Avainsana: New Wine (Sivu 1 / 2)

New Wine -liikkeen arvojen yksi sanapari on Jumalan äärettömyys ja läheisyys. Sitä selitetään seuraavasti: ”Haluamme elää Jumalan kunniaksi ylistäen hänen majesteettisuuttaan, kaikkivaltiuttaan ja mahtavaa voimaansa. Samalla voimme kohdata hänet ylistyksessä läheisesti ja henkilökohtaisesti ja kokea syvää yhteyttä hänen kanssaan.”

Me uskomme Jumalaan, joka on luonut kaiken näkyvän ja näkymättömän, koko maailmankaikkeuden ja sen ihmeelliset yksityiskohdat. Me tahdomme tunnustaa, että emme ymmärrä Jumalaa ja hänen suuruuttaan loppuun saakka. Samalla tunnustamme, että hän on ilmoittanut meille itsestään riittävällä tavalla, erityisesti Jeesuksen persoonan ja Raamatun kautta. Siksi voimme uskoa, että emme ole sattuman tulosta ja että elämme maailmassa ja maailmankaikkeudessa, jolla on tarkoitus ja mielekkyys. Jumalan armosta me tiedämme, mistä olemme tulossa, mihin olemme menossa, miksi olemme täällä ja ketä voimme tästä kaikesta kiittää!

Jumala on mahtava! Hänelle on kaikki mahdollista. Jeesus sanoo, antaessaan lähetyskäskyn ylösnousemuksensa jälkeen, että ”minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä” (Matt. 28:18). Jumalan ja Jeesuksen kaikkivaltius on jotain pökerryttävän suurta ja me haluamme antaa hänelle kaiken kunnian siitä, mitä hän on.

Apulanta-yhtye on sanoittanut samaa yhdellä tavalla: ”Viime yönä minä ymmärsin että mitä se tarkoittaa Joku toinen on jumala ja minä en”. Tuo johtopäätös voi johtaa myös epätoivoon, jos käteen jää pelkkä Jumalan suuruus ja sen mukana oma mitättömyys. Kuitenkin, kun uskomme Jumalaan koko universumin Luojana, uskomme, että hän on luonut sen mukana myös minut. Hän on antanut minulle tarkoituksen, joka on hyvä, vaikka elämä kohtelisi minua miten tahansa.

Raamatussa Magdalan Maria on tästä hyvä esimerkki. Hän oli ensimmäisten joukossa todistamassa maailmanhistorian suurinta käännettä: ”Kun Jeesus oli varhain sapatin jälkeisenä päivänä noussut kuolleista, hän ilmestyi ensiksi Magdalan Marialle, josta hän oli ajanut ulos seitsemän pahaa henkeä” (Mark. 16:9). Miksi juuri Maria? Ehkä siksi, että Jeesus oli vapauttanut hänet siitä kaikesta, mitä nuo seitsemän henkeä olivat saaneet aikaan, ehkä sairautta, ehkä yhteisön ulkopuolelle jäämistä ja ties mitä muuta. Maria oli saanut elämän tarkoituksen Jeesukselta, jolla oli voima laittaa hänen asiansa järjestykseen.

Maria sai Jeesukselta suuren tehtävän: ”’Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo.’ Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: ’Minä olen nähnyt Herran!’ Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut” (Joh. 20:17, 18).

Pelkkä tapahtuman suuruus ei kuitenkaan saanut Mariaa oivaltamaan ylösnousemuksen todellisuutta. Hän kävi ylösnousseen Jeesuksen kanssa keskustelun tietämättä, kenen kanssa puhui: ”’Mitä itket, nainen?’ Hän vastasi: ’Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu.’ Tämän sanottuaan hän kääntyi ja näki Jeesuksen seisovan takanaan, mutta ei tajunnut, että se oli Jeesus. Jeesus sanoi hänelle: ’Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?’ Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ’Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois’” (Joh. 20:13-15).

Marian vakuutti vasta se, että Jeesus puhutteli häntä etunimellä: ”Silloin Jeesus sanoi hänelle: ’Maria.’ Maria kääntyi ja sanoi: »Rabbuuni!» – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani” (Joh. 20:16).

