Pelkkänä korvana

Avainsana: Raamattu (Sivu 1 / 3)

Hedelmien aika

Kesän loppupuoli on hienoa aikaa. Puutarhamme omenapuut alkavat tuottaa satoa eri lajikkeiden mukaan. Ensiksi kesäomena Pirja, sitten syyslajike Keltakaneli ja lopuksi Konsta, talvilajike. Odotamme jännityksellä, miten puut ovat selvinneet talvesta ja miten ne tuottavat hedelmää. Eri makuisten omenoiden maisteleminen on mukavaa. Jos joskus pääsee unohtumaan, mikä puu oli mitäkin lajiketta, hedelmän maku auttaa tunnistuksessa.

Kesän alussa laulamme Suvivirttä, jossa ihailemme kukkien paljoutta ja auringon lämpöä. Luonnon heräämisen mukana me rukoilemme Suvivirressä, että saisimme kaikesta luonnon kauneudesta seuraavan lopputuloksen eli hedelmät ja viljan. Ne ovat elämällemme välttämätön edellytys. Yleisimmin lauletut kolme ensimmäistä säkeistöä ovat kuitenkin vasta vertauksen alku.

Varsinainen asia tulee esiin Suvivirren neljännestä säkeistöstä eteenpäin. Samalla tavalla kuin luonto herää eloon auringon valon ja lämmön vaikutuksesta, sydämemme voi herätä eloon Jeesuksen läsnäolon voimasta. Raamattu kertoo meille iloisen uutisen. Jeesus on tuonut meille pelastuksen, jonka saamme lahjaksi, kun vain luotamme häneen. Kun Kristus saa sytyttää rakkautensa liekin sisimpäämme, saamme seurauksena, hedelmänä, uuden mielen ja murheemme voivat vähentyä.

Suvivirren viides säkeistö on vaikeampaa kuvakieltä. Se puhuu Saaronin liljasta ja Libanonin keväisen luonnon kauneudesta. Saaronin tasanko oli kuuluisa hedelmällisyydestään ja kukkaloistostaan, samoin Libanonin vuorijonoa reunustivat viinitarhat ja metsät. Säkeistön tarkoituksena on ylistää Jeesusta hänen mahtavuudestaan. Hän voi herättää sydämemme eloon paremmin kuin kukaan muu. Samalla säkeistössä pyydetään Jumalan Pyhän Hengen virvoitusta ja armolahjoja. Pyhä Henki voi tuoda sydämeemme samantapaisen uuden elämän kuin aamukaste tuo luontoon raikkautta ja kosteutta.

Raamattu kertookin Hengen hedelmästä, joka näkyy ikään kuin eri lajikkeina: rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Tämä hedelmä kertoo Jumalan hyvyydestä, jota Pyhä Henki pyrkii synnyttämään sisimmässämme.

Raamattu opettaa myös armolahjoista, joita Jumalan Henki antaa Jeesuksen seuraajille. ”Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin. Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä.” Room. 12:6-9

Kirkko kasvaa ja lähetystyö menee parhaiten eteenpäin siellä, missä Pyhän Hengen lahjat otetaan tosissaan. Jumalan Henki tulee sinne, missä ihmisen sydän avautuu lapsenomaisesti uskomaan Jeesukseen. Pyhän Hengen toiminta tulee näkyviin kuin puutarhamme omenapuiden hedelmät. Kun ihmisen elämä kiinnittyy Jeesukseen, Pyhä Henki tulee hänen luokseen, hänen sisimpäänsä, ja alkaa vähitellen tuottaa hedelmänä rakkautta, iloa, rauhaa jne. Jos koet sisimpäsi jotenkin köyhäksi, minulla on sinulle iloista kerrottavaa. Pyhä Henki tahtoo tulla niiden luokse, jotka kokevat itsensä avuttomiksi ja köyhiksi. Siksi lähetystyö menestyy useimmiten juuri heidän parissaan ja kirkko kasvaa.

Ihmisen elämän tarkoitus on elää Jumalan yhteydessä, täyttyä Pyhällä Hengellä, niin kuin Raamatussa sanotaan. Sitä saamme pyytää Jumalalta, niin että voisimme tuottaa Hengen hedelmää. Tähän meitä auttaa Raamatun lukeminen tai kuunteleminen, seurakunnan elämään ja ehtoolliselle osallistuminen.

Kaikessa avaimena on Jeesukseen keskittyminen. Hän on tuonut meille lahjana pelastuksen. Voimme keskittyä häneen vaikkapa käymällä mielessämme läpi uskontunnustusta tai laulamalla Suvivirttä. Niissä me ylistämme Jeesusta, jonka ansiosta sisimpämme on saanut elämän.

Herra Jeesus, täytä minut Pyhällä Hengellä. Anna minun kantaa Hengen hedelmää, niin että voisin rakastaa sinua ja lähimmäisiäni. Aamen.

Virsi 571

4.

Oi Jeesus Kristus jalo ja kirkas paisteemme,

sä sydäntemme valo, ain asu luonamme.

Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme,

luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme.

5.

Ei vertaistasi sulle, sä lilja Saaronin.

Suo armos lahjat mulle ja kaste Siionin.

Kun Henkes virvoituksen vain sielu saanut on,

keväisen kaunistuksen se saa kuin Libanon.

6.

Maan, meren anna kantaa runsaasti lahjojas,

tarpeemme meille antaa sun siunauksestas.

Suo suloisuutta maistaa myös sielun sanassas,

ain armos sille paistaa, niin on se autuas.

(Pidin kyseisen YLE:n Radion iltahartauden 1.8.2012)

Miksi rukousvastauksia olisi hyvä laittaa muistiin?

Mikään kirja ei ole vaikuttanut historiaan niin paljon kuin Raamattu. Se on täynnä kertomuksia, joista suurin on Jeesuksen kertomus. Kirkon historia on taas kertomusta siitä, kuinka meidän todellisuutemme saa mielekkyytensä hänen todellisuudestaan. Usein mielen valtaa alakulo, kun elämässä ei näytä tapahtuvan mitään. Ehkä juuri siksi Raamattu kehottaa: ”Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt” (Ps. 103:2). Kannattaa kirjoittaa muistiin ne asiat, jotka olen kokenut rukousvastauksina Jumalalta, ja muistella niitä, erityisesti yhdessä muiden kanssa! Se johtaa usein evankeliumin leviämiseen, sillä kun muut kuulevat, kuinka minun elämäni pieni kertomus liittyy Jeesuksen elämän suureen kertomukseen, he rohkaistuvat. Heidänkin kertomuksensa voi liittyä Jeesuksen kertomukseen! Esimerkkinä tästä on Paavalin kääntyminen, joka kerrotaan kolme kertaa ja jonka avulla Paavali toivoi kuulijoidensa tulevan sellaiseksi kuin hän on: Jeesuksen seuraajaksi (Apt. 26:29).

Isä, kiitos Raamatusta! Kiitos, että saamme odottaa Jeesuksen paluuta! Anna Pyhän Henkesi synnyttää meissä uskoa häneen ja vahvistaa sitä. Anna meidän nähdä, kuinka sinä autat meitä ongelmissamme. Jeesus, kiitos siitä, että sinun seurassasi minulla ja koko maailmalla on onnellinen loppu. Aamen.

Sana-lehti 47/2020 19.11.2020

New Wine -liikkeen arvot

Olen kirjoittanut useissa edellisissä teksteissä Carl-Erik Sahlbergin Kasvava seurakunta -kirjan näkemyksestä tasapainoisesta seurakuntaelämästä.

Tässä nostan esiin New Wine -liikkeen arvot, sillä ajattelen niiden tuovan esiin samaa tasapainoa, vaikkakin eri näkökulmasta. Olen kokenut New Winen tuntemistani nykyisistä liikkeistä tasapainoisimpana. Raamatun ehdoton asema ja samalla Jumalan läsnäolo Pyhän Hengen kautta elävällä ja aikaamme sopivalla tavalla tuovat pohjan kaikelle muulle.

New Wine -liikkeen arvot

Risti ja ylösnousemus

Kunnioitamme kaikkea mitä Jeesus teki puolestamme ristillä. Tahdomme myös itse kulkea ristin tietä samalla tuntien hänen ylösnousemuksensa vapauttavan voiman.

Sana ja Henki

Haluamme, että kaikki mitä uskomme, opetamme ja teemme, perustuu Raamattuun Jumalan kirjoitettuna sanana. Samalla tahdomme oppia kuulemaan ja tottelemaan Pyhää Henkeä, joka puhuu meille sekä henkilökohtaisesti että yhteisönä.

Jumalan äärettömyys ja läheisyys

Haluamme elää Jumalan kunniaksi ylistäen hänen majesteettisuuttaan, kaikkivaltiuttaan ja mahtavaa voimaansa. Samalla voimme kohdata hänet ylistyksessä läheisesti ja henkilökohtaisesti ja kokea syvää yhteyttä hänen kanssaan.

Jatkuvuus ja muutos

Pidämme uskollisesti esillä muuttumatonta sanomaa Jeesuksesta, hänen työstään sekä henkilökohtaisen pelastuksen ja pyhityksen merkityksestä. Samalla etsimme kulttuuriimme ja ympäristöömme sopivia tapoja ylistää ja opettaa, olla seurakunta ja tehdä lähetystyötä.

Luonnollinen ja yliluonnollinen

Tahdomme nähdä kristittyjen käyttävän kaikkea sitä luonnollista ymmärrystä, viisautta ja taitoa, jota heillä on, ja opettelevan samalla palvelemaan toisia yliluonnollisilla Pyhän Hengen lahjoilla rakkaudessa ja voimassa, Jeesuksen esimerkin mukaan.

Jumalan valtakunta – jo nyt ja ei kuitenkaan vielä

Tahdomme julistaa hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta ja nähdä sen läsnäolosta kertovia ihmeitä ja merkkejä. Samalla ymmärrämme, että Jumalan valtakunta tulee lopullisesti ja kärsimys voitetaan vasta sitten, kun Jeesus tulee takaisin ja tekee kaiken uudeksi.

Tehtävä ja yhteisö

Haluamme nähdä seurakunnan muuttuvan tehtävänsä ymmärtäväksi yhteisöksi, joka rakastaa ja tavoittaa kadotettuja, pitää huolta köyhistä ja tuo oikeudenmukaisuuden koteihin, naapurustoihin, työpaikoille ja kansakuntiin. Samalla haluamme seurakunnan olevan armon täyttämä yhteisö, jossa ihmiset voivat löytää suhteen Jumalaan ja toisiin ihmisiin sekä parantumisen, uskon, toivon ja rakkauden.

Johtajuus ja yleinen pappeus

Tahdomme valmentaa Pyhän Hengen voimassa toimivia, rohkeita ja tehtävästään tietoisia seurakuntien johtajia. Samalla tahdomme varustaa jokaista kristittyä palvelemaan Jeesuksen mallin mukaisesti omassa kodissaan, seurakunnassaan sekä työ- ja elinympäristössään.

Armollisuus ja totuus

Tahdomme olla ystävällisiä ja sydämellisiä ajatellessamme toisia ja puhuessamme heistä, riippumatta siitä, ovatko he kanssamme samaa mieltä. Samalla kerromme selkeästi, mitä me uskomme ja miksi uskomme.

Yhteys ja erilaisuus

Haluamme tehdä yhteistyötä avoimesti ja vastuullisesti kaikkien niiden kanssa, jotka pitävät kiinni näistä arvoista. Samalla hyväksymme seurakuntien erityispiirteet, erilaiset johtamistavat sekä kirkkokunnalliset painotukset ja kunnioitamme niitä.


