjat, vapaat, vaimojen kääntyminen, ”salainen” evankeliointi perheenjäsenten välillä)

3.       Henkilökohtainen evankeliointi (mikä tahansa kohtaaminen)

4.       Kirjallisuusevankeliointi

5.       Apologetiikka

Evankelioinnin syyt saattoivat olla erilaisia:

6.       Kiitollisuus siitä, mitä itse oli saanut (Room. 5:5, 2. Kor. 5:14, Gal. 2:20, 1. Joh. 4:10-12, 14, 19)

7.       Vastuuntunne (1. Kor. 4:3-5, 9:20-27, Kol. 1:10)

8.       Huoli toisista (Room. 1:14)

Jokainen kastettu kristitty oli mahdollinen lähetyssaarnaaja. Olipa Jeesuksen toinen tuleminen lähellä tai ei, sanoma hänestä Herrana oli vietävä maailmaan. Jo 200-luvulla ei-kristitty apologeetta Kelsos myönsi, että kristillinen sanoma oli levinnyt laajalle ja vaikuttanut voimakkaasti.

Kirkon voimakkaan kasvun ajoista myös kelttiläinen liike toimi maallikkojen kautta. Irlannin itärannikolle perusteiin luostareita, sitten Ranskaan, sitten Pohjois-Italiaan sekä nykyisen Saksan ja Itävallan alueille. Irlantilaisia lähetyssaarnaajia päätyi Orkneysaarille, Shetlandsaarille, Islantiin, Grönlantiin, Pohjois-Amerikkaan ja Ukrainan Kiovaan saakka. Useimmat heitä olivat köyhiä munkkeja, jotka olivat lähtöisin irlantilaisista perheistä. He eivät saaneet käskyä tähän paavilta, vaan kristillisyys kasvoi perheestä perheeseen ja pienistä heimoista toisiin heimoihin. Vaimot olivat tässä tärkeässä roolissa. Ei ollut harvinaista, että eurooppalaisten kuninkaiden kasteisiin vaikuttivat kristityt kuningattaret. Kuningatar Klotilde sai miehensä, Ranskan kuningas Klodvigin ottamaan kasteen vuonna 496. Kentin kuningatar Bertha vakuutti puolisonsa Ethelbertin ja tämä kastettiin vuonna 597. Venäjällä kuningatar Olga, joka kastettiin vuonna 945, symbolisoi ortodoksisen kristillisyyden tuloa valtavankokoiseen maahan. ”Maallikkonaiset” tekivät osansa, kun Kristus esiteltiin Euroopalle.

Jesuiittaveljistön ensimmäiset ryhmät koostuivat opiskelijoista. Ignatius Loyolan assistentti Jeronimo Nadal toisti usein: ”Me emme ole munkkeja… maailma on kotimme”. Kolumbuksen ”löytäessä” Amerikan vuonna 1492 ja Diazin ja Vasco da Gaman purjehdukset avasivat heille tien Afrikkaan, Intiaan ja Kauko-Itään.

Pietismissä on helppo tunnistaa alkukirkosta tuttu maallikkoevankeliointi – jokainen oli todistaja. Ziegenbalg ja Plütschau olivat nuoria opiskelijoita mennessään Intiaan vuonna 1706. Herrnhutilainen pioneeri Etelä-Afrikassa George Schmidt oli maallikko. Toinen Grönlannin kahdesta ensimmäisestä lähetystyöntekijästä oli haudankaivaja, ja Länsi-Intian ensimmäiset lähetyssaarnaajat olivat ruukuntekijä ja kirvesmies, ”yksinkertaisia ja oppimattomia miehiä” kansan parista, kuten alkukirkossa. Ensimmäistä kertaa luterilaisuuden historiassa maallikot saivat äänensä kuuluville pietistien kotikokouksissa. Sitä ennen kristityt olivat yleensä olleet vain jumalanpalvelusten ja muun kirkon toiminnan kuluttajia.

Nykyajan kasvavat kirkot tunnistavat ”maallikkoapostolaatin” arvon. Etelä-Amerikan evankelikaalien menestystä selittää se, että seurakuntalaiset on mobilisoitu evankeliointiin. Peter Wagnerin mukaan ”jokainen uskova ohjataan määrätietoisesti todistajaksi.” Chilen helluntailiikkeessä vastakääntyneiden tulee todistaa jo seuraavan sunnuntain katukokouksissa. Itä-Afrikan herätys oli maallikkoherätys, jossa myös naiset saivat aikaisempaa enemmän tilaa. Uudemmista herätysjärjestöistä mm. Missionuoret, Campus Crusade for Christ (nykyisin Cru) ja Wycliffe vetävät puoleensa opiskelijoita, joilla ei ole teologista koulutusta.