Tätä tapahtuu edelleen kristittyjen elämässä. Vaikka tahdomme luottaa Jumalan suuruuteen ja ylistää häntä siitä, tarvitsemme myös saman luottamuksen kuin Magdalan Maria, sen, että Jeesus koskettaa Pyhän Henkensä kautta meitä henkilökohtaisesti. Koko maailmankaikkeuden Herra on myös minun Herrani. Hän tuntee minut etunimeltä ja tietää elämäni paremmin kuin minä itse.

Tässä olemme kokeneet hyväksi yhteisen Raamatun kuuntelemisen, rukouksen ja ylistyksen. Kokoonnumme yhteen näiden asioiden äärelle täyttyäksemme Pyhällä Hengellä, niin että hän saa laittaa elämämme oikeaan mittakaavaan. Silloin voimme sydämessämme ymmärtää, kuinka suuri Isä Jumala on ja kuinka paljon Jeesus rakastaa meitä ja minua. Tähän Raamattu myös selvästi kehottaa: ”Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno, vaan antakaa Hengen täyttää itsenne. Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä” (Ef. 5:18-20).

New Wine -blogi 16.4.2020

Mikä on mukavinta kesässä? Minulle tulee ensimmäisenä mieleen veneellä soutaminen, veden liplatus veneen laitaa vasten, lokkien huudot ja auringon kuumuus hartioissa ja selässä.

Luulen, että monien mielikuviin kesästä liittyy jotenkin vesi. Oletko ajatellut, mitä vesi on ja kuinka tärkeää se on?

Keväällä jäät sulavat ja vesi pääsee virtaamaan vapaasti. Puut alkavat imeä juurillaan maasta vettä, joka virtaa vähitellen oksiin asti ja niin puihin puhkeavat lehdet. Sade huuhtoo maasta liat ja pölyn.

Vesi on myös voimakasta. Kuka tahansa uskaltaa ottaa vettä käteen, sillä se ei räjähdä eikä pala niin kuin esimerkiksi bensiini. Mutta kuinka moni uskaltaa lähteä laskemaan kuohuvaa koskea?

Varmasti jokainen on joskus katsellut järven rannassa pyöreäksi hioutuneita kiviä, veden pyöristämiä. Joeksi kerääntyneet vedet uurtavat uomansa usein kallion läpi hyvin pitkän ajan kuluessa ja siksi monet kosket pau­haavat syvässä kalliorotkossa. Vesi on mahtavan voimakasta, vaikka se yleensä vaikuttaa lempeästi ja hitaasti.

Joskus hanasta ei tule vettä. Hiuksia ei voi pestä, suihkuun ei pääse, hampaita ei voi pestä ja mikä pahinta, ei voi juoda vettä, teetä, kahvia eikä mitään muutakaan, mihin vettä tarvitaan. Tarvitsem­me vettä melkein kaikkeen. Se on kuitenkin niin tuttua ja tavallista, ettemme osaa arvostaa sitä.

Vettä on helppoa pitää itsestään selvänä asiana, koska sitä on Suomessa niin paljon. Israelissa, Jeesuksen kotimaassa, siitä oli pula. Sadevettä piti kerätä, sillä kaikissa paikoissa ei ollut lähteitä eikä kaivon kaivamisestakaan ollut hyötyä; vaikka olisi kaivanut kuinka syvälle, vettä ei löytynyt muuta kuin aivan tietyistä paikoista. Sadevesi ei tietenkään ole niin hyvää kuin lähdevesi, ainakaan juomiseen.

Jeesus puhuu janosta ja vedestä. ”Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.” (Matt.5:6) ”Jeesus vastasi hänelle: »Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.»” (Joh. 4:13, 14) Toisaalta Jeesus väittää, että ihmiset, jotka janoavat häntä, ovat kadehdittavan onnellisia. Toisaalta hän toteaa, että hänen seurassaan ei enää tule jano. Ajattelen hänen tarkoittavan, että Jeesuksen seuraajat eivät janoa enää mitään muuta, mutta Jeesuksen seuraa sitäkin enemmän.

Jos Jumala onkin niin kuin vesi? Mahtavan voimakas, lempeä ja kärsivällinen, ilon ja virkistyksen tuoja, hyvän mielen ja puhtaan omantunnon antaja.