Eri liikkeet ovat painottaneet erilaisia asioita, jota ovat mahdollisesti sopineet omaan aikaansa. Oman näkemykseni mukaan usein on vähitellen liu’uttu omien erityispiirteiden korostamiseen tavalla, joka on saanut tasapainon unohtumaan. Usein myös jonakin aikana tehokkaat painopisteet ja toimintatavat ovat ajan myötä muuttuneet sellaisiksi, että ne eivät enää ole vedonneet ihmisiin.

Toivon New Wine -liikkeen olevan herkkä Jumalan johdatuksen kuuntelemisessa ja samalla elävän tavalla, joka puhuttelee mahdollisimman monia. Toivon myös, että voimme uudistua niin, ettemme jämähdä vain tiettyihin tapoihin, vaan osaamme kuunnella Jeesuksen johdatusta kuhunkin aikaan ja tilanteeseen sopivalla tavalla.

Profetoimisen arviointi

Profetoiminen on vahva väline. Toisten ihmisten manipulointi eli heidän taivuttamisensa tiettyyn suuntaan, avoimesti tai vaivihkaa, on vaara, joka on aina otettava huomioon. C.S. Lewis on todennut: ”Kirkon historia näyttää todeksi yhden sen opinkappaleista: me olemme syntisiä.” Siksi kuuntelevan rukouksen arvoista, ”rakentaa, kehottaa ja lohduttaa”, on aina pidettävä kiinni.

Kuuntelevan rukouksen tulisi aina olla julkista ja sen käytön tulisi olla koko seurakunnan asia. Jos joku, jolla esimerkiksi koetaan olevan profetian lahja, alkaa harjoittaa vaikutelmiensa kertomista muille yksin, ilman säännöllistä seurakuntayhteyttä, tilanne on jo arveluttava. Kuunteleva rukous torjuu terveellä tavalla käsitystä, että olisi vain joitakin harvoja ”välittäjiä”, jotka voivat saada lahjoja Jumalalta. Seurakunta on Jumalan kuuntelemisen yhteisö, eikä kenenkään ole hyvä kysellä profetioita yksityisesti joltakin ihmiseltä.

Samalla tavoin seurakunnan tilaisuuksiin ei tule päästää ketään tuntematonta tuomaan ”sanaa Herralta”. Tällaiset henkilöt voi toivottaa tervetulleeksi seurakunnan erilaisiin ryhmiin, jossa heidät opitaan tuntemaan. Sitä kautta luottamus voi kasvaa. Kaikille avoimissa tilaisuuksissa vain sellaiset henkilöt saavat kertoa saamiaan vaikutelmia, jotka tunnetaan ja joihin luotetaan. Muuten lahjoja on hyvä harjoitella esimerkiksi pienryhmissä. Seurakunnan kaikille avoimia tilaisuuksia varten on olemassa joustavia ja turvallisia toimintamalleja. Etukäteen sanasta sanaan kirjoitettu kaava ja karismaattinen kaaos eivät ole ainoita vaihtoehtoja.

Luettelen tässä niitä lyhyesti arvioinnin periaatteita, joilla voidaan tarkistaa, onko sanoma tarkoituksenmukainen:

  • Lahjoja ei saa väheksyä eikä estää. (1. Kor. 14:39; 1. Tess. 5:20, 21)
  • Lahjojen tulee rakentaa, kehottaa ja lohduttaa (1. Kor. 14:3)
  • Jos joku vaikutelma on Raamatun, lyhyemmin Kymmenen käskyn, Uskontunnustuksen tai Isä meidän -rukouksen vastainen, se tulee jättää sikseen ja tilaisuuden vetäjien on hyvä sanoa se seurakunnalle.
  • Lahjojen tulee heijastaa Hengen hedelmää (Gal. 5:22, 23)
  • Lähestyvästä kuolemasta, vakavasta sairaudesta tai kuolemasta ei saa puhua
  • Aviopuolison löytämisestä tai lasten saamisesta ei saa puhua

Kaikkea seurakunnassa tulisi arvioida Raamatulla (Bible), seurakunnan (Assembly) arvostelukyvyllä, järjellä (Reason) ja sisäisen todistuksen (Testimony) kautta eli sen mukaan, onko asiasta sisäinen rauha. Tästä voi muistisääntönä pitää sanaa BART. Sen ohi ei tarvitse eikä pidä ottaa vastaan mitään.

Arvioinnin tulee tapahtua samojen periaatteiden hengessä! Vanhan testamentin profeettojen piti onnistua täydellisesti, Uuden testamentin profetoiminen on vajavaista. Vaikka saatu vaikutelma olisi ollut väärä ja se tulee todeta ääneen, ihmistä ei pidä hylätä, vaan tulee edelleen rakentaa, kehottaa ja lohduttaa.

Arviointia on hyvä harjoitella yhdessä esimerkiksi pienryhmissä. Kun seurakunnassa totutaan kuuntelevaan rukoukseen, arviointi tulee ikään kuin itsestään. Tilaisuutta ei tarvitse mekaanisesti keskeyttää profetioiden arvioimista varten, sillä se todennäköisesti pelottaa edes yrittämästä sanoa mitään. Oma kokemukseni on, että ne, joilla on lupa kertoa saamiaan vaikutelmia isommissa tilaisuuksissa, ovat hyvin vastuullisia, eikä tarvetta erillisille jäykälle arvioinnille ole. Jos jotakin kielteistä ilmenee, johtajat ottavat asian esille, mitä ei tarvitse asiaan tottuneessa yhteisössä useinkaan tehdä.

Jotkut ovat kuitenkin niin huolissaan armolahjojen mahdollisista väärinkäytöksistä, että niitä kaikkia pidetään vahingollisina. Mikäli keskitymme liikaa mahdollisten ylilyöntien vaaroihin, meille voi käydä hieman samaan tapaan kuin pilapiirtäjä Kari Suomalaisen piirroksessa ”Sienitietoutta”. Siinä esitellään, kuinka monimutkaista sienten välttämätön käsitteleminen on, jotta vältyttäisiin myrkytyksiltä. Pilapiirros päättyy ohjeeseen: ”Nyrkkisääntönä voidaan pitää: mikäli epäilette syöneenne sieniä, kutsukaa ambulanssi!”

Kuuntelevan rukouksen arvojen avulla voimme varoa väärinkäytöksiä, korjata niitä ja ottaa opiksemme. Raamattu kehottaa tavoittelemaan innokkaasti armolahjoja ja se ei toteudu, jos väärinkäytöksillä saamme ihmiset pelkäämään lahjoja.

Millainen tahansa lahjojen käyttö ei siis ole Raamatun mukaista. Innokas, rakentava ja hyvässä järjestyksessä tapahtuva lahjojen käyttö on sellaista. Se rakentaa, kehottaa ja lohduttaa. Se saa keskittymään armon evankeliumiin ja Jeesukseen, saa sitoutumaan Raamattuun ja tasapainoiseen seurakuntaelämään (Apt. 2:42-47).

Profetoiminen on osa kokonaisuutta. Sen ei ole tarkoitus korvata muita Jumalan antamia tehtäviä ja lahjoja, vaan tukea niitä ja toimia niiden kanssa yhdessä.

LAT

Edellä mainittuja arvioinnin periaatteita voidaan erään hahmotustavan mukaan ilmaista lyhenteellä LAT, Luonteenlaatu, Asenne, Taidot. Englanninkielen vastaava lyhenne on CAS, Character, Attitude, Skills. Näiden kahden erikielisen lyhenteen muistaminen auttaa ainakin minua muistamaan sisällön paremmin.

Jaottelu koskee ennen kaikkea henkilön ominaisuuksia ja sitä, millainen hän on työntekijänä tai jonkun yhteisön jäsenenä. Se on kuitenkin ollut itselleni apuna profetian arvioinnin jäsentämisessä.

Luonteenlaatu

Ominaisuudet alkavat tärkeimmästä eli luonteenlaadusta. Se on profetian lahjaa käyttävän henkilön tärkein arvioitava asia. Toisin sanoen hänen yleinen luotettavuutensa on seurakuntaelämän kannalta tärkeämpää kuin yksittäisen profetian sisältö, joka sekin on tärkeä. Tämän arvioimiseen ei ole oikotietä. Henkilöllä täytyy olla seurakuntayhteisön luottamus. Käytännössä seurakunnan johtajat tuntevat henkilön itse riittävän pitkältä ajalta. Toinen vaihtoehto on se, että johtajien luotettavat tutut suosittelevat henkilöä. Tilanne muistuttaa käytäntöä, jonka mukaisesti seurakuntaan kutsutaan saarnaajia, raamattuopettajia tai muita puhujia. On hyvä kysyä, millaista hedelmää kyseisen henkilön elämä on kantanut vuosien varrella. Se yleensä paljastaa luonteenlaadun luotettavimmalla tavalla. Luonteenlaatuun liittyvät Hengen hedelmän piirteet, sillä hedelmän kehittyminen vie oman aikansa (Gal. 5:22, 23).

On hyvä kysyä, mikä on sanojen esiintuojan tavoite. Haluaako hän vain saada huomiota osakseen tai saada itselleen auktoriteettiaseman? Haluaako hän antaa vaikutelman, että hän on aina oikeassa? Jääkö vaikutelmaksi itsensä korottaminen? Antaako henkilö ymmärtää, että hänen on välttämättä saatava sanoa asiansa juuri nyt? Käyttääkö hän kieltä, joka tekee vaikeaksi arvioimisen? ”Herra sanoi minulle…” Nämä kaikki osoittavat, että luonteenlaatu kaipaa korjamista.

Profetian lahjan tai jopa kokoaikaisen profeetan kutsun saaneen henkilön kiusauksena näyttää yleisimmin olevan pyrkiminen seurakunnan johtamiseen. Jos henkilö saa osuvia profetioita säännöllisesti ja hän saa sen vuoksi osakseen arvostusta yhteisössä, profeetallisuudesta innostuneet ihmiset voivat malttamattomina odottaa näiden profetioiden välitöntä toteuttamista.

Profetoiminen auttaa kuitenkin seurakuntaa paremmin, jos se on selkeästi johtajien hallinnassa. Seurakuntaa rakentaa yhteistyö, ei vastakkainasettelu. Mikäli profetian lahjaa käyttävä ihminen ei suostu siihen, että johtajat arvioivat hänen viestejään, häntä ei tule kuunnella. Terveen arvioinnin ja myös korjaavan palautteen vastaanottaminen kertovat hyvää. Viestin sisällöstä riippumatta johtajien aseman ja seurakunnan normaalin järjestyksen tunnustaminen on välttämätöntä.

Mitä sitten tulisi tehdä tilanteessa, jossa seurakunnan johto onkin väärässä eikä itsekään edusta tasapainoista näkemystä seurakunnasta? Tällaisessa tapauksessa tilanteen korjaaminen on yleensä hidasta ja vaikeaa. Paavalin kuva seurakunnasta ruumiina paljastaa saman: jos joku jäsen ei ole kunnossa, koko ruumis kärsii. Jos ongelma on päässä, se vaikuttaa tietenkin kaikkein vakavimmin. Kuitenkaan tilanne ei yleensä ratkea sillä, että epätasapainoa yritetään korjata toisella epätasapainoisella ratkaisulla. Yleensä seurakunnalla on selkeä järjestys asioiden käsittelemistä varten. Keskustelua, joka on mahdollisimman avointa, ei korvaa mikään. Tilannetta kannattaa hoitaa seurakunnan normaalin käsittelyjärjestyksen ja erilaisten hallintoelinten kautta, mitä ne sitten eri tilanteissa ja seurakuntamalleissa ovatkin. Samalla erityisesti niiden, jotka kokevat profeetallisuuden hyvänä ja edistettävänä asiana, on parasta rukoilla tilanteen puolesta ja pyytää Jumalalta viisautta. Pyhä Henki osaa ohjata oikeiden askeleiden suuntaan rakentavalla tavalla.