Seurakuntakasvua käsittelevissä tutkimuksissa on paljon esimerkkejä siitä, että seurakunnan tehtävien jakaminen on tärkeää kasvulle. Eri lahjojen tunnistaminen on tärkeää ja se korjaa tilannetta, jossa pastori tekee kaiken ja uupuu nopeasti. Sahlberg lainaa lähetyspiispa Bertil Envallia: ”Kaikessa evankelioinnissa maallikot ovat avainhenkilöitä”.

80-90 % kaikista uskovista kristityistä on voitettu Kristukselle maallikkojen kautta. Silti ajattelemme helposti, että pastorin tai saarnaajan on tehtävä tämä työ. Sahlbergin mukaan saarnaajan tehtävä on täyttää saarnatuoli, seurakunnan tehtävä on täyttää kirkko.

Maallikkojen tehokkuuteen on monta syytä:

Heillä on sellaisia luontevia yhteyksiä, joita pastoreilla ei ole. Heihin luotetaan, sillä heille ei makseta todistamisesta, toisin kuin pastoreille. Heillä on aikaa eri tavalla kuin pastoreilla, erityisesti eläkkeellä olevilla maallikoilla.

Sahlberg esittelee Joh. 12:20-21 pohjalta evankeliointistrategian. Tuossa kertomuksessa kreikkalaiset tulivat Jerusalemin temppeliin juhlaan ja sanoivat Andreakselle ja Filippukselle, että he haluavat nähdä Jeesuksen:

1.       Osoita, että olet kristitty! Käytä ristiä vaatteissasi tai koruna, lue Raamattua metrossa, kerro pyytämättä, että kävit kirkossa jne.

2.       Ole ystävällinen! Ystävällisyys on sakramentti, joka tuottaa aina hedelmää.

3.       Näytä tietä Jeesuksen luo! Kreikkalaiset eivät halunneet nähdä Jeesuksen virsikirjaa tai hänen vaatteitaan. He halusivat nähdä Jeesuksen! Puhu Jeesuksesta hyvää!

4.       Ole oma itsesi! Osa opetuslapsista mainitaan usein, osaa ei juuri ollenkaan, osa joskus. Andreas ja Filippus kuuluivat tähän viimeiseen ”keskivertoporukkaan”. Vaikka kokisit olevasi keskinkertainen, ole se, mitä olet tänään Kristuksessa!

5.       Kulje Pyhän Hengen johdatuksessa! Ole kuuliainen Pyhän Hengen äänelle. Kuuntele, mitä hän puhuu seurakunnalle ja sinulle – ja saat nähdä ihmeellisiä asioita.

Kasvun avain numero 8: Käyttäkää maallikkoja!

Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa

16.11.2015 /

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan tällä kertaa kohdasta seitsemän.

Sahlbergin tutkimien kirkon voimakkaan kasvun aikojen (alkukirkko, kelttiläinen liike, Jesuiittaveljistö, pietismi ja nykyajan kasvavat kirkot) yhdistävä piirre on ollut rukous. Sahlberg lupaa antaa 1000 kruunua jokaiselle, joka voi osoittaa seurakunnan, joka on kasvanut merkittävästi ilman rukousta. Hän arvelee saavansa pitää rahat, sillä kasvavissa seurakunnissa rukous on tärkeimpiä asioita.

Rukous oli osa Jeesuksen tapaa olla. Hän rukoili ennen kuin valitsi opetuslapsensa (Luuk. 6:12-), hän tahtoi, että Jerusalemin temppeli on rukouksen paikka (Matt. 21:13) ja hän rukoili vielä ristillä (Luuk. 23:34-). Apostolien teot kertoo, että Jeesuksen seuraajat jatkoivat tätä olemisen tapaa. Kun käytännön tehtäviä alkoi olla alkuseurakunnassa yhä enemmän, valittiin diakoneja, jotta apostolit saivat ”omistautua rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen” (Apt. 6:4). Apostolien teot mainitsee rukouksen noin 30 kertaa.

Kelttiläisen liikkeen Patrick kertoo: ”Minulla oli tapana herätä ennen aamunkoittoa säällä kuin säällä, pyryllä, pakkasella tai sateella, enkä voinut huonosti – nyt ymmärrän, että se johtui Hengestä, joka niin elävästi toimi minussa.” Jesuiittojen elämää leimasi kurinalainen rukous ja pietismin johtohahmot ymmärsivät, että vain rukoilevat johtajat saavat rukoilevia seuraajia. Kristillistä elämää on ravittava Raamatulla, rukouksella ja Jeesuksen seuraajien yhteydellä. Nykyajan kasvavista kirkoista Sahlberg ottaa esimerkiksi Itä-Afrikan herätyksen, jossa kerrotaan ”rukouksen nälästä” rukousryhmissä ja jumalanpalveluksissa.