Jeesus, virkistä meitä, niin kuin raikas vesi virkistää janoisia!

New Wine -blogi 12.6.2019

Elämme suoritusten maailmassa. Monet kokoavat itsestään kansion, johon kootaan työhistoria, koulutus, osaaminen, kielitaito ja kaikki muukin vähänkään myönteiseltä vaikuttava piirre. Näihin piirteisiin kiinnitetään huomiota erityisesti työpaikkaa haettaessa. Sosiaalisessa mediassa rakennetaan profiilia, jolla on varmaankin saman tapainen tavoite: tuomme parhaita puoliamme esiin. Viranomaisilla ovat omat kansionsa, joihin kerätään esimerkiksi terveystietoja, tulotietoja verotusta varten ja joillakin myös rikosrekisteriä. Jokaisella on varmaankin sellainen oma sisäinen elämä, jota ei kehtaa näyttää muille, ainakaan ihan kokonaan. Kansioita riittää.

Kerran profiilit, rekisterit, salaisuudet, kansiot ja kirjat avataan kokonaan, pohjia myöten. ”Minä näin suuren valkean valtaistuimen ja sen, joka sillä istuu. Hänen kasvojensa edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään. Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan” (Ilm. 20:11, 12).

Tämä raamatunkohta voi tuntua hurjalta jatkeelta kaikkeen siihen suorittamiseen, johon olemme tottuneet. Jeesus tuntuu vain lisäävän tätä painetta: ”Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili” (Matt. 12:36). Tiedämme myös, että Jeesus opetti jo sydämen asenteiden ja ajatusten olevan tärkeitä, eli nekin tullaan käymään läpi. Jeesukselle hyvin tärkeää oli rakkaus eli hyvyyden osoittaminen ja tekeminen toisille, joten sen laiminlyöminen ei käy (Matt. 5:27-48).

Teot, sanat ja ajatukset. Hyvyys tai sen puute.

Miten mahdamme selvitä?

En tiedä, kuinka moni huomasi edellä olevassa Ilmestyskirjassa kohdan ”avattiin myös elämän kirja”. Se on elämämme tärkein kansio.

On totta, että viimeisellä tuomiolla käydään läpi kaikkien ihmisten kaikki asiat. Ratkaisevaa eivät kuitenkaan ole teot, hyvät tai pahat. Tuomion lopputulos riippuu siitä, löytyykö nimi elämän kirjasta (Ilm. 20:15). Sama näkyy jakeessa, jossa todetaan, että ikuiseen elämään pääsevät ”ne, joiden nimet on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan” (Ilm. 21:27). Tuo elämän kirja mainitaan Uudessa testamentissa seitsemän kertaa. Jeesuskin viittaa siihen: ”Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan” (Luuk. 10:20).

On ihan hyvä, että tekomme käydään läpi ikuisen elämän alussa, vaikka niitä olisikin jo aiemmin pyytänyt anteeksi. Muuten taivaassa tulisi helposti välteltyä Jeesusta: ”Mitähän hän sanoo mistäkin elämäni asiasta?” Tärkeintä ovat puhtaat välit Jeesuksen kanssa. Ratkaisevinta on nimi kirjassa, eivät teot.

Miksi tuo elämän kirja on niin tärkeä? Mitä siinä kansiossa on? Siinä ei ole yhtään omaa tekoamme, vaan Jeesus. Hänen koko rikkautensa: elämä, risti, ylösnousemus… Hän on kertarysäyksellä pyyhkinyt pois kaiken vääryytemme ja antaa lahjaksi todellisen elämän jokaiselle, joka uskoo häneen. ”Samoin on Kristus kerran uhrattu, jotta hän ottaisi pois kaikkien synnit, ja hän ilmestyy vielä kerran, mutta ei enää synnin tähden vaan pelastaakseen ne, jotka häntä odottavat” (Hepr. 9:28). Synnit on jo annettu anteeksi Jeesuksen ristillä. Nyt saamme elää vapaina Jumalan lapsina, Jeesuksen seuraajina.

”Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään” (Joh. 5:24).