Jumalalla on kyky ja tahto aloittaa sieltä ja siitä tilanteesta, missä olemme. Jeesus syntyi ihmiseksi hyvin sekavaan tilanteeseen. Juutalaista yhteisöä johtavat ylipapit olivat usein saddukeuksia, jotka eivät uskoneet esimerkiksi ylösnousemukseen, enkeleihin ja henkiin. Maa oli vieraan miehitysvallan alla. Rooman valtakunnan moraali, samoin hellenistinen kulttuuri olivat kristillisesti arvioiden hyvin arveluttavia.

Sellaiseen tilanteeseen Jumala lähetti Poikansa ja tilanne muuttui. Muutos edellytti kuitenkin Jeesuksen ristinkuolemaa ja helluntain jälkeenkin kristittyjen monenlaisia ahdinkoja ja kärsimyksiä. Koska Jumala pystyi muuttamaan tuon ajan sekavan tilanteen kirjavan opetuslapsijoukon kautta, hän pystyy kyllä vaikuttamaan myös meidän tilanteisiimme!

Toimintatapojen tulee olla kärsivällisiä ja muutenkin yllä mainittujen arvojen mukaisia. Pyhä Henki rakentaa tasapainoista seurakuntaa, jossa yhteistyö on välttämättömyys. Profetoimisen lahjaa käyttävien, niin kuin muidenkin, tulee palvella seurakuntaa, ei omaa asemaansa. ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” (Mark. 10:43-45)

Seurakunnan kaikille avoimissa päätilaisuuksissa ja jumalanpalveluksissa on viisasta antaa lupa kaikille kerrottaviin sanoihin vain sellaisille henkilöille, joiden luonteenlaatuun luotetaan.

Asenne

Luonteenlaadun muuttuminen on pitkä prosessi. Hieman helpompaa on muuttaa asennetta. Tässä kohdassa kriteerinä voi pitää Paavalin ohjetta rakentamisesta, kehottamisesta ja lohduttamisesta (1. Kor. 14:3) Saadun sanan tai profetian saaneen henkilön tulee toimia näiden arvojen mukaisesti.

Vaikutelman saaneen ihmisen suhtautuminen muihin kyseisessä tilanteessa, ilmapiiri ja muiden paikalla olevien seurakuntalaisten kokemus armolahjaa käyttävän ihmisen motiiveista kertovat asenteesta paljon. Onko henkilön asenne enemmän lakihenkinen vai armollinen? ”Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.” (Joh. 1:17) Onko asenne syyttävä ja kiinnittääkö se huomion ihmisen huonouteen? Vai onko asenne levollinen ja kiinnittääkö se huomion Jeesuksen hyvyyteen? Kuuluuko asenteessa Paimenen ääni? (Joh. 10:4, 5, 10) Vanhan viisauden mukaan sielunvihollinen syyttää synnistä ja kiinnittää huomion ihmiseen. Pyhä Henki puolestaan voi osoittaa synnin, mutta kiinnittää huomion Kristukseen (Joh. 16:7-11).

Asennetta on melko helppoa arvioida jo yksittäisen tilanteen perusteella toisin kuin luonteenlaatua, jonka hahmottaminen vaatii yleensä enemmän aikaa. Erilaisissa pienryhmissä ja kuuntelevan rukouksen harjoituksissa opimme kaikki arvioimaan asennetta. Ajan kuluessa toistuva ”rakentaminen, kehottaminen ja lohduttaminen” muovaa myös luonteenlaatua hyvään suuntaan.

Taidot

Kun arvioidaan esimerkiksi seurakuntaa työntekijäksi pyrkivän henkilön sopivuutta, hänen taitojensa selvittäminen on helpompaa kuin asenteen ja luonteenlaadun hahmottaminen. Samalla tavoin profetiassa ja kuuntelevassa rukouksessa saatujen sanojen sisällön arviointi on melko helppoa. Saatuja sanoja on hyvä peilata ennen kaikkea Raamattuun, jonka ydin löytyy Kymmenen käskyn, Uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen pähkinänkuoresta. Jumalan antamat sanat eivät ole ristiriidassa Raamatun kanssa.

Vaikka ihminen olisi taitava tai miellyttävä puhuja, mutta sanat ristiriidassa Raamatun kanssa, asia on hyvä jättää omaan arvoonsa. Tässä on viisasta kuitenkin olla tarkkana. Usein Jumalalta saamamme sanat ovat hieman arvoituksellisia, kuin palapeli, joka saadaan kokoon vasta kun sanat ja arviot on saatu yhteen.

Pietarin saama näky ja sen sisältämä kehotus syödä juutalaisten saastaisena pitämiä eläimiä saattoi ensin vaikuttaa Jumalan antamien säädösten vastaisilta. Vähitellen ajoitus ja näyn ympärillä tapahtuneet johdatuksen kokemukset johtivat Pietarin ymmärtämään, että näky oli Jumalan antama tärkeä viesti. Se osoittautui Vanhan testamentin ennustusten toteutumiseksi ja avasi muillekin kuin juutalaisille pelastuksen ja pääsyn Jeesuksen yhteyteen (Apt. 10:9-36).

Saatujen sanojen toistumista eri profetioissa ja niiden ajoitusta on hyvä tarkkailla. Jos ne viittaavat muuhun kuin sattumaan, ja varsinkin jos profetian sisältö paljastaa jotain, mitä ihminen ei voisi luonnostaan tietää, sanoihin on hyvä suhtautua vakavasti. Usein nämä piirteet saavat ihmiset ymmärtämään, että Jumala haluaa puhutella heitä. (Joh. 1:45-50)

Olen ollut tilanteissa, joissa henkilöt, jotka eivät pidä itseään tunnustavina kristittyinä, ovat hämmästyneet sanojen osuvuudesta. Jotkut ovat osallistuneet kuuntelevaan rukoukseen lähinnä uteliaisuudesta, mutta ovat vakuuttuneet Jeesuksesta kuultuaan heidän elämäänsä koskettavia sanoja.

Tässä vielä edellinen hahmotustapa lyhyesti:

LAT (CAS)
  • Luonteenlaatu: Hengen hedelmä (Gal. 5:22, 23).
  • Asenne: Rakentaminen, kehottaminen ja lohduttaminen (1. Kor. 14:3)
  • Taidot: Raamattu (10 käskyä, Uskontunnustus ja Isä meidän –rukous), toistuvuus, ajoitus ja osuvuus.

Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan siis tällä kertaa kohdasta kolme: Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys. Aihe on näissä teksteissä viimeinen Sahlbergin kirjan yhdeksästä periaatteesta, sillä aloitin kirjoittamisen kohdasta neljä.

Edelliset aiheet (kaikille avoin ja hädänalaisista huolta pitävä seurakunta) voivat vaikuttaa jopa tieteellisen tylsiltä. Sahlberg elävöittää aiheita tarkastelemalla niitä Jeesuksen toiminnan osana. Seurakunnan avoimuus voidaan nähdä Jeesuksen avoimena sylinä. Vertauskuvana mainittu tanskalaisen Thorvaldsenin veistämä suosittu Jeesus-patsas oli alun perin tarkoitettu kaikkivaltiaan kuvaksi, jossa kuningas seisoo käsivarret kohotettuina. Tällaisena hän sai sen valmiiksi eräänä iltana. Seuraavana aamuna patsaan käsivarret olivat painuneet alemmas saven painon vuoksi. Taiteilija koki, että työ on pilalla, mutta ystävä totesi, että Jeesuksen kuuluukin olla toivottamassa kaikkia tervetulleeksi!

Hädänalaisista huolehtimista havainnollistaa itkevä Jeesus. Kreikan sana ”splankhnidzomai” (tuntea myötätuntoa) tulee sanasta sisäelimet. Jeesuksen myötätunto meitä kohtaan on niin suuri, että hänen vatsaansa sattuu. Hän on kokenut ihmiselämän ja häntä kiusattiin ja koeteltiin. Hän oli pakolainen, ei saanut elää oikean isänsä kanssa (vrt. avioerolapset), väärinymmärretty, pilkattu, yksinäinen, hylätty, kidutettu ja lopulta hänet surmattiin. Haavoitetut voivat samastua Jeesukseen. Jeesus on myötätuntoinen heitä ja myös sinua ja minua kohtaan.

Koinonia-näkökulma voidaan nähdä Jeesuksena, joka halaa ihmisiä. Sahlberg kehottaa kaikkia lukijoita halaamaan saman tien jotakin läheistä ihmistä, jos se on mahdollista. Halaus, rakkaus tuntuu hyvältä, niin kuin se on tuntunut koko kirkkohistorian ajan. Jeesus sanoi: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne!” Joh. 13:34. Vaikka alkuseurakunta ei ollut vaaleanpunainen idylli, sillä oli tavoitteena rukoilla yhdessä (Apt. 1:14), pitää kaikkea yhteisenä (Apt. 4:3) ja rakastaa toisiaan (Apt. 4:31). Silloinen maailma oli voiman ja ylhäisön hallitsema, ja kristittyjen tapa kutsua toisiaan sisariksi ja veljiksi tai ystäviksi kuvasi tätä yhteyttä. Ympäröivän yhteiskunnan halveksunta ja vaino kristittyjä kohtaan toi keskinäisen yhteyden entistä arvokkaammaksi. Kirkkoisä Tertullianus (k. n. 225) kertoi, että alkukristityistä sanottiin: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan!” Tällainen on arvokkaampaa kuin kalleinkaan tiedotuskampanja.

Kelttiläinen liike rakensi luostareita kaikkialle Irlantiin ja niitä tukivat suvut ja perheet, jotka muutoin elivät erillään. Kelttiläinen kirkko oli ”sukukirkko”, jossa yhteys oli tärkeää. Professori Carl Volzin mukaan luostarin ”apotti oli kirjaimellisesti pater familias”. Kelttiläinen herätysliike perustui perheisiin ja yhteyteen.

Pietismissä John Wesley ja oxfordilaiset opiskelijatoverit muodostivat ryhmän, jota pilkattiin nimellä The Holy Club. Metodistit kokoontuvat ja pietistit kerääntyivät ”konventikkeleihin” Raamatun lukemista ja rukousta varten. Spener kokosi suuren seurakunnan pieniä seurakuntia ”ecclesiolae in ecclesia” vaikuttaakseen ja rakentaakseen rukoilemalla luterilaista kirkkoa. Zinzendorfilla pääperiaatteena oli, että kristillisyyttä ei ole ilman yhteyttä. Hänellä oli kauan ennen ekumeenista liikettä ajatus, jonka mukaan jokaisella kristillisellä yhteisöllä on oma antinsa Kristuksen ruumiille. Hän kuitenkin joutui luopumaan tästä näystä ja työskenteli luterilaisten sisäisen yhteyden edistämiseksi. Hän toteutti yhteysideaansa käytännöllisesti ja hengellisesti mm. pakolaisten yhteistaloudessa. Hänen seurakuntansa jakautui ”kuoroihin”, joita oli mm. naimissa oleville miehille, naimisissa oleville naisille ja naimattomille tytöille. Hänen maatilallaan toiminutta ryhmää kutsuttiinkin veljesyhteisöksi.