Sahlberg kirjoittaa, että hänen Tukholman St. Claran seurakuntansa sai vuonna 1994 evankelistaksi korealaisen raamattukoulun oppilaan, joka totesi kiusallisesti Sahlbergille, että seurakunnassa rukoillaan hänen mielestään liian vähän. Sahlberg lähes suuttui hänelle, sillä Dagens Nyheter oli tehnyt aikaisemmin jutun heidän seurakunnastaan juuri siksi, että heillä rukoiltiin tavallista enemmän. Kiukkuinen korealainen sai kuitenkin säyseän ruotsalaisen eli Sahlbergin kokoamaan jo seuraavaksi aamuksi rukousporukan ja siitä lähtien St. Clarassa on pidetty joka aamu ja iltapäivä maanantaista perjantaihin tunnin rukoushetket. Rukous on vapaamuotoista ja siihen liittyy yhteistä laulua kitaran säestyksellä. Aamuisin rukoillaan ensin maailman hädän puolesta eli keskitytään muuhun kuin itseen. Iltapäivisin rukoillaan niiden puolesta, joita on päivän mittaan tavattu ja loppupuolella rukoillaan 2-4 hengen pienryhmissä erityisten tarpeiden puolesta. Lopuksi tarjotaan myös mahdollisuutta henkilökohtaiseen esirukoukseen, miehet miesten ja naiset naisten puolesta, ja päätetään yhteiseen Herran siunaukseen.

Sahlberg luettelee erikseen kuusi siunausta seurakunnalle, jotka hänen mukaansa johtuvat rukouksesta.

1. Rukous edistää kasvua. Päivittäiset rukoushetkien aloittamisen jälkeen lähes kaikki seurakunnassa alkoi kasvaa.

2. Rukous tuo sopua. Tulokkaat ymmärtävät, miten johtajat ajattelevat, kun he kuulevat näiden rukoilevan. Rukoukseen osallistuvat oppivat tuntemaan toistensa henkilökohtaisia haavoja ja heistä tulee herkempiä toisia kohtaan. On myös vaikeaa puhua pahaa työtoverista, jonka kanssa on juuri rukoillut.

3. Rukous lisää tehokkuutta. Rukouksen aikana Jumala antaa ajatuksia ja visioita, joita hän ei ehkä olisi ollut mahdollisuutta antaa, jos vain stressaisimme. Kun rukoilet ihmisten puolesta, muistat paremmin heidän nimensä, mikä on tärkeää ihmisten kanssa työskennellessä.

4. Rukous vähentää stressiä. Sahlbergin mukaan kahden tunnin päivittäinen rukous sai heidät vähemmän stressaantuneiksi. Hän viittaa Lutherin kokemukseen: ”Tänään minulla on niin paljon tehtävää, että minun on rukoiltava paljon.” Rukouksessa ikään kuin suunnitellaan, mieleen tulee erilaisia asioita. Kun seurakunnan johtajat ovat mukana rukoushetkissä, ihmiset tapaavat heitä siellä asioineen, eikä tarvitse käyttää aikaa sopimisiin ja tapaamisiin. On myös etuoikeus saada istua joka päivä kaksi tuntia rukoilemassa ilman että kukaan häiritsee!

5. Rukouksen myötä tapahtuu ihmeitä. Sahlberg kertoo entisen heroiininkäyttäjän seisovan ylistämässä Jumalaa kohotetuin käsin, henkisesti vammautuneiden ihmisten saaneen uutta voimaa ja itseluottamusta ja syöpää sairastaneen naisen parantuneen täydellisesti. Hän uskoo, että laajamittaisella rukouselämällä on suuri merkitys siinä, että ihmiset voivat paremmin.

6. Rukous innostaa. Kun kuulet muiden kiittävän rukouksessa Jumalaa hänen teoistaan – huumeidenkäyttäjän parantumisesta, opiskelijan uskoontulosta tai jumalanpalveluksessa tapahtuneista Jumalan suurista teoista – mitä tapahtuu? Ilahdut ja innostut siitä, että Jumala on kanssamme, eikä mikään ole mahdotonta.

Kasvun avain numero 7: Rukoilkaa!

Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään

26.8.2015 /

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan tällä kertaa kohdasta kuusi.

Sahlbergin tutkimien kirkon voimakkaan kasvun aikojen (alkukirkko, kelttiläinen liike, Jesuiittaveljistö, pietismi ja nykyajan kasvavat kirkot) yksi selkeä piirre on ollut valmius kärsiä.