New Wine -blogi 6.5.2018

Me vietämme nykyään paljon aikaa kasvot kuvaruutuun päin. Televisio ja nettimaailma ovat muuttaneet elämäämme paljon, ainakin niiden kohdalla, joilla on varaa kuvaruutuun eli televisioon, tietokoneeseen tai älypuhelimeen. Olemme ikään kuin kasvokkain sellaisen todellisuuden kanssa, joka on luotu kaukana. Ennen ihmiset olivat ”kasvokkain” vain lähellä olevan todellisuuden kanssa, sellaisen, johon katse lähiympäristössä ylettyi. Nyt eteemme tulvii erilaisia kuvia eri puolilta maailmaa ja jopa avaruudesta.

Mitä tämä ”kasvokkain” oleminen meihin vaikuttaa?

Itse ainakin huomaan olevani kyllästynyt, kylläkseni saanut. Totta kai edelleen esimerkiksi hyvä elokuva tuottaa mielihyvää, mutta vain, jos juoni on hyvä. Nyt kuva ei enää itsessään riitä viehättämään, vaan siihen kaipaa sisältöä. Kuvien paljous on aiheuttanut sen, että niistä on tullut osittain ikään kuin roskaa, jota täytyy työntää syrjään nähdäkseen jotain kaunista ja hyvää.

Raamattu kertoo, että ihminen on luotu olemaan kasvokkain Jumalan kanssa. ”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” 1. Moos. 1:27. Olen yrittänyt ymmärtää tuota Jumalan kuvana olemista siten, että olemme ihmisenä kuin peili, joka kuvastaa sitä, johon päin ihminen on kääntynyt. Jos vietämme aikaa kasvokkain Jumalan kanssa, häneen päin kääntyneenä, alamme heijastaa hänen kuvaansa. ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen.” 2. Kor. 3:18a

Kirkkain kuva Jumalan kasvoista on Jeesus. ”Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto. Hän on näkymättömän Jumalan kuva.” Kol. 1:13-15.

Miten voisimme olla ”kasvokkain” Jeesuksen kanssa? Itselleni se tarkoittaa ainakin Raamatun lukemista. Kaiken kuva- ja infotulvan keskellä Raamattu ikään kuin huokuu rauhaa ja puhtautta. Jos en pääse Raamattuun käsiksi, käyn mielessäni ulkomuistista läpi kymmentä käskyä (2. Moos. 20:2-17) , uskontunnustusta (katekismus.fi) ja Isä meidän -rukousta (Matt. 6:9-13). Niillä kristityt ovat pärjänneet ainakin viimeiset 500 vuotta, siitä lähtien, kun Martti Luther löysi Raamatun ydinasiat uudelleen. Niiden läpi käyminen joka päivä ei vie montaa minuuttia ja ne palauttavat mieleen ja sydämeen Jeesuksen kasvot.

Seurakunnassa saan olla kasvokkain muiden Jeesuksen seuraajien kanssa ja yhdessä heidän kanssaan ”kasvokkain” Raamatun ja sen mukaisen opetuksen kanssa.

Yksin tai yhdessä muiden kanssa rukoillessa saan aavistella Pyhän Hengen läsnäoloa meissä ja minussa. ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.” 2. Kor. 3:18

Mieti, mitä klikkaat auki! Kannattaa avata ainakin Raamattu, seurakunnan ovi ja oma sydämensä rukoukseen, esimerkiksi Isä meidän -rukouksen sanoin. Niiden kautta opimme tuntemaan Jeesuksen rakastavat ja pyhät kasvot yhä paremmin. Ilman häntä olen kuin kuva tai peili ilman sisältöä. Hänen kasvonsa taas ovat parasta, mitä tiedän. Lopulta tulemme näkemään hänet lähietäisyydeltä: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.” 1. Kor. 13:12

New Wine -blogi 24.11.2017

On upeaa löytää raikas lähde, kun jano vaivaa.

Löydettyämme oikein hyvän lähteen, voi olla, että haluamme samaa vettä yhä uudelleen. Voimme jopa rakentaa putket, joita pitkin veden saa esimerkiksi kesämökille.