Nykyajan kasvavien kirkkojen esimerkkinä Sahlberg mainitsee Filippiineilta Manilassa kasvavan seurakunnan, joka edistää ”määrätietoisesti” kotiraamattupiirejä, jotta ihmiset tuntisivat, että heistä välitetään. Toinen esimerkki on Lontoon lähistöltä kasvavan baptistiseurakunnan, jossa soluilla on keskeinen merkitys. Itä-Afrikan herätyksessä läheinen ja lämmin yhteys on ominaispiirre. Milanolaisessa katolisessa seurakunnassa on parisataa kotipiiriä kolmenkymmenen vuoden korostamisen tuloksena. Soulin The Full Gospel Central Church –seurakunnassa jumalanpalvelukset ja kotien pienryhmät liittyvät yhteen.

Arkkipiispa Nathan Söderblomin ”ystävyyden sakramentiksi” kutsuma yhteys on ollut tehokas kirkon historian aikana. Se vastaa ihmisen syvimpään eli yhteyden tarpeeseen.

Miten kasvavassa seurakunnassa voi säilyttää rakkaudellisen yhteyden? Kymmenen ihmisen joukko voi tuntea toisensa, mutta entä jos seurakunnassa on 100, 1000, 10 000 tai 100 000 jäsentä? Onko kirkkohistoriasta apua tähän? Kyllä. Tutkimusten mukaan seurakunnan jäsenellä ei voi olla henkilökohtaista ja syvää yhteyttä yli 20 ihmisen kanssa. Enintään voi tuntea nimeltä ja pintapuolisesti ehkä sata henkeä. Tällaisissa tilanteissa kirkko on aina jakautunut pieniin ryhmiin. Ne voivat olla erilaisia, myös nimeltään ja määritelmiltään, mutta periaate on ollut sama. Katolisella kelttikirkolla ja jesuiitoilla oli ”sääntökunnat”, pietisteillä ”konventikkelit”, herrnhutilaisilla ”kuorot” ja metodisteilla ”Holy Clubit”. Kasvavalla 1900-luvun kirkolla oli ”rukouspiirit”, ”rukousryhmät”, ”solut” – eri nimiä, mutta sama periaate.

Sahlbergin St. Clara seurakunnan kotiryhmien tavoitteet ovat:

Sielunhoito. Pastorilla ei kasvavassa seurakunnassa ole riittävästi aikaa tai voimia kaikkien sielunhoitoon.

Evankeliointi. Omaan kotiin on helpompi kutsua kiinnostunut henkilö kuin kirkon jumalanpalvelukseen. Todistaminen esimerkiksi junassa kaikille on useimmille vaikeaa, mutta kotiryhmään kutsuminen on helpompaa.

Raamatun tutkiminen. Ryhmässä on hyvä lukea Raamattua, jotta ajatukset ohjautuisivat elämän vaivalloisuuden sijaan Jumalaan, hänen rakkauteensa ja siihen, mitä hän tekee puolestamme. Ryhmässä voi myös helpommin esittää kysymyksiä.

Rukous. Vaikka kotiryhmä ei ole pelkästään rukousryhmä, rukousta on hyvä painottaa. Rukous yhdistää ja rakentaa, kun pelkkä keskustelu taas aiheuttaa usein epäsopua.

Yhteys. Aluksi on hyvä olla tarjoilua, vapaata keskustelua ja kuulumisten kertomista. 15-30 minuutin päästä siirrytään lauluun ja ylistämiseen, yhteyden luojia nekin. Jokainen kotiryhmä hoitaa vuorollaan jumalanpalveluksen tekstinluvusta ja esirukouksista. Kirkkokahvilla on tärkeä merkitys ”jälkikokouksena”, jonka aikana ihmiset tulevat juttelemaan papin kanssa, pyytävät rukousta tai tarjoutuvat vastuunkantajiksi. Ilman kirkkokahveja näin ei helposti tapahtuisi.

St. Claran seurakunnassa tehdyn kyselyn mukaan n. 40 % käyvät säännöllisesti juuri tuossa seurakunnassa lämpimän yhteyden vuoksi. Loput 60 % kertoi syyksi jotain tällaista: ”Ilmapiirissä on jotakin. Meistä tuntuu kuin Henki olisi täällä.”

Läpi kirkkohistorian on ollut sama kokemus: kasvua haluavan seurakunnan on hoidettava yhteyttä! Äiti Kirkon kasvun avain numero kolme: Rakastakaa toisianne!

Kaikista yhdeksästä tekijästä voi esittää Sahlbergin mukaisesti yhteenvedon:

Ensimmäiset kolme kasvutekijää, avoimuus kaikille, hädänalaisista huolehtiminen ja rakkaudellisen yhteyden tarjoaminen eivät varmaankaan yllätä ketään. Ne kaikki sanovat ”Tervetuloa” ja niitä yhdistää läheisyys.

Kirkon sisäisen elämän kasvutekijät 4-6 ovat julistus, elämäntapa ja kärsimys. Ilman sanomaa, ilman elämäntapaa ja pelkkien suosionosoitusten kohteena oleva kirkko on todennäköisesti melko tyhjä myös ihmisistä. Jeesus on kaikkien yläpuolella. Hän osoittaa sydäntä. ”Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde” (Snl. 4:23). Jeesus on kärsivä vapahtaja ja sanoo meitä siunatuiksi ja autuaiksi, jos hänen seuraajinaan saamme osaksemme samaa kuin hän.

Kasvutekijät 7-9 ovat rukous, maallikot ja Pyhän Hengen voima. Ne tarjoavat resurssit seurakunnalle, joka on väsynyt ja kaipaa laajenemista taantumisen sijaan. Lähetyshistorian alku on Jeesuksessa, joka lähettää opetuslapset tekemään kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Hän kehottaa heitä ennen lähtöä odottamaan maailman suurinta voimaa Pyhältä Hengeltä, jonka hän lähetti sitten helluntaina.

Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan siis tällä kertaa kohdasta kaksi: Kasvua haluavan seurakunnan on kohdattava ihmisten tarpeita.

Alkukirkko hoiti ”päivittäistä avustusten jakamista” (Apt. 6:1). Tästä huolehtiminen oli sille yhtä raamatullista kuin Jumalan sanan jakaminen (Apt. 6:1-2). Se muisti Jeesuksen sanat ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa” (Matt. 25:35). Paavali muistutti kristittyjä ”köyhien muistamisesta” (Gal. 2:10). Rooman seurakunnan löytyneistä muistiinpanoista käy ilmi, että vuonna 250 seurakunta auttoi tuhatta viittäsataa leskeä ja köyhää. Erityistarpeisia ihmisiä varten perustettiin rahastoja. Diocletianuksen vainojen aikana n. v. 300 pienilläkin seurakunnilla oli vaatteita, kenkiä ja oletettavasti myös ruokaa jaettavana. Alkukirkosta on näyttöä huolenpidosta, joka kohdistui mm. leskiin, orpolapsiin, sairaisiin, vankeihin, kaivostyöläisiin orjiin ja matkamiehiin.

Kirkkoisien anteliaisuudesta on säilynyt myös esimerkkejä. Cyprianus (k. 258) palveli itse Pohjois-Afrikassa ei-kristittyjä kulkutaudin aikana ja antoi omaisuutensa köyhille. Samoin Basileus Suuri (k. n. 379). Hän perusti myös sairaaloita, lastenkoteja ja koteja spitaalisille. Johannes Khrysostomos (347-407) auttoi köyhiä Konstantinopolin esikaupungissa ja perusti taloja spitaalisille. Hermaan Paimen kehottaa 100-luvun alussa: ”Tee hyvää”. ”Anna kärsiville siitä, mitä Jumala antaa sinun ansaita, varauksettomasti ja miettimättä, kenelle antaisit ja kenelle et. Anna kaikille, sillä Jumala haluaa, että hänen lahjojaan jaetaan kaikille!”

Lukianos Samosatalainen, kristinuskon kritisoija, kertoi Peregrinos Proteuksesta, joka hänen mielestään oli pelkkä huijari, vaikka sanoi itseään kristityksi jonkin aikaa. Kun Peregrinos myöhemmin joutui vankilaan rikoksiensa vuoksi, kristityt tekivät kaikkensa hänen vuokseen ja kävivät hänen vierainaan. Lukianos piti kristittyjä tämän vuoksi tyhminä. Kuitenkin tämä ”tyhmyys” puhutteli ihmisiä. Keisari Julianus, joka ei ollut kristitty, totesi: ”Kristityt eivät ruoki vain omia köyhiään vaan myös meidän, eikä kukaan jotain tarvitseva katso temppeleihin päin.” Hänen oli myönnettävä ”galilealaisten” eli kristittyjen saavuttaneen sellaisen menestyksen osoittamalla rakkautta köyhiä, vankeja ja muukalaisia kohtaan ja huolehtimalla vainajien, myös ei-kristittyjen, hautaamisesta kulkutautien aikana. Julianoksen ja Lukianoksen tavoin Kelsos, joka myös oli kristinuskon arvostelija, oli samaa mieltä: sosiaalityö oli kristinuskon menestyksen merkittävin syy.

Kelttiläisessä liikkeessä säilyi sama asenne. Näyttää siltä, että kirkon hädänalaisten auttaminen väheni 300- ja 400- luvuilla, kun valtio alkoi suosia kirkkoa. Diakonien tehtäväksi tuli avustaa julkisessa jumalanpalveluksessa hädänalaisten auttamisen sijaan. Diakonia säilyi kuitenkin luostareissa, joissa munkit majoittivat ihmisiä. Englannin ruttoa vuonna 664 paenneita otettiin vastaan Skotlannin luostareissa ja heille annettiin ilmaiseksi kirjoja ja ruokaa. Luostareiden lähellä myös sairaat ja köyhät saivat apua kelttiläisiltä munkeilta. Spitaalisille oli jopa erillisiä taloja ja kirkkojen lähelle rakennettiin sairaaloita.

Jesuiitat auttoivat orjia, jotka olivat vailla ihmisarvoa. Latinalaisessa Amerikassa jesuiitat toimivat orjuutta vastaan, opettivat intiaaneille käsityö- ja maanviljelystaitoja, pyrkivät lakkauttamaan kidutuksen jne. Paraguayssa jesuiitat perustivat kyliä suojellakseen intiaaneja espanjalaisia konkistadoreja vastaan. 1600-luvun alussa tällaisia kyliä oli jopa 40 ja niissä 100 000 – 150 000 kristittyä intiaania. Ignatius Loyola perusti Roomaan kouluja ja lastenkoteja. Kahdessa koulussa oli yli 200 lasta. Prostituoidut olivat surkean asemansa vuoksi hänen sydäntään lähellä ja hän perusti ns. marttataloja ainakin Roomaan, Venetsiaan, Bolognaan, Modenaan, Messinaan ja Palermoon. Omaan kotiinsa hän otti nälkiintyneitä ja kuolevia ankarana talvena 1538-39.

Marx ja Engels kuvasivat työläismassojen kurjuutta Birminghamin ja Manchesterin esimerkeillä. Siellä ihmiset elivät surkeissa asunnoissa ja todella huonon terveydenhuollon ja opiskelumahdollisuuksien todellisuudessa. Metodismin johtohahmo John Wesley paneutui myös näihin kurjiin oloihin. Hän perusti lapsille koulun ja klinikoita köyhille. Hän puolusti vahvasti ranskalaisia sotavankeja, jotka joutuivat elämään kammottavissa oloissa. Elämänsä loppuvaiheessa vuonna 1784 hän kirjoitti orjuuden vastaisen lehtisen. Vuonna 1791, viikkoa ennen kuolemaansa, hän kirjoitti asianajajaystävälleen: ”Kun aamulla luin erään köyhän afrikkalaisen kirjoittamaan lehtistä, minua järkytti varsinkin se, ettei väärinkohdeltu ja nöyryytetty värillinen mies voi saada minkäänlaista apua. Meidän kaikissa siirtomaissammehan on voimassa laki, jonka mukaan värillisen sana ei merkitse mitään valkoisen miehen sanaa vastaan. Millaista ihmisarvon polkemista tähän sisältyykään!” Wesleyn periaatteena oli ”Evankeliumi kaikille”.