Jeesus kantoi orjantappurakruunua. Apostoleista Jaakob surmattiin, Pietari joutui vankilaan ja lopulta kaikki Johannesta lukuun ottamatta kuolivat uskonsa vuoksi. Paavali ja Barnabas mainittiin miehinä, ”jotka ovat panneet henkensä alttiiksi meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen tähden” (Apt. 15:26).

Alkukirkon aikaan kaikkien Rooman valtakunnan asukkaiden oli uhrattava keisarille. Vain juutalaisille sallittiin poikkeus, sillä he kokivat tällaisen epäjumalanpalveluksena. Tämän poikkeuksen turvin aluksi pääosin juutalaisista koostuva alkukirkko välttyi suuremmilta vainoilta. Vuosien 60-80 tienoilla tilanne muuttui. Paavalin lähetystyö lisäsi kirkon ei-juutalaisten eli pakanoiden määrää ja juutalaisista tuli kirkossa yhä selvemmin vähemmistö. Enää kristityt eivät saaneet suojaa poikkeussäännöstä ja uhraamisesta kieltäytymisestä seurasi rangaistus. Ensimmäiset paikallisvainot olivat roomalaisten maaherrojen tai muiden käskynhaltijoiden alulle panemia yleisen mielipiteen painostuksesta. 86-vuotias Polykarpos sanoi roomalaiselle virkamiehelle, jonka edessä häntä vaadittiin kieltämään Kristus: ”86 vuotta olen häntä palvellut, eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa, miksi kieltäisin hänet nyt?” Rangaistuksena oli kuolema.

Antiokian piispa Ignatios joutui vankeuteen 100-luvun alussa. Seitsemässä kirjeessään hän vaatii, ettei häntä estettäisi marttyyrikuolemasta, ja piti kahleitaan ”hengellisinä helminä”.

Lyonin kristittyjä syytettiin ateismista, kapinallisuudesta ja petturuudesta vuosina 177-178 ja mm. tuomioistuimen jäsen Vettius Epagathus surmattiin.

Siihen asti paikalliset vainot muuttuivat valtakunnallisiksi 200-luvun puolivälissä. Decius määräsi kaikki uhraamaan, koska hän koki Rooman jumalten vihastuneen ja kieltäytyvän auttamasta vaikeuksissa olevaa valtakuntaa siksi, että kansalaiset olivat hylänneet nämä jumalat. Rooman piispa Sixtus kuoli diakoneineen, Origenes kuoli kidutusvammoihinsa ja vainoa paennut Karthagon piispa Cyprianus tapettiin Valeriuksen vainossa (253-260), joka oli seuraavana vuorossa. Cyprianus mainitsi marttyyriuden armolahjana.

Viimeisenä koko Rooman valtakunnan alueen vainona oli Diocletianuksen vaino. Kirkkoja tuhottiin, Raamattuja ja muita kirjoituksia poltettiin ja erityisesti johtomiehiä kidutettiin ja tapettiin. Arviolta 7 000 kristittyä sai surmansa. Jotkut heistä olivat tunnettuja nimiä, mutta useimmat tuntemattomia. Vain Jumala muistaa heidät.

Jesuiittaveljestö sai paavin hyväksynnän vuonna 1540. Sen johtohahmo Ignatios Loyola sai ennen tätä laajaa vastustusta ja oli kahdesti vankilassa. Pahin vastustaja oli espanjalainen fransiskaani (siis kristitty johtohahmo!) Valentino Barbaran, jonka mukaan kaikki jesuiitat olisi pitänyt tappaa.

Pietismin johtohahmoista Spener sai harhaoppisuussyytteitä ja poliisit puuttuivat hänen kokouksiinsa. Leipzigin ja Wittenbergin yliopistot vastustivat häntä ja ruhtinas Johann Georg III loukkaantui Spenerin arvosteltua häntä juopottelusta. Teologit hyökkäsivät häntä vastaan kiivaasti 1690-luvulla. Johtohahmoista Francke toimi Leipzigin yliopistossa ja hänen toimintaansa siellä alettiin rajoittaa. Hänet kutsuttiin diakoniksi Erfurtiin, mutta viranomaiset karkottivat hänet. Ruhtinas nimitti hänet professoriksi Hallen yliopistoon, jossa hänen johtamansa evankeliointi – ja sosiaalityö teki pietistit tunnetuiksi ja monien arvostamiksi. Intian ensimmäisiä lähettejä H. Plütschauta ja B. Ziegenbalgia nimitettiin Wittenbergin teologisessa tiedekunnassa ”vääriksi profeetoiksi” ja Tanskan hallussa olleiden alueiden tanskalaiset poliitikot ja kauppiaat vastustivat heitä.

Herrnhutilaisuuden perustaja Zinzendorf eli osan elämästään maanpaossa Lontoossa ja piti sitä elämänsä parhaana aikana. Hänet kutsuttiin takaisin Herrnhutiin 1747.