Me Jeesuksen seuraajat olemme löytäneet lähteen, Jeesuksen. Hän on kuin raikasta vettä likaisen ja sekavan maailman keskellä, vettä, jota haluamme tarjota muillekin. Kirkon historia on tavallaan kertomusta siitä, miten kristityt ovat rakentaneet putkia, että kaikki saisivat tätä vettä. Lähde on sama, mutta putkityöt näyttävät olevan erilaisia: toisistaan poikkeavia tapoja viettää jumalanpalveluksia, eri musiikkityylejä, valtavia kirkkoja tai yksinkertaisia kokoontumistiloja, aina samanlaisina toistuvia rukouksia tai vapaata juttelua taivaallisen Isän kanssa.

Näyttää siltä, että usein kristityt ovat vähitellen ihastuneet omiin putkitöihinsä ja unohtaneet veden. Tärkeintä ei enää olekaan uskominen Jeesukseen, läheinen suhde häneen ja tuon suhteen tuomat hedelmät: anteeksiantamus, rauha, ilo, muiden palveleminen jne. Tärkeintä ovatkin oman kirkkokunnan tai porukan tavat. Kristillisyydestä tulee ilotonta ja voimatonta, raskasta puuhaa. Se on ikään kuin auto, jonka tankki on tyhjä ja jota pitää työntää, kun alun perin sen piti auttaa liikkumisessa.

Ulkopuoliset ihmettelevät putkirakennelmia. He eivät saakaan seurakunnalta raikasta vettä, vaan selityksiä putkitöiden yleishyödyllisyydestä (ja kalleudesta, jonka vuoksi toivotaan taloudellista tukea).

Hyvätkään käytännöt, lähetystyöstä ja avustustoiminnasta lähtien, eivät ole elävää vettä. Ne ovat sen seurauksia, suhteen hedelmiä. Jopa Raamatun tutkijat saattavat olla vain putkitöiden äärellä näkemättä lähdettä: ”Isä, elämän lähde, on tehnyt myös Pojasta elämän lähteen. – – – Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette niistä löytävänne ikuisen elämän – ja nehän juuri todistavat minusta. Mutta te ette tahdo tulla minun luokseni, että saisitte elämän.” Joh. 5:26, 39, 40

Olisiko niin, että kun tilanteesta tulee tällainen, Jumala itse siirtää hieman lähteen paikkaa, jotta ihmiset löytäisivät rakenteiden sijaan uudelleen elävän Jeesuksen ja hänen armonsa, jonka hän on ristillä ansainnut?

Länsimaissa painotetaan valtavasti rakkaussuhteen merkitystä. Siksi tuntuu kummalliselta, että ihmisillä on suuria vaikeuksia ymmärtää läheisen jumalasuhteen keskeistä merkitystä kristillisyydessä. Kuka voisi pitää ihanteena sellaista avioliittoa, jossa ei ole läheistä suhdetta ja rakkautta? Silti kirkon ydintehtäväksi tarjotaan usein jotain muuta kuin suhdetta Jeesukseen, josta kaikki hyvä saa alkunsa.

Usko Jeesukseen avaa sisimpäämme raikkaan lähteen. Sen saamme onneksi löytää yhä uudelleen!

“Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.” Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan.”(Joh. 7:37-39)

New Wine -blogi 27.4.2017

Tapasin Virossa papin, jonka hyvää suomen taitoa ihmettelin. Hän kertoi olleensa neuvostoaikana pannuhuoneessa töissä ja tylsien töiden lomassa hän oli ehtinyt tehdä muutakin: lukea suomen kielioppia! Hän oli päättänyt, ettei mene aukeamalta eteenpäin ennen kuin osaa sen, ja niin hän oli oppinut suomen. En ole aikaisemmin kuullut kenestäkään, joka olisi oppinut kielemme pelkän kieliopin kautta! Yleensä kielet opitaan kuuntelemalla ja puhumalla, varsinkin äidinkieli, ja kielioppi on vain näiden tukena.

Huomasin aikoinaan uskoontuloni jälkeen, että usein keskustellessani jonkun kanssa mieleeni tuli joku ajatus keskustelukumppanin elämästä. Yleensä ajatus osoittautui paikkansa pitäväksi. ”Mistä tiesit?”, oli usein toistunut kysymys. ”En tiedä”, oli usein vastaukseni, ”kai tämä kuuluu pakettiin.” Toinen vastaava uusi asia oli pahan läsnäolon vaistoaminen eri tilanteissa.