Herrnhutilainen Zinzendorf kehotti seuraajiaan palvelemaan muita johdattaakseen heidät Kristuksen luokse. 1730-luvulla Kööpenhaminassa hän sai ajatuksen lähettää ensimmäiset herrnhutilaiset lähetystyöntekijät Länsi-Intiaan nähtyää värillisen ihmisen. Herrnhutissa palveltiin päivittäin Zinzendorfin pakolaisystäviä. Luther ei ollut kovin kiinnostunut diakoniasta, sillä hän oli epäluuloinen katoliseen opetukseen hyvistä teoista. Luther keskittyi yksilön syyllisyyteen yhteiskunnan sijasta. Kahden regimentin oppi jätti sosiaalityön yhteiskunnalle.

Vuonna 1722 ryhmä pakolaisia nykyisestä Tsekistä tuli Zinzendorfin ovelle suojan, ruoan ja levon toivossa. Uskova nuori kreivi otti heidät vastaan ja Herrnhutista tuli oleskelupaikka ja seurakunta. 1727 Pyhän Hengen työ sai aikaan heidän keskellään voimakkaan lähetysliikkeen alun. Herrnhutin kotiyhteisö lähetti 20 vuodessa enemmän lähetystyöntekijöitä kuin protestanttinen kirkko oli lähettänyt 200 vuoden aikana. Diakonia, Kristus-keskeinen herätys, Pyhän Hengen uudistus ja lähetys kuuluivat yhteen Herrnhutissa.

Hallen 1694 perustetussa pietistisessä yliopistossa oli teologisen koulutuksen lisäksi lastenkoteja, kouluja köyhille lapsille jne. Tämän vuoksi Hallen pietismiä nimitetään luterilaisen diakonian aluksi. Pietistien mukaan pisara rakkautta on arvokkaampaa kuin tiedon valtameri. Sanaa seurasi käytäntö. Jeesuksen seuraaminen tarkoitti hänen näkemistään ja palvelemistaan toisissa ihmisissä. Pietisteistä myös mm. Francke ja Spener perustivat kouluja ja lastenkoteja tuhansille lapsille.

Nykyajan kasvavista kirkoista helluntailaisuus levisi niin voimakkaasti, että vuosisataa on nimitetty ”helluntailaisuuden vuosisadaksi”. Latinalaisessa Amerikassa helluntailaiset ovat tehneet evankeliumin ymmärrettäväksi ja tavoitettavaksi köyhille ja halveksituille. Helluntailaisilla on lähes kaikkialla vahva sosiaalityö, joista ehkä tunnetuin on David Wilkersonin 1950-luvulla aloittama työ huumenuorten parissa New Yorkissa, josta työstä kertoo kirja Risti ja linkkuveitsi. Tähän liittyy myös helluntailaisten nykyisen lähetystyön piirissä tapahtuva terveyden- ja sairaanhoito.

Esimerkkejä helluntailaisten sosiaalityöstä löytyy kuitenkin myös läheltä. Lewi Pethrus, sittemmin Ruotsin helluntailiikkeen johtaja, aloitti ensi töikseen vuonna 1911 sosiaalityön alkoholistien keskuudessa tultuaan Tukholman Filadelfia-seurakuntaan. Hän on todennut: ”Ensimmäinen asia, jota Herra meiltä kysyy taivaaseen saapuessamme, ei ole puhuimmeko kielillä, vaan mitä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä”. Sahlbergin tultua johtavaksi pastoriksi Tukholman Santa Clara –kirkkoon he aloittivat toiminnan avaamalla päivittäin kirkkonsa, jossa oli paikalla diakonissa ja johon tehtiin kahvila entisen sakastin paikalle. Kodittomia ja päihteiden väärinkäyttäjiä alkoi tulla. Seurakunta alkoi myös etsivää työtä prostituoitujen kadulla joinakin öinä viikossa. Alun vaikeuksien jälkeen 2-3 vuoden kuluttua heillä oli syvempiä suhteita prostituoituihin. Viiden vuoden päästä he alkoivat käyttää mökkiä huume- ja prostituutioalueella, tarjosivat teetä ja kahvia ja hengellistä musiikkia ja kontakteja syntyi.

Edelleen heidän seurakuntansa on kadulla joka päivä tarjoamassa kahvia ja leipää ja heillä on yhteys noin 700 kadun ihmiseen. He ovat Tukholman merkittävin katukirkko. Samaa tarkoitusta palvelevat suhteet kristillisiin hoitokoteihin, säännöllinen ruokajakelu kodittomille, etsivät tiimit päihteiden käyttäjiä, kodittomia ja prostituoituja varten ja huoneistot, joihin heitä voi viedä. Heillä on nuorisotiimi ”kaupungilla ajelehtivia” nuoria varten ja vierailuja kouluissa, rippikouluissa ja vankiloissa. Pienestä alusta syntynyt toiminta hädänalaisten puolesta johtaa avuntarvitsijoita Kristuksen luo.

Jeesuksen diakonisissa jalanjäljissä kulkeminen tuo seurakuntaan yksimielisyyttä, maallikkojen aktivoitumista, arvostusta, rukousta ja kasvua.

Raskas sosiaalityö tuo yksimielisyyttä, sillä esimerkiksi päihderiippuvaisten auttaminen edellyttää taistelua inhimillistä ja yliluonnollista pahuutta vastaan, eikä seurakunta ehdi väitellä esimerkiksi siitä, otammeko Jeesuksen vastaan vertauskuvallisesti vai todellisesti.

Kirkonpenkissä istumaan kyllästyneet maallikot aktivoituvat ja saavat tehdä jotakin. Ulos kadulle menevä seurakunta vetää heitä puoleensa.

Yhteiskunta arvostaa köyhien parissa työskentelevää seurakuntaa, mikä näkyy positiivisina lehtijuttuina, lahjoituksina, kunniamerkkeinä ja yritysten tukena. Tämä tuo ilmaista myönteistä julkisuutta, jolloin varoja ei tarvitse paljoa käyttää tiedottamiseen.

Sosiaalinen sitoutuminen saa ihmisen etsimään Jumalaa syvällisemmin, rukoilemaan ja janoamaan päivittäistä täyttymistä Jumalan voimalla, jotta voisi auttaa ihmisiä vapautumaan huumeista ja rikoksista. Tällainen työ on toivotonta ilman Jumalan mukanaoloa.

Seurakunta, joka laupiaasta samarialaisesta saarnaamisen lisäksi pyrkii toimimaan samoin, tavoittaa paljon ihmisiä ja kasvaa. Avuntarvitsijoita on maailma täynnä eikä ongelmana ole yhteyden löytäminen heihin, vaan se, ettei uuvu kontaktien paineessa.

Kuumeinen mies Karthagossa, spitaalinen Kildaressa, prostituoitu Roomassa, orpo Hallessa, köyhä leski Birminghamissa ja alkoholisti Tukholmassa ovat kristillisen sosiaalityön kasvoja 2000 vuoden historiasta. Kasvavia seurakuntia voidaan arvioida kysymällä: Ulottuuko seurakunnan opetus jalkoihin saakka? Jos seurakuntani lakkautettaisiin, huomaisivatko alueen laitapuolen kulkijat sen?

Äiti Kirkko antaa toisen kasvun avaimen: kantakaa huolta hädänalaisista!

Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan siis tällä kertaa kohdasta yksi.

Kasvua haluavan seurakunnan on oltava kaikille avoin. Sahlbergin mukaan Jeesuksen mieli-ilmaisuja kuvaavat seuraavat raamatunkohdat:

Matt. 11:28 ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”

Joh. 6:37 ”Sitä, joka minun luokseni tulee, minä en aja pois.”

Joh. 7:37 ”jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon.”

Joh. 11:25, 26 ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.”

Ilm. 3:20 ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.”

Joh. 3:16 ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

”Se joka, jokainen joka”. Jeesuksen syli oli avoin kaikille, sotilaille, ylhäisölle, spitaalisille, rikkaille ja köyhille, miehille ja naisille, sairaille ja terveille, juutalaisille ja kreikkalaisille. Kaikille avoin kirkko vetoaa erityisesti niihin, jotka ovat syrjäytyneitä tai ihmisarvoltaan uhattuja.

Jeesus vastasi vältellen Pontius Pilatuksen kysymykseen ”oletko sinä juutalaisten kuningas”, ehkä siksi, että hän käytti itsestään mielellään nimitystä ”Ihmisen Poika”. Jeesusta ei voi liittää yhteen ainoaan kansaan tai kulttuuriin, hän on kaikkien oma.

Jeesuksen ajan uskonnoilla oli maantieteelliset ja kulttuuriset rajat. Juutalaisuus oli kansallinen, Kreikan ja Rooman viralliset uskonnot jopa valtiouskontoja. Mysteeriuskonnot kuten Mithraksen tai Isiksen kultit olivat vahvojen miesten, kuten sotilaiden, uskontoja. Gnostilaisuus oli vain erityisesti valituille. Sivistynyt älymystö oli kiinnostunut filosofisista koulukunnista. Professori Bengt Sundkler kuvasi tuota aikaa näin: ”Mysteerikultit olivat tuolloin – kuten nykyäänkin – ylhäisön uskontoja, yhä turmeltuneempien syntyperäisten ja raha-aristokraattien salaisia yhteisöjä. Niillä ei ollut mitään annettavaa muille yhteiskuntaluokille, kaikkein vähiten yhä nopeammin kasvaville kaupunkiväestöryhmille, joita on nimitetty ”sisäiseksi proletariaatiksi”, eli kaupunkislummien lukuisalle orjajoukolle ja tavalliselle kansalle, ´humiliores´.”

Alkukirkon maailmassa erityisesti kolme ryhmää kuului tuohon ”sisäiseen proletariaattiin”, ihmisiin vailla oikeuksia: orjat, nuoret ja naiset.

Orjuus alkoi Egyptissä, Irakissa, Iranissa ja nykyisten Pakistanin ja Intian alueilla n. 3000 eKr. Tämä järjestelmä oli kreikkalaisen ja roomalaisen sivilisaation perustana eikä sitä merkittävästi kyseenalaistettu. Muun muassa Aristoteles piti järjestystä jumalallisena. Vuoden 160 eKr. paikkeilla arvioidaan olleen n. 250 000 orjaa. Orjille oli valtava uutinen, että kristinusko julisti ihmisten samanarvoisuutta ja seurakuntayhteyden avoimuutta kaikille. Kristittyjen joukossa orjien vapauttamista pidettiin hyvänä tekona ja siihen käytettiin seurakuntien varoja. Kristityt orjat ja isännät olivat yhdessä tervetulleita ehtoolliselle ja he kärsivät vainojen aikana yhdessä. Kristillinen seurakunta oli yhteisö, jossa vapautetusta orjasta nimeltä Calixtus oli mahdollista 200-luvun alussa tulla Rooman piispa.