John Wesley sai kärsiä pappien arvostelusta toimintansa alkuaikoina. Kirkot suljettiin häneltä ja väkijoukko yritti surmata hänet kadulla. Kokouksien aikana häntä heiteltiin kivillä, mädillä tomaateilla ja kuolleilla kissoilla. Muutaman kerran häntä luultiin jo kuolleeksi, kun häntä nostettiin maasta. Noin kymmenen vuoden vastustuksen jälkeen yleinen mielipide muuttui 1750-luvulla ja Wesley oli loppuelämässään hyvin kunnioitettu, lähes valtiomiehen asemassa. Hänen on jälkikäteen arvioitu muuttaneen Englannin poliittisesti ja moraalisesti.

Kirkko ei ole koskaan kasvanut niin nopeasti kuin 1900-luvun alusta lähtien. Koskaan ei myöskään kristittyjä ole kuollut enempää uskonsa vuoksi – Itä-Euroopassa, Natsi-Saksassa, Kiinassa, Ugandassa, Intiassa, Etiopiassa. Vuonna 1959 Etiopian Mekane Yesus –kirkossa oli vain 20 000 jäsentä ja nyt yli 6 miljoonaa, vuosikausien ankaran vastustuksen jälkeen. Kirkon pääsihteeri Gedison Tumsa surmattiin, samoin tuhansia muita kristittyjä Mengistun ateistisen ja kommunistisen hallinnon aikana. Entisessä Neuvostoliitossa Leninin ja Stalinin arvioidaan tappaneen jopa 30 miljoonaa, mukana paljon kristittyjä. Romanian baptistien johtaja Josef Ton totesi syyttäjilleen: ”Teidän äärimmäinen aseenne on tappaa. Minun äärimmäinen aseeni on kuolla. Jos tapatte minut, te vihmotte minun saarnani verellä. Ne puhuvat silloin kymmenen kertaa voimakkaammalla äänellä kuin aikaisemmin.”

Lähetyshistorian 2 000 vuotta ovat osoitus siitä, että kärsimys – huhut, valheet, vaino, kidutus, kuolema – ja kirkon kasvu liittyvät yhteen. Traagista on se, että kristittyjen vaino näyttää tulleen kahdelta taholta: kansanjoukoilta – ja uskonnollisilta johtajilta!

Eniten kärsivät kirkot näyttävät kasvavan eniten.

Sahlbergin mukaan voidaan löytää seuraavia syitä:

a.       Kärsimys puhdistaa seurakuntaa. Kukaan ei sitoudu sellaiseen, missä voi tulla tapetuksi, ellei ole ehdottoman vakuuttunut.

b.      Kärsimys vie lähemmäksi Herraa. Suhde Herraan tulee kaikkea muuta tärkeämmäksi, rukouselämä elpyy ja kristityt saavat Herralta enemmän.

c.       Kärsimys levittää evankeliumia. Kun seurakunta tai kristitty joutuu pahanpuhumisen kohteeksi, se herättää kiinnostusta. ”Millaisesta seurakunnasta on kyse? Mennään katsomaan?” ”Kristittyjen veri on siemen” näyttää olevan totta.

d.      Kärsimys vetää ihmisiä puoleensa. Paavalista tuli kristitty nähtyään Stefanoksen säilyttävän uskonsa huolimatta kidutuksesta. Katolisesta papista Menno Simonsista tuli baptisti 1500-luvulla, kun hän näki erään baptistin kidutuksen ja surmaamisen. Ihmisiä koskettaa se, että jotkut uskaltavat pysyä uskossa, vaikka joutuisivat kuolemaan sen vuoksi.

Ensimmäiset kristityt pitivät kunniana, kun joutuivat kärsimään (Apt. 5:41). Paavali sanoi iloitsevansa ”heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden” (2. Kor. 12:10).

Näin siis Carl-Erik Sahlberg kuvaa kirkon valmiutta kärsiä.

Hän tekee myös yhteenvedon kirkon sisäisen elämän kasvutekijöistä 4-6, julistus, elämäntapa, kärsimys. Ilman sanomaa, ilman elämäntapaa ja pelkkien suosionosoitusten kohteena oleva kirkko on todennäköisesti melko tyhjä myös ihmisistä. Jeesus on kaikkien yläpuolella. Hän osoittaa sydäntä. ”Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde” (Snl. 4:23). Jeesus on kärsivä vapahtaja ja sanoo meitä siunatuiksi ja autuaiksi, jos hänen seuraajinaan saamme osaksemme samaa kuin hän.