Ateismini jälkeen olin tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jeesuksen ylösnousemus on historiallisesti totta, ja olin rukouksessa sanonut Jeesukselle, että haluan olla loppuelämäni hänen seuraajansa. Tämän kaikkein suurimman ihmeen hyväksyminen ja sen seurauksena oman elämän luovuttaminen Jeesuksen hallintaan tuntui niin suurelta, etten osannut hirveästi hämmästellä sitä, että ilmeni pienempiä ihmeellisiä juttuja.

Huomasin siis uskoontuloni myötä oppineeni ikään kuin uuden kielen: Pyhä Henki oli antanut lahjoja, joita tarvitsen ja joita hän voi käyttää tahtomallaan tavalla. Kukaan ei ensin opettanut minulle ”kielioppia” armolahjoista, puhumattakaan, että niitä olisi jotenkin edellytetty minulta. Niistä ei puhuttu mitään! Opin ”kielen” ensin ja ”kieliopin” vasta myöhemmin, kun tajusin Raamatusta, että kokemissani uusissa asioissa oli kyse tiedon sanojen ja henkien erottamisen lahjoista. Niidenkin avulla, evankeliumin julistamisen ohessa, Jumala kutsuu uusia ihmisiä Jeesuksen seuraajiksi (mm. Mark. 16 ja 1. Kor. 14:24, 25).

Pyhän Hengen läsnäolo armolahjoineen on ikään kuin Jumalan valtakunnan äidinkieli. Sitä voi oppia tulemalla Jumalan lapseksi, suostumalla Jeesuksen seuraajaksi. ”Siksi sanon teille selvästi, että kukaan, joka puhuu Jumalan Hengen valtaamana, ei voi sanoa: ”Jeesus on kirottu.” Kukaan ei myöskään voi sanoa: ”Jeesus on Herra”, muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta.” (1. Kor. 12:3) Jokaisella, joka uskoo Jeesukseen, on Pyhä Henki.

Samassa yhteydessä Paavali kirjoittaa korinttilaisille: ”Veljet, haluan teidän olevan selvillä Pyhän Hengen lahjoista” (1. Kor. 12:1). Sitten hän kehottaa tavoittelemaan niitä (1. Kor. 14:1) ja antaa ohjeita niiden käyttämiseen. Hän ei opeta ”pelkkää kielioppia”, vaan kehottaa ”puhumaan”: tunnustamaan uskon Jeesukseen ja tavoittelemaan ja käyttämään armolahjoja.

Täällä länsimaissa lähestymme uskoa helposti ”kieliopista” käsin. Hengellisyys tuntuu monista vieraalta ja rauhallinen jäsentely voi parhaimmillaan helpottaa ihmisiä tutustumaan näihin asioihin. On hyvä olla luonnollisesti yliluonnollinen, hihhulointi ei auta! Pahimmillaan taas ihmiset juuttuvat analysointiin ja luulevat uskoa pelkäksi oppikokoelmaksi eivätkä löydä suhdetta elävään Jumalaan tai armolahjoihin. Siksi toivoisin, että emme vain puhuisi Hengen lahjoista, vaan oppisimme kuuntelemaan häntä ja käyttämään näitä lahjoja luontevasti, jotta suhteemme Jeesukseen ja hänen armoonsa tulisi yhä selvemmäksi. Jos joku kysyy armolahjoista, voisimme aina keskustelun ohella pyytää Jumalalta lahjoja. Sillä tavalla kieltäkin parhaiten opitaan, puhumalla ja käyttämällä, ei niinkään kielioppia pänttäämällä, vaikka joskus harvoin sitäkin kautta oppii.

Virolainen pappi oli oppinut suomen erikoisella tavalla, mutta armolahjat hän kertoi saaneensa osana uskon äidinkieltä. Opetettuani armolahjoista hän totesi: ”Onpa mukavaa, että näistä voi puhua julkisesti. Nyt minäkin voin kertoa, että puhun kielillä.”

New Wine -blogi 4.5.2014