Nuoret löysivät seurakuntayhteyden yhteiskunnan patriarkaalisuudesta huolimatta, esimerkkeinä lystralainen Timoteus tai troaslainen Eutykos. Bitynian maaherra Plinius kertoi v. 112 kirjeessään keisari Trajanukselle , että kristittyjen joukossa on ”monia kaikenikäisiä”. Kristinusko oli nuorten liike ja useimmat varhaiset lähetystyöntekijät olivat keski-ikäisiä tai nuoria.

Aristoteles oli pyrkinyt todistamaan naisen alempiarvoisuutta mieheen verrattuna. Siksi Galatalaiskirjeen 3:28:ssa mainittu sanoma – ei miestä, ei naista, vaan kaikki yhtä Kristuksessa – oli mullistava. Naisia kääntyi kristinuskoon, filippiläinen Lyydia (Apt. 16:14, 15) oli ensimmäinen Euroopassa kääntynyt, ”useat ylhäiset naiset” Tessalonikassa (Apt. 17:4), ”useat arvossa pidetyt kreikkalaiset naiset” (Apt. 17:12), Damaris Ateenassa (Apt. 17:34) ja niin edelleen. Juutalaisen naisen paikka Jerusalemin temppelissä oli ”pakanoiden esipiha”, joten heille kristillisen seurakunnan avoimuus oli vallankumouksellista.

Kristittyjen suuri enemmistö kuuluikin sitten alempiin sosiaaliryhmiin. Tertullianus totesikin, että ”oppimattomat ovat meillä aina enemmistönä.” Kristinuskon vastainen Kelsos kirjoitti näin: ”He sanovat (siis kristityt), että jokainen syntinen tai tyhmä tai yksinkertainen – sanalla sanoen jokainen kurja hyväksytään Jumalan valtakuntaan”. Kirkko oli avoin ”jokaiselle joka”. Se oli tärkeä sana, kun lähistöltä olisi helposti löytynyt jonkun muun uskonnon suljettu yhteisö. Kirkko oli avoin idän ja lännen viisaille, Justinos Marttyyri – ja Origenes-älyköille ja avoin ylhäisönainen Perpetualle ja orjatyttö Felicitakselle, jotka kohtasivat käsi kädessä pedot Karthagon amfiteatterissa 7. maaliskuuta vuonna 203. Professori Michael Green toteaa: ”Yhteys Kristukseen rikkoi kaikki luonnolliset rajat.” ”Mitään senkaltaista ei ollut missään muualla, eikä ole vieläkään!”

Kelttiläisen liikkeen johtaja Patrick syntyi Englannissa n. v. 400. Hän joutui nuorena merirosvojen vangiksi ja orjaksi, sikopaimeneksi, Irlantiin kuudeksi vuodeksi. Onnistuttuaan pakenemaan Ranskaan hän koki Jumalan kutsuvan takaisin Irlantiin ”paimeneksi”, Kristuksen lähettilääksi. Hän perusti luostareita erityisesti Irlannin itärannikolle. Luostarit auttoivat sairaita, mm. spitaalisia. Kelttiläisen liikkeen perustamat koulut olivat avoimia ylhäisille ja alhaisille. Oikeuksia vailla olevat ja myös etuoikeutetut nuoret saivat mahdollisuuden opiskella. Irlannissa munkkeja oli kaikista luokista, alhaison, keskiluokan ja ylhäisön parista. Naisia arvostettiin suuresti hengellisinä neuvonantajina kelttiläisessä liikkeessä. Tanskalainen kirkkohistorioitsija Torben Christensen toteaa keskeisen asian: ”Irlantilaista kristillisyyttä leimasi ennen kaikkea munkkiliikkeen ja kansan läheinen suhde”.

Jesuiittaveljestöä kannattivat monet nuoret ja naiset. Jesuiittalähetit huolehtivat etenkin orjista. Peter Claver (1581-1654) teki töitä orjien parissa 44 vuotta ja kastoi heistä 200 000. Tämä erityisesti sorrettuihin kohdistunut kiinnostus oli ominaista tunnetun jesuiittalähetystyöntekijän Francis Xavierin työlle Intiassa, Kiinassa ja Japanissa. Ignatius Loyola auttoi mm. Italian prostituoituja.

Pietistisen liikkeen edustajat lähestyivät kaikkia yhteiskuntaluokkia. ”Luterilaisuuden toinen reformaattori” Philipp Jacob Spener (1635-1705) peräänkuulutti mm. Raamattuun perustuvia, Jeesus-keskeisiä ja yksinkertaistettuja saarnoja, jotta kaikki voisivat ymmärtää sanoman. A. H. Francken avaamissa lastenkodeissa noin puolet asukeista oli tyttöjä. N. L. von Zinzendorf toivotti Böömistä tulleet pakolaiset tervetulleiksi maatilalleen Herrnhutiin, nyky-Saksan kaakkoisosaan. Amerikan metodistit julistivat ilosanomaa köyhille uudisasukkaille. Englannissa köyhille pidettiin esimerkiksi ulkoilma- ja katukokouksia, kun anglikaaniset kirkot sulkeutuivat heiltä. Metodismi oli suurten työläisjoukkojen herätysliike.

Pietistit tavoittivat alempia yhteiskuntaluokkia, mutta myös ylempiä. Liikkeen johtomiehet Spener ja Francke päätyivät professoreiksi. Zinzendorf oli kreivi ja veljekset John ja Charles Wesley kunnioitetun anglikaanipapin poikia. Speneriä kutsuivat saarnaamaan herttuat ja ruhtinaat. Tanskan kuningas Fredrik IV pyysi Franckea lähettämään pietistisiä lähetyssaarnaajia Tanskan hallinnoimille alueille Intiaan.

Siellä, missä kirkko on ollut avoin kaikille, on tapahtunut kasvua. Sama voidaan havaita nykyajan kasvavissa kirkoissa.

Helluntailiike oli 1900-luvun eniten kasvava kristillisyyden suunta, erityisesti vuosisadan loppupuolella. Yksi syy kasvuun on halu tavoittaa köyhät kansanluokat. Ihmiset saavat ”inhimillisen arvokkuuden”, köyhä chileläinen onkin veli Jumalan armahtamien veljien joukossa. Kirkkojen maailmanneuvoston entinen pääsihteeri Emilio Castro oli sitä mieltä, että helluntailiikkeestä tuli Latinalaisen Amerikan ”kotimaisin” liike, koska se oli avoin kaikille yhteiskuntaluokille.

Kun helluntailaisyhteisö Assemblies of God Nigeriassa kasvoi lähes nollasta miljooniin ihmisiin, sen syytä tiedusteltaessa johtajat vastasivat näin kysymykseen, ovatko he onnistuneet tavoittamaan kaikki sosiaaliryhmät: ”Kaikki yhteiskuntaluokat, mutta erityisesti hylätyt ja halveksitut. Me nostamme heidät maasta.”

Itä-Afrikan herätyksen alussa 1930-luvulla englantilainen lääkäri Joe Church ja ugandalainen opettaja sopivat rukoilevansa teltassa kolme päivää, että Jumala lähettäisi herätyksen Itä-Afrikkaan. Tämän epätodennäköisen rukousparin telttarukous sai vastauksen, kun 1930-luvulla Ugandassa, Keniassa ja nykyisessä Tansaniassa alkoi herätys, joka kosketti eri yhteiskuntaluokkia, lapsia, nuoria ja naisia. Toisin kuin tuon ajan patriarkaalisessa yhteiskunnassa yleensä nainen sai todistaa, johtaa rukousta ja laulua ja jopa saarnata.

Luoteisintialainen Amri Karbi -heimo siirtyi suurelta osin kristinuskoon 1980-luvulla. Heimolaisista noin 30 % oli lukutaidottomia ja heimo koki alemmuutta suhteessa korkeakastisiin hinduihin. Se löysi uudenlaisen ihmisarvon kristittyjen yhteydessä, koska kirkko oli avoin kaikille.

Etelä-Koreassa oli noin sata vuotta sitten muutama kristillinen seurakunta. Nykyisin sen seurakunnat ovat nopeimmin kasvavien joukossa ja 30-35 % väestöstä on kristittyjä. Rukouselämän, solutoiminnan ja ihmeiden lisäksi merkittävänä asiana pidetään sitä, että kirkko omaksui kansallismielisen asenteen japanilaismiehityksen aikana ja pienenä vähemmistöryhmänä seisoi kansan rinnalla. David Yonggi Chon suuressa soulilaisessa seurakunnassa naiset ovat saaneet merkittävän aseman esimerkiksi kotiryhmien johtajina, kun muuten korealainen seurakuntaelämä on ollut miesten dominoimaa.

Sahlbergin mukaan ensimmäinen tärkeistä avaimista kirkon kasvussa on siis tämä: olkaa avoimia kaikille!

Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan tällä kertaa kohdasta kahdeksan.

Jeesus käytti sanomansa levittämiseen pelkästään maallikkoja ja se toimi hyvin!

Alkukirkon apostolit olivat oppimattomia kansanmiehiä, Apt. 4:13. Jumala valitsi sen, ”mikä maailmassa oli hulluutta” 1. Kor. 1:27. Nämä maallikot kertoivat siitä, mitä olivat itse kokeneet. Apt. 4:20. He olivat kokeneet sellaista, mikä oli koskettanut heitä ja muuttanut sydämen. Samarialainen nainen Sykarin kaivolla on yksi esimerkki heistä: ”Tulkaa katsomaan, tuolla on mies, joka kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt!” (Joh. 4:29).

Alkukirkon kristityt kertoivat todistuksensa suurissa kokouksissa kuten Pietari Jerusalemissa (Apt. 2) ja Paavali Barnabaksen kanssa Antiokiassa (Apt. 14), vaikka roomalaiset ajattelivat julkisten kokousten olevan poliittisia. Tämän vuoksi ensimmäiset kristityt todistivat eniten henkilökohtaisesti. Kristitty orjatyttö puhui perheen nuorille Jeesuksesta. Syyrialaiset veljekset Aedesius ja Frumentius vangittiin ja he päätyivät Etiopiaan Aksumin kuninkaan luo, missä heidän tehtävänään oli opettaa kuninkaan poikaa Ezanaa lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. He kertoivat hänelle myös Jeesuksesta ja vuonna 333 Ezana kastettiin. Etiopia onkin maailman vanhimpia kristittyjä valtioita. Vangeiksi joutuneet kristityt ja kristityt kauppiaat toimivat merkittävinä lähetyssaarnaajina. Professori Norbert Broxin mukaan ”käytännössä kaikki kristityt toimivat rekrytointitehtävissä. – – – merimiehinä, siirtolaisina, kauppiaina, virkamiehinä, sotilaina, orjina tai sotavankeina. – – – Kristinuskon leviäminen ei ollut riippuvainen ammattimaisten lähetyssaarnaajien julistustyöstä… vaan suoraa seurausta siitä, että kristityt olivat tekemisissä pakanoiden kanssa.”

Evankeliumin levittämistehtävä ei ollut ainoastaan apostolien vastuulla, vaan se kuului kaikille. Menetelmiä oli useita:

1.       Julkinen evankeliointi (synagogat, opetus, todistus, profeetallinen opetus profeettojen kautta)

2.       Evankeliointi kodeissa (orjat, vapaat, vaimojen kääntyminen, ”salainen” evankeliointi perheenjäsenten välillä)

3.       Henkilökohtainen evankeliointi (mikä tahansa kohtaaminen)

4.       Kirjallisuusevankeliointi

5.       Apologetiikka

Evankelioinnin syyt saattoivat olla erilaisia:

6.       Kiitollisuus siitä, mitä itse oli saanut (Room. 5:5, 2. Kor. 5:14, Gal. 2:20, 1. Joh. 4:10-12, 14, 19)

7.       Vastuuntunne (1. Kor. 4:3-5, 9:20-27, Kol. 1:10)

8.       Huoli toisista (Room. 1:14)

Jokainen kastettu kristitty oli mahdollinen lähetyssaarnaaja. Olipa Jeesuksen toinen tuleminen lähellä tai ei, sanoma hänestä Herrana oli vietävä maailmaan. Jo 200-luvulla ei-kristitty apologeetta Kelsos myönsi, että kristillinen sanoma oli levinnyt laajalle ja vaikuttanut voimakkaasti.