Sahlberg muistuttaa, että ”uskoa ei saa hengiltä tappamalla. Se kuolee vain nälkään näännyttämällä”. Tulkitsen sen siten, että kirkko kuolee nälkään ilman Jeesus-keskeisyyttä, ilman siitä nousevaa elämäntapaa ja ilman valmiutta pitää molemmista kiinni kärsimyksen uhallakin. Sahlberg tarkoittaa tällä varmaankin samaa kuin sanonta: ”Vainot eivät ole koskaan nujertaneet kirkkoa, mutta kompromissit ovat tehneet niin monta kertaa”.

Kasvun avain numero 6: Olkaa valmiit kärsimään Kristuksen tähden!

Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää

4.4.2015 /

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan tällä kertaa kohdasta viisi. Tämä periaate on Sahlbergin mukaan saanut eniten arvostusta – ja arvostelua.

Sahlbergin tutkimien kirkon voimakkaan kasvun aikojen (alkukirkko, kelttiläinen liike, Jesuiittaveljistö, pietismi ja nykyajan kasvavat kirkot) yksi selkeä piirre on ollut hämmästyttävä eettinen kurinalaisuus. Voisi luulla, että jos tavoitteena on tavoittaa mahdollisimman monia ja saada siten kirkko kasvamaan, olisi syytä antaa ihmisten elää elämäänsä niin kuin he haluavat.

Tämä osa-alue tekee kuitenkin seurakunnasta puoleensavetävän, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin länsimaisessa kulttuurissa, joka keskittyy voimakkaasti ihmisten mielihalujen toteuttamiseen.

Alkukirkko pyrki noudattamaan Jeesuksen kehotusta: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” Matt. 5:16 Paavali oli samoilla linjoilla, kuinkas muuten: ”Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.” Room. 13:13, 14. Pietarin kirje jatkaa samaa: ”Niin kuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette. Onhan kirjoitettu: ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.” 1. Piet. 1:15, 16. Kehotus olla pyhä kulkee läpi Raamatun.

Raamatun mukaan on kuitenkin selvää, että kaikki, Jeesusta lukuun ottamatta, ovat syntisiä. Syntiä vastaan kamppaileminen on päivittäistä. Silti kristityt tahtoivat armahdettuina elää Jumalan mielen mukaista, pyhää elämää. Kirkko ymmärsi tehtäväkseen saarnata syntien anteeksiantamusta syntien sallimisen sijaan. Kristityt olivat maistaneet, mitä on elää Jeesuksen ja Pyhän Hengen yhteydessä, eivätkä he halunneet menettää sitä elämällä synnissä.

Maaherra Plinius kuvaa vuonna 112 kristittyjen elämää: ”He sitoutuvat juhlallisella valalla (sacramentum) olemaan tekemättä mitään häpeällistä ja pidättäytymään kaikesta vilpistä, varastamisesta ja siveettömyydestä, pitämään lupauksensa ja osoittautumaan luottamuksen arvoisiksi…”

Avioliitto oli kirkolle pyhä. Kirkkoisä Tertullianus kirjoitti, että ”meillä on kaikki yhteistä – paitsi vaimot”. Tämä oli selvästi eri linjoilla roomalaisen yhteiskunnan seksuaalisen holtittomuuden kanssa. Samoin torjuttiin ahneus ja epärehellinen liiketoiminta.

Filosofi Aristides kirjoitti kirkon ulkopuolisena 100-luvulla näin: ”Kristityillä on Kristuksen käskyt kirjoitettuina sydämessään ja he pitävät niistä kiinni, koska kohdistavat katseensa tulevaan maailmaan. He pyrkivät tekemään hyvää vihollisilleen… Heidän vaimonsa ovat puhtaita ja tyttärensä kainoja. Orjiansa he taivuttelevat kristityiksi, ja he nimittävät toisiaan ”veljiksi” ilman erottelua… Vilpillisyys on tuntematonta heidän keskuudessaan, ja he rakastavat toisiaan. Se, jolla on, antaa avokätisesti sille, jolla ei ole mitään… Tämä opetus on ylevää ja ihmeellistä, ja siinä kaikessa on jotain jumalallista”.

Samoihin aikoihin Justinos Marttyyri kertoo: ”Me, jotka ennen olimme ihastuneet siveettömyyteen, hyväksymme nyt vain puhtauden; me, jotka ennen harrastimme taikakeinoja, omistaudumme nyt hyvälle ja ikuiselle Jumalalle; me, jotka arvostimme rikkauksien ja tavaroiden haalimista enemmän kuin mitään muuta, tuomme nyt yhteiseen varastoon sen, mitä meillä on, ja jaamme omastamme jokaiselle tarvitsevalle; me, jotka vihasimme ja tuhosimme toisiamme emmekä voineet elää yhdessä muunrotuisten ihmisten kanssa heidän erilaisen elämäntapansa vuoksi, elämme nyt Kristuksen tultua elämäämme mainiosti yhdessä heidän kanssaan ja rukoilemme vihollistemme puolesta ja pyrimme vakuuttamaan ne, jotka epäoikeudenmukaisesti vihaavat meitä, jotta he loppuun saakka eläisivät Kristuksen hyvien ohjeiden mukaan, niin että voisivat jakaa kanssamme saman iloisen toivon Jumalan kosketuksesta, hänen joka on kaikkien hallitsija”.

Kelttiläinen liike oli luonteeltaan joidenkin arvioiden mukaan askeettinen. Liikkeeseen kuuluva Columbanus syytti jopa kuningasta aviollisesta uskottomuudesta. Liike otti ripin käyttöön sovelluksena näistä askeettisista ihanteista. Kaikessa oli tavoitteena lähetys ja evankeliointi, ei vain oman sielun puhtaus.

Jesuiittaveljistö pyrki ”pyhään välinpitämättömyyteen” maailmaa kohtaan voidakseen käyttää kaiken elämässä Jumalan kirkastamiseen.

Pietismin esimerkkinä Sahlberg mainitsee John Wesleyn tavoitteen ”vaeltaa samoin kuin Jeesus” keskellä yhteiskuntaa, jossa työläisten moraalittomuus ja pappienkin juoppous olivat yleisiä ilmiöitä. Jotkut ovat todenneet Wesleyn vaikutuksen pelastaneen Englannin moraaliselta ja uskonnolliselta katastrofilta.

Nykyajan kasvavista kirkoista Sahlberg kertoo esimerkkejä, joissa herätykseen tulleet ihmiset ovat tahtoneet tunnustaa aiemmat syntinsä ja hyvittää mahdollisuuksien mukaan aiheuttamansa vahingot.

Pyhitetty elämä, erityisesti suhteessa omaisuuteen ja seksuaalisuuteen, on välittämisen ja huolenpidon merkki. Nykyisissä paineissa, kun yksilöitä rohkaistaan ”toteuttamaan itseään” välittämättä seurauksista, tällaiseen mukautuva seurakunta ei auta ihmisiä hyvään elämään, vaan sitoo heitä kierteeseen, joka vie yhä rikkonaisempaan elämään.

Puhtaus ja siinä aistittava Jeesuksen ja Pyhän Hengen läsnäolo vetävät puoleensa. On hienoa tavata ihmisiä, joista jotenkin huokuu anteeksiantamus ja vaatimattomuus, toisten ihmisten ja Jumalan ja hänen elämänohjeittensa kunnioitus.

Näin siis Carl-Erik Sahlberg pääpiirteittäin kuvaa pyhitettyä elämää kirkon viidessä eri vaiheessa.

Minua surettaa se, että syntien anteeksiantamuksen mukanaan tuomaa elämäntavan puhtautta ei pidetä monissa piireissä edes mahdollisena. Entisenä ateistina jo omassa elämässä kokemani muutos on vakuuttanut minut seuraavasta: Pyhä Henki tahtoo antaa meille voiman pyrkiä Jumalan mielen mukaiseen elämäntapaan. Emme tietenkään muutu täysin synnittömiksi ennen taivasta, mutta Pyhä Henki synnyttää meissä tahtoa pyytää anteeksi kaikkea sitä, mikä on Jumalan sanan vastaista ja mikä murehduttaa Jumalaa.

Tapasin vuonna 2009 nepalilaisen ihmisoikeustaistelijan K. B. Rokayan, joka oli tuolloin jatkuvassa hengenvaarassa kristillisyytensä vuoksi. Hän totesi, että hyvä elämä on sitä, ”ettei ole minkään eikä kenenkään orja”. Oletan, että länsimaiset oppivat tässä vielä paljon etelän kasvavien kirkkojen jäseniltä.

Ohje on Jeesuksen lahjaksi antaman syntien anteeksiantamuksen vuoksi mahdollinen ja selkeä: Eläkää pyhää elämää! Juuri tätä juhlimme pääsiäisenä, synnistä pääsemistä. Jeesus elää!

Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä

12.1.2015 /

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan joitakin ajatuksia kohdasta neljä. Aloitan siis luettelon keskivaiheilta ja palaan muihin myöhemmin, sillä mielestäni seurakunnassa kaikki muu on mielestäni Jeesus-uskon hedelmää. Lainaan osittain Sahlbergia ja lisään omia mietteitäni.