Kirkon voimakkaan kasvun ajoista myös kelttiläinen liike toimi maallikkojen kautta. Irlannin itärannikolle perusteiin luostareita, sitten Ranskaan, sitten Pohjois-Italiaan sekä nykyisen Saksan ja Itävallan alueille. Irlantilaisia lähetyssaarnaajia päätyi Orkneysaarille, Shetlandsaarille, Islantiin, Grönlantiin, Pohjois-Amerikkaan ja Ukrainan Kiovaan saakka. Useimmat heitä olivat köyhiä munkkeja, jotka olivat lähtöisin irlantilaisista perheistä. He eivät saaneet käskyä tähän paavilta, vaan kristillisyys kasvoi perheestä perheeseen ja pienistä heimoista toisiin heimoihin. Vaimot olivat tässä tärkeässä roolissa. Ei ollut harvinaista, että eurooppalaisten kuninkaiden kasteisiin vaikuttivat kristityt kuningattaret. Kuningatar Klotilde sai miehensä, Ranskan kuningas Klodvigin ottamaan kasteen vuonna 496. Kentin kuningatar Bertha vakuutti puolisonsa Ethelbertin ja tämä kastettiin vuonna 597. Venäjällä kuningatar Olga, joka kastettiin vuonna 945, symbolisoi ortodoksisen kristillisyyden tuloa valtavankokoiseen maahan. ”Maallikkonaiset” tekivät osansa, kun Kristus esiteltiin Euroopalle.

Jesuiittaveljistön ensimmäiset ryhmät koostuivat opiskelijoista. Ignatius Loyolan assistentti Jeronimo Nadal toisti usein: ”Me emme ole munkkeja… maailma on kotimme”. Kolumbuksen ”löytäessä” Amerikan vuonna 1492 ja Diazin ja Vasco da Gaman purjehdukset avasivat heille tien Afrikkaan, Intiaan ja Kauko-Itään.

Pietismissä on helppo tunnistaa alkukirkosta tuttu maallikkoevankeliointi – jokainen oli todistaja. Ziegenbalg ja Plütschau olivat nuoria opiskelijoita mennessään Intiaan vuonna 1706. Herrnhutilainen pioneeri Etelä-Afrikassa George Schmidt oli maallikko. Toinen Grönlannin kahdesta ensimmäisestä lähetystyöntekijästä oli haudankaivaja, ja Länsi-Intian ensimmäiset lähetyssaarnaajat olivat ruukuntekijä ja kirvesmies, ”yksinkertaisia ja oppimattomia miehiä” kansan parista, kuten alkukirkossa. Ensimmäistä kertaa luterilaisuuden historiassa maallikot saivat äänensä kuuluville pietistien kotikokouksissa. Sitä ennen kristityt olivat yleensä olleet vain jumalanpalvelusten ja muun kirkon toiminnan kuluttajia.

Nykyajan kasvavat kirkot tunnistavat ”maallikkoapostolaatin” arvon. Etelä-Amerikan evankelikaalien menestystä selittää se, että seurakuntalaiset on mobilisoitu evankeliointiin. Peter Wagnerin mukaan ”jokainen uskova ohjataan määrätietoisesti todistajaksi.” Chilen helluntailiikkeessä vastakääntyneiden tulee todistaa jo seuraavan sunnuntain katukokouksissa. Itä-Afrikan herätys oli maallikkoherätys, jossa myös naiset saivat aikaisempaa enemmän tilaa. Uudemmista herätysjärjestöistä mm. Missionuoret, Campus Crusade for Christ (nykyisin Cru) ja Wycliffe vetävät puoleensa opiskelijoita, joilla ei ole teologista koulutusta.

Seurakuntakasvua käsittelevissä tutkimuksissa on paljon esimerkkejä siitä, että seurakunnan tehtävien jakaminen on tärkeää kasvulle. Eri lahjojen tunnistaminen on tärkeää ja se korjaa tilannetta, jossa pastori tekee kaiken ja uupuu nopeasti. Sahlberg lainaa lähetyspiispa Bertil Envallia: ”Kaikessa evankelioinnissa maallikot ovat avainhenkilöitä”.

80-90 % kaikista uskovista kristityistä on voitettu Kristukselle maallikkojen kautta. Silti ajattelemme helposti, että pastorin tai saarnaajan on tehtävä tämä työ. Sahlbergin mukaan saarnaajan tehtävä on täyttää saarnatuoli, seurakunnan tehtävä on täyttää kirkko.

Maallikkojen tehokkuuteen on monta syytä:

Heillä on sellaisia luontevia yhteyksiä, joita pastoreilla ei ole. Heihin luotetaan, sillä heille ei makseta todistamisesta, toisin kuin pastoreille. Heillä on aikaa eri tavalla kuin pastoreilla, erityisesti eläkkeellä olevilla maallikoilla.

Sahlberg esittelee Joh. 12:20-21 pohjalta evankeliointistrategian. Tuossa kertomuksessa kreikkalaiset tulivat Jerusalemin temppeliin juhlaan ja sanoivat Andreakselle ja Filippukselle, että he haluavat nähdä Jeesuksen:

1.       Osoita, että olet kristitty! Käytä ristiä vaatteissasi tai koruna, lue Raamattua metrossa, kerro pyytämättä, että kävit kirkossa jne.

2.       Ole ystävällinen! Ystävällisyys on sakramentti, joka tuottaa aina hedelmää.

3.       Näytä tietä Jeesuksen luo! Kreikkalaiset eivät halunneet nähdä Jeesuksen virsikirjaa tai hänen vaatteitaan. He halusivat nähdä Jeesuksen! Puhu Jeesuksesta hyvää!

4.       Ole oma itsesi! Osa opetuslapsista mainitaan usein, osaa ei juuri ollenkaan, osa joskus. Andreas ja Filippus kuuluivat tähän viimeiseen ”keskivertoporukkaan”. Vaikka kokisit olevasi keskinkertainen, ole se, mitä olet tänään Kristuksessa!

5.       Kulje Pyhän Hengen johdatuksessa! Ole kuuliainen Pyhän Hengen äänelle. Kuuntele, mitä hän puhuu seurakunnalle ja sinulle – ja saat nähdä ihmeellisiä asioita.

Kasvun avain numero 8: Käyttäkää maallikkoja!

Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan tällä kertaa kohdasta seitsemän.

Sahlbergin tutkimien kirkon voimakkaan kasvun aikojen (alkukirkko, kelttiläinen liike, Jesuiittaveljistö, pietismi ja nykyajan kasvavat kirkot) yhdistävä piirre on ollut rukous. Sahlberg lupaa antaa 1000 kruunua jokaiselle, joka voi osoittaa seurakunnan, joka on kasvanut merkittävästi ilman rukousta. Hän arvelee saavansa pitää rahat, sillä kasvavissa seurakunnissa rukous on tärkeimpiä asioita.

Rukous oli osa Jeesuksen tapaa olla. Hän rukoili ennen kuin valitsi opetuslapsensa (Luuk. 6:12-), hän tahtoi, että Jerusalemin temppeli on rukouksen paikka (Matt. 21:13) ja hän rukoili vielä ristillä (Luuk. 23:34-). Apostolien teot kertoo, että Jeesuksen seuraajat jatkoivat tätä olemisen tapaa. Kun käytännön tehtäviä alkoi olla alkuseurakunnassa yhä enemmän, valittiin diakoneja, jotta apostolit saivat ”omistautua rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen” (Apt. 6:4). Apostolien teot mainitsee rukouksen noin 30 kertaa.

Kelttiläisen liikkeen Patrick kertoo: ”Minulla oli tapana herätä ennen aamunkoittoa säällä kuin säällä, pyryllä, pakkasella tai sateella, enkä voinut huonosti – nyt ymmärrän, että se johtui Hengestä, joka niin elävästi toimi minussa.” Jesuiittojen elämää leimasi kurinalainen rukous ja pietismin johtohahmot ymmärsivät, että vain rukoilevat johtajat saavat rukoilevia seuraajia. Kristillistä elämää on ravittava Raamatulla, rukouksella ja Jeesuksen seuraajien yhteydellä. Nykyajan kasvavista kirkoista Sahlberg ottaa esimerkiksi Itä-Afrikan herätyksen, jossa kerrotaan ”rukouksen nälästä” rukousryhmissä ja jumalanpalveluksissa.

Sahlberg kirjoittaa, että hänen Tukholman St. Claran seurakuntansa sai vuonna 1994 evankelistaksi korealaisen raamattukoulun oppilaan, joka totesi kiusallisesti Sahlbergille, että seurakunnassa rukoillaan hänen mielestään liian vähän. Sahlberg lähes suuttui hänelle, sillä Dagens Nyheter oli tehnyt aikaisemmin jutun heidän seurakunnastaan juuri siksi, että heillä rukoiltiin tavallista enemmän. Kiukkuinen korealainen sai kuitenkin säyseän ruotsalaisen eli Sahlbergin kokoamaan jo seuraavaksi aamuksi rukousporukan ja siitä lähtien St. Clarassa on pidetty joka aamu ja iltapäivä maanantaista perjantaihin tunnin rukoushetket. Rukous on vapaamuotoista ja siihen liittyy yhteistä laulua kitaran säestyksellä. Aamuisin rukoillaan ensin maailman hädän puolesta eli keskitytään muuhun kuin itseen. Iltapäivisin rukoillaan niiden puolesta, joita on päivän mittaan tavattu ja loppupuolella rukoillaan 2-4 hengen pienryhmissä erityisten tarpeiden puolesta. Lopuksi tarjotaan myös mahdollisuutta henkilökohtaiseen esirukoukseen, miehet miesten ja naiset naisten puolesta, ja päätetään yhteiseen Herran siunaukseen.

Sahlberg luettelee erikseen kuusi siunausta seurakunnalle, jotka hänen mukaansa johtuvat rukouksesta.

1. Rukous edistää kasvua. Päivittäiset rukoushetkien aloittamisen jälkeen lähes kaikki seurakunnassa alkoi kasvaa.

2. Rukous tuo sopua. Tulokkaat ymmärtävät, miten johtajat ajattelevat, kun he kuulevat näiden rukoilevan. Rukoukseen osallistuvat oppivat tuntemaan toistensa henkilökohtaisia haavoja ja heistä tulee herkempiä toisia kohtaan. On myös vaikeaa puhua pahaa työtoverista, jonka kanssa on juuri rukoillut.

3. Rukous lisää tehokkuutta. Rukouksen aikana Jumala antaa ajatuksia ja visioita, joita hän ei ehkä olisi ollut mahdollisuutta antaa, jos vain stressaisimme. Kun rukoilet ihmisten puolesta, muistat paremmin heidän nimensä, mikä on tärkeää ihmisten kanssa työskennellessä.