Kristus keskipisteenä voi tuntua oudolta tämän hetken länsimaisessa ilmapiirissä. Näyttää olevan suorastaan muotia vaieta Jeesuksesta ja puhua kirkon pääasiana lähimmäisenrakkaudesta, ihmisoikeuksista ja niin edelleen. Korkeintaan Jeesus voi olla jonkinlainen porras varsinaiseen asiaan eli vaikkapa suvaitsevaisuuteen tai oppirakennelmiin, mutta persoonallisesta suhteesta Jeesukseen Kristukseen Herrana ei usein osata tai haluta puhua. On merkillistä, että länsimaissa, missä parisuhteet on nostettu viihteen keskiöön ja romanttisen rakkauden ihanne jättää varjoonsa kaiken muun, ei millään kyetä ymmärtämään Jumala-suhteen persoonallista luonnetta. Kirkkokin tuntuu sortuvan Jumalan hyväksikäyttäjien joukkoon, kun se yrittää ansaita suuren enemmistön hyväksyntää hyvän tekemisellä ja kaikenlaisella oheistoiminnalla jumalasuhteen sijaan.

Alkukirkossa sen sijaan keskityttiin Kristusta ja julistettiin häntä uskonnollisten johtajien kielloista huolimatta ja kirkko kasvoi.

Ensimmäiset kristityt julistivat Jeesusta Herrana: ”Kaikki he rikkovat keisarin säädöksiä ja pitävät kuninkaana toista miestä, erästä Jeesusta.” Apt. 17:7. ”Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen, joka on Jumalan kuva. Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä.” 2. Kor. 4:4, 5.

He julistivat Jeesusta vapahtajana ja parantajana: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” Apt. 4:12. ”Mutta Pietari sanoi: ”Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä: nouse ja kävele.” Apt. 3:6.

Jeesus oli julistuksen mukaan se, joka kastaa Pyhällä Hengellä: ”Jumala on korottanut hänet oikealle puolelleen, ja hän on ottanut vastaan Isän lupaaman Pyhän Hengen lahjan ja vuodattanut sen, niin kuin te voitte nähdä ja kuulla.” Apt. 2:33. Jeesus oli tuleva tuomari: ”Hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että juuri hänet Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi.” Apt. 10:42.

Kristittyjä otettiin kiinni ja kiellettiin puhumasta Jeesuksesta, mutta vapauduttuaan he jatkoivat julistusta. ”He kutsuivat apostolit sisään ja kielsivät heitä enää puhumasta tai opettamasta yhtään mitään Jeesuksen nimessä. Mutta Pietari ja Johannes vastasivat heille: ”Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa? Ratkaiskaa itse. Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.” Apt. 4:18-20.

Julistus oli selkeää ja yksinkertaista. Sahlbergin mukaan kirkon kasvun syynä saattaa olla se, että Jeesukseen on helppo samastua. Ihmiset haluavat kuulla hänestä, joten Jeesuksen häivyttäminen julistuksesta on kirkolle kohtalokasta. Pyhä Henki on ainoastaan siellä, missä julistetaan Jeesusta.

Oma lukunsa on kirkkohistorian voimakas todistus siitä, että juuri Kristus-keskeisyys on synnyttänyt myös nykyaikaisen lähetystyön ja kansainvälisen diakonian. Näyttää siltä, että ne, jotka puhuvat paljon muiden auttamisesta, tulevat tehneeksi sitä merkillisen vähän. Ne, jotka keskittyvät Kristukseen, näyttävät samalla auttavan. Lopulta kirkon ytimeksi ei käy mikään muu kuin Kristus.

Englantilainen C.S. Lewis on todennut, että mitään toissijaista ei voi saavuttaa niin, että se asetetaan ensisijaiseksi.  Kun Jumalan arvojärjestys muutetaan, ensisijaisiksi Jeesuksen tilalle asetetut seikat, mitä ne nyt sitten ovatkin, näyttävät yhä uudelleen karkaavan käsistä.

Lopulta Jumalan käskyistä ensimmäinen pitää edelleen paikkansa. ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Siksikin aarteemme on hän, jonka Isä on asettanut Herraksi.

Tämä on ollut kasvavien kirkkojen salaisuus läpi kirkkohistorian ja on sitä edelleen. Siksikin meidän on hyvä keskittyä Jeesukseen Kristukseen, vaikka toisaalta hän riittää aarteeksemme, vaikka olisimme kuinka pieni joukko!

Ensimmäisen uskontunnustuksen sanoin: Jeesus on Herra!

« Vanhemmat tekstit

Lainaus:

”Älkää sammuttako Henkeä, älkää väheksykö profetoimisen lahjaa. Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää.” (1. Tess. 5:19-21)

– Paavali

Yhteystiedot:

Puhelin: 050 471 7200

Sähköposti: jukka.jamsen@newwine.fi

Facebook: Jukka Jämsén

© 2024 Jukka Jämsén

Teema Anders Noren — Ylös ↑