4. Rukous vähentää stressiä. Sahlbergin mukaan kahden tunnin päivittäinen rukous sai heidät vähemmän stressaantuneiksi. Hän viittaa Lutherin kokemukseen: ”Tänään minulla on niin paljon tehtävää, että minun on rukoiltava paljon.” Rukouksessa ikään kuin suunnitellaan, mieleen tulee erilaisia asioita. Kun seurakunnan johtajat ovat mukana rukoushetkissä, ihmiset tapaavat heitä siellä asioineen, eikä tarvitse käyttää aikaa sopimisiin ja tapaamisiin. On myös etuoikeus saada istua joka päivä kaksi tuntia rukoilemassa ilman että kukaan häiritsee!

5. Rukouksen myötä tapahtuu ihmeitä. Sahlberg kertoo entisen heroiininkäyttäjän seisovan ylistämässä Jumalaa kohotetuin käsin, henkisesti vammautuneiden ihmisten saaneen uutta voimaa ja itseluottamusta ja syöpää sairastaneen naisen parantuneen täydellisesti. Hän uskoo, että laajamittaisella rukouselämällä on suuri merkitys siinä, että ihmiset voivat paremmin.

6. Rukous innostaa. Kun kuulet muiden kiittävän rukouksessa Jumalaa hänen teoistaan – huumeidenkäyttäjän parantumisesta, opiskelijan uskoontulosta tai jumalanpalveluksessa tapahtuneista Jumalan suurista teoista – mitä tapahtuu? Ilahdut ja innostut siitä, että Jumala on kanssamme, eikä mikään ole mahdotonta.

Kasvun avain numero 7: Rukoilkaa!

Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan tällä kertaa kohdasta kuusi.

Sahlbergin tutkimien kirkon voimakkaan kasvun aikojen (alkukirkko, kelttiläinen liike, Jesuiittaveljistö, pietismi ja nykyajan kasvavat kirkot) yksi selkeä piirre on ollut valmius kärsiä.

Jeesus kantoi orjantappurakruunua. Apostoleista Jaakob surmattiin, Pietari joutui vankilaan ja lopulta kaikki Johannesta lukuun ottamatta kuolivat uskonsa vuoksi. Paavali ja Barnabas mainittiin miehinä, ”jotka ovat panneet henkensä alttiiksi meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen tähden” (Apt. 15:26).

Alkukirkon aikaan kaikkien Rooman valtakunnan asukkaiden oli uhrattava keisarille. Vain juutalaisille sallittiin poikkeus, sillä he kokivat tällaisen epäjumalanpalveluksena. Tämän poikkeuksen turvin aluksi pääosin juutalaisista koostuva alkukirkko välttyi suuremmilta vainoilta. Vuosien 60-80 tienoilla tilanne muuttui. Paavalin lähetystyö lisäsi kirkon ei-juutalaisten eli pakanoiden määrää ja juutalaisista tuli kirkossa yhä selvemmin vähemmistö. Enää kristityt eivät saaneet suojaa poikkeussäännöstä ja uhraamisesta kieltäytymisestä seurasi rangaistus. Ensimmäiset paikallisvainot olivat roomalaisten maaherrojen tai muiden käskynhaltijoiden alulle panemia yleisen mielipiteen painostuksesta. 86-vuotias Polykarpos sanoi roomalaiselle virkamiehelle, jonka edessä häntä vaadittiin kieltämään Kristus: ”86 vuotta olen häntä palvellut, eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa, miksi kieltäisin hänet nyt?” Rangaistuksena oli kuolema.

Antiokian piispa Ignatios joutui vankeuteen 100-luvun alussa. Seitsemässä kirjeessään hän vaatii, ettei häntä estettäisi marttyyrikuolemasta, ja piti kahleitaan ”hengellisinä helminä”.

Lyonin kristittyjä syytettiin ateismista, kapinallisuudesta ja petturuudesta vuosina 177-178 ja mm. tuomioistuimen jäsen Vettius Epagathus surmattiin.

Siihen asti paikalliset vainot muuttuivat valtakunnallisiksi 200-luvun puolivälissä. Decius määräsi kaikki uhraamaan, koska hän koki Rooman jumalten vihastuneen ja kieltäytyvän auttamasta vaikeuksissa olevaa valtakuntaa siksi, että kansalaiset olivat hylänneet nämä jumalat. Rooman piispa Sixtus kuoli diakoneineen, Origenes kuoli kidutusvammoihinsa ja vainoa paennut Karthagon piispa Cyprianus tapettiin Valeriuksen vainossa (253-260), joka oli seuraavana vuorossa. Cyprianus mainitsi marttyyriuden armolahjana.

Viimeisenä koko Rooman valtakunnan alueen vainona oli Diocletianuksen vaino. Kirkkoja tuhottiin, Raamattuja ja muita kirjoituksia poltettiin ja erityisesti johtomiehiä kidutettiin ja tapettiin. Arviolta 7 000 kristittyä sai surmansa. Jotkut heistä olivat tunnettuja nimiä, mutta useimmat tuntemattomia. Vain Jumala muistaa heidät.

Jesuiittaveljestö sai paavin hyväksynnän vuonna 1540. Sen johtohahmo Ignatios Loyola sai ennen tätä laajaa vastustusta ja oli kahdesti vankilassa. Pahin vastustaja oli espanjalainen fransiskaani (siis kristitty johtohahmo!) Valentino Barbaran, jonka mukaan kaikki jesuiitat olisi pitänyt tappaa.

Pietismin johtohahmoista Spener sai harhaoppisuussyytteitä ja poliisit puuttuivat hänen kokouksiinsa. Leipzigin ja Wittenbergin yliopistot vastustivat häntä ja ruhtinas Johann Georg III loukkaantui Spenerin arvosteltua häntä juopottelusta. Teologit hyökkäsivät häntä vastaan kiivaasti 1690-luvulla. Johtohahmoista Francke toimi Leipzigin yliopistossa ja hänen toimintaansa siellä alettiin rajoittaa. Hänet kutsuttiin diakoniksi Erfurtiin, mutta viranomaiset karkottivat hänet. Ruhtinas nimitti hänet professoriksi Hallen yliopistoon, jossa hänen johtamansa evankeliointi – ja sosiaalityö teki pietistit tunnetuiksi ja monien arvostamiksi. Intian ensimmäisiä lähettejä H. Plütschauta ja B. Ziegenbalgia nimitettiin Wittenbergin teologisessa tiedekunnassa ”vääriksi profeetoiksi” ja Tanskan hallussa olleiden alueiden tanskalaiset poliitikot ja kauppiaat vastustivat heitä.

Herrnhutilaisuuden perustaja Zinzendorf eli osan elämästään maanpaossa Lontoossa ja piti sitä elämänsä parhaana aikana. Hänet kutsuttiin takaisin Herrnhutiin 1747.

John Wesley sai kärsiä pappien arvostelusta toimintansa alkuaikoina. Kirkot suljettiin häneltä ja väkijoukko yritti surmata hänet kadulla. Kokouksien aikana häntä heiteltiin kivillä, mädillä tomaateilla ja kuolleilla kissoilla. Muutaman kerran häntä luultiin jo kuolleeksi, kun häntä nostettiin maasta. Noin kymmenen vuoden vastustuksen jälkeen yleinen mielipide muuttui 1750-luvulla ja Wesley oli loppuelämässään hyvin kunnioitettu, lähes valtiomiehen asemassa. Hänen on jälkikäteen arvioitu muuttaneen Englannin poliittisesti ja moraalisesti.

Kirkko ei ole koskaan kasvanut niin nopeasti kuin 1900-luvun alusta lähtien. Koskaan ei myöskään kristittyjä ole kuollut enempää uskonsa vuoksi – Itä-Euroopassa, Natsi-Saksassa, Kiinassa, Ugandassa, Intiassa, Etiopiassa. Vuonna 1959 Etiopian Mekane Yesus –kirkossa oli vain 20 000 jäsentä ja nyt yli 6 miljoonaa, vuosikausien ankaran vastustuksen jälkeen. Kirkon pääsihteeri Gedison Tumsa surmattiin, samoin tuhansia muita kristittyjä Mengistun ateistisen ja kommunistisen hallinnon aikana. Entisessä Neuvostoliitossa Leninin ja Stalinin arvioidaan tappaneen jopa 30 miljoonaa, mukana paljon kristittyjä. Romanian baptistien johtaja Josef Ton totesi syyttäjilleen: ”Teidän äärimmäinen aseenne on tappaa. Minun äärimmäinen aseeni on kuolla. Jos tapatte minut, te vihmotte minun saarnani verellä. Ne puhuvat silloin kymmenen kertaa voimakkaammalla äänellä kuin aikaisemmin.”

Lähetyshistorian 2 000 vuotta ovat osoitus siitä, että kärsimys – huhut, valheet, vaino, kidutus, kuolema – ja kirkon kasvu liittyvät yhteen. Traagista on se, että kristittyjen vaino näyttää tulleen kahdelta taholta: kansanjoukoilta – ja uskonnollisilta johtajilta!

Eniten kärsivät kirkot näyttävät kasvavan eniten.

Sahlbergin mukaan voidaan löytää seuraavia syitä:

a.       Kärsimys puhdistaa seurakuntaa. Kukaan ei sitoudu sellaiseen, missä voi tulla tapetuksi, ellei ole ehdottoman vakuuttunut.

b.      Kärsimys vie lähemmäksi Herraa. Suhde Herraan tulee kaikkea muuta tärkeämmäksi, rukouselämä elpyy ja kristityt saavat Herralta enemmän.

c.       Kärsimys levittää evankeliumia. Kun seurakunta tai kristitty joutuu pahanpuhumisen kohteeksi, se herättää kiinnostusta. ”Millaisesta seurakunnasta on kyse? Mennään katsomaan?” ”Kristittyjen veri on siemen” näyttää olevan totta.

d.      Kärsimys vetää ihmisiä puoleensa. Paavalista tuli kristitty nähtyään Stefanoksen säilyttävän uskonsa huolimatta kidutuksesta. Katolisesta papista Menno Simonsista tuli baptisti 1500-luvulla, kun hän näki erään baptistin kidutuksen ja surmaamisen. Ihmisiä koskettaa se, että jotkut uskaltavat pysyä uskossa, vaikka joutuisivat kuolemaan sen vuoksi.

Ensimmäiset kristityt pitivät kunniana, kun joutuivat kärsimään (Apt. 5:41). Paavali sanoi iloitsevansa ”heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden” (2. Kor. 12:10).

Näin siis Carl-Erik Sahlberg kuvaa kirkon valmiutta kärsiä.

Hän tekee myös yhteenvedon kirkon sisäisen elämän kasvutekijöistä 4-6, julistus, elämäntapa, kärsimys. Ilman sanomaa, ilman elämäntapaa ja pelkkien suosionosoitusten kohteena oleva kirkko on todennäköisesti melko tyhjä myös ihmisistä. Jeesus on kaikkien yläpuolella. Hän osoittaa sydäntä. ”Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde” (Snl. 4:23). Jeesus on kärsivä vapahtaja ja sanoo meitä siunatuiksi ja autuaiksi, jos hänen seuraajinaan saamme osaksemme samaa kuin hän.

Sahlberg muistuttaa, että ”uskoa ei saa hengiltä tappamalla. Se kuolee vain nälkään näännyttämällä”. Tulkitsen sen siten, että kirkko kuolee nälkään ilman Jeesus-keskeisyyttä, ilman siitä nousevaa elämäntapaa ja ilman valmiutta pitää molemmista kiinni kärsimyksen uhallakin. Sahlberg tarkoittaa tällä varmaankin samaa kuin sanonta: ”Vainot eivät ole koskaan nujertaneet kirkkoa, mutta kompromissit ovat tehneet niin monta kertaa”.

Kasvun avain numero 6: Olkaa valmiit kärsimään Kristuksen tähden!

« Vanhemmat tekstit