Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:
1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)
2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)
3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)
4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)
5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)
6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)
7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)
8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)
9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)
Kirjoitan tällä kertaa kohdasta viisi. Tämä periaate on Sahlbergin mukaan saanut eniten arvostusta – ja arvostelua.
Sahlbergin tutkimien kirkon voimakkaan kasvun aikojen (alkukirkko, kelttiläinen liike, Jesuiittaveljistö, pietismi ja nykyajan kasvavat kirkot) yksi selkeä piirre on ollut hämmästyttävä eettinen kurinalaisuus. Voisi luulla, että jos tavoitteena on tavoittaa mahdollisimman monia ja saada siten kirkko kasvamaan, olisi syytä antaa ihmisten elää elämäänsä niin kuin he haluavat.
Tämä osa-alue tekee kuitenkin seurakunnasta puoleensavetävän, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin länsimaisessa kulttuurissa, joka keskittyy voimakkaasti ihmisten mielihalujen toteuttamiseen.
Alkukirkko pyrki noudattamaan Jeesuksen kehotusta: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” Matt. 5:16 Paavali oli samoilla linjoilla, kuinkas muuten: ”Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.” Room. 13:13, 14. Pietarin kirje jatkaa samaa: ”Niin kuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette. Onhan kirjoitettu: ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.” 1. Piet. 1:15, 16. Kehotus olla pyhä kulkee läpi Raamatun.
Raamatun mukaan on kuitenkin selvää, että kaikki, Jeesusta lukuun ottamatta, ovat syntisiä. Syntiä vastaan kamppaileminen on päivittäistä. Silti kristityt tahtoivat armahdettuina elää Jumalan mielen mukaista, pyhää elämää. Kirkko ymmärsi tehtäväkseen saarnata syntien anteeksiantamusta syntien sallimisen sijaan. Kristityt olivat maistaneet, mitä on elää Jeesuksen ja Pyhän Hengen yhteydessä, eivätkä he halunneet menettää sitä elämällä synnissä.
Maaherra Plinius kuvaa vuonna 112 kristittyjen elämää: ”He sitoutuvat juhlallisella valalla (sacramentum) olemaan tekemättä mitään häpeällistä ja pidättäytymään kaikesta vilpistä, varastamisesta ja siveettömyydestä, pitämään lupauksensa ja osoittautumaan luottamuksen arvoisiksi…”
Avioliitto oli kirkolle pyhä. Kirkkoisä Tertullianus kirjoitti, että ”meillä on kaikki yhteistä – paitsi vaimot”. Tämä oli selvästi eri linjoilla roomalaisen yhteiskunnan seksuaalisen holtittomuuden kanssa. Samoin torjuttiin ahneus ja epärehellinen liiketoiminta.
Filosofi Aristides kirjoitti kirkon ulkopuolisena 100-luvulla näin: ”Kristityillä on Kristuksen käskyt kirjoitettuina sydämessään ja he pitävät niistä kiinni, koska kohdistavat katseensa tulevaan maailmaan. He pyrkivät tekemään hyvää vihollisilleen… Heidän vaimonsa ovat puhtaita ja tyttärensä kainoja. Orjiansa he taivuttelevat kristityiksi, ja he nimittävät toisiaan ”veljiksi” ilman erottelua… Vilpillisyys on tuntematonta heidän keskuudessaan, ja he rakastavat toisiaan. Se, jolla on, antaa avokätisesti sille, jolla ei ole mitään… Tämä opetus on ylevää ja ihmeellistä, ja siinä kaikessa on jotain jumalallista”.
Samoihin aikoihin Justinos Marttyyri kertoo: ”Me, jotka ennen olimme ihastuneet siveettömyyteen, hyväksymme nyt vain puhtauden; me, jotka ennen harrastimme taikakeinoja, omistaudumme nyt hyvälle ja ikuiselle Jumalalle; me, jotka arvostimme rikkauksien ja tavaroiden haalimista enemmän kuin mitään muuta, tuomme nyt yhteiseen varastoon sen, mitä meillä on, ja jaamme omastamme jokaiselle tarvitsevalle; me, jotka vihasimme ja tuhosimme toisiamme emmekä voineet elää yhdessä muunrotuisten ihmisten kanssa heidän erilaisen elämäntapansa vuoksi, elämme nyt Kristuksen tultua elämäämme mainiosti yhdessä heidän kanssaan ja rukoilemme vihollistemme puolesta ja pyrimme vakuuttamaan ne, jotka epäoikeudenmukaisesti vihaavat meitä, jotta he loppuun saakka eläisivät Kristuksen hyvien ohjeiden mukaan, niin että voisivat jakaa kanssamme saman iloisen toivon Jumalan kosketuksesta, hänen joka on kaikkien hallitsija”.
Kelttiläinen liike oli luonteeltaan joidenkin arvioiden mukaan askeettinen. Liikkeeseen kuuluva Columbanus syytti jopa kuningasta aviollisesta uskottomuudesta. Liike otti ripin käyttöön sovelluksena näistä askeettisista ihanteista. Kaikessa oli tavoitteena lähetys ja evankeliointi, ei vain oman sielun puhtaus.
Jesuiittaveljistö pyrki ”pyhään välinpitämättömyyteen” maailmaa kohtaan voidakseen käyttää kaiken elämässä Jumalan kirkastamiseen.
Pietismin esimerkkinä Sahlberg mainitsee John Wesleyn tavoitteen ”vaeltaa samoin kuin Jeesus” keskellä yhteiskuntaa, jossa työläisten moraalittomuus ja pappienkin juoppous olivat yleisiä ilmiöitä. Jotkut ovat todenneet Wesleyn vaikutuksen pelastaneen Englannin moraaliselta ja uskonnolliselta katastrofilta.
Nykyajan kasvavista kirkoista Sahlberg kertoo esimerkkejä, joissa herätykseen tulleet ihmiset ovat tahtoneet tunnustaa aiemmat syntinsä ja hyvittää mahdollisuuksien mukaan aiheuttamansa vahingot.
Pyhitetty elämä, erityisesti suhteessa omaisuuteen ja seksuaalisuuteen, on välittämisen ja huolenpidon merkki. Nykyisissä paineissa, kun yksilöitä rohkaistaan ”toteuttamaan itseään” välittämättä seurauksista, tällaiseen mukautuva seurakunta ei auta ihmisiä hyvään elämään, vaan sitoo heitä kierteeseen, joka vie yhä rikkonaisempaan elämään.
Puhtaus ja siinä aistittava Jeesuksen ja Pyhän Hengen läsnäolo vetävät puoleensa. On hienoa tavata ihmisiä, joista jotenkin huokuu anteeksiantamus ja vaatimattomuus, toisten ihmisten ja Jumalan ja hänen elämänohjeittensa kunnioitus.
Näin siis Carl-Erik Sahlberg pääpiirteittäin kuvaa pyhitettyä elämää kirkon viidessä eri vaiheessa.
Minua surettaa se, että syntien anteeksiantamuksen mukanaan tuomaa elämäntavan puhtautta ei pidetä monissa piireissä edes mahdollisena. Entisenä ateistina jo omassa elämässä kokemani muutos on vakuuttanut minut seuraavasta: Pyhä Henki tahtoo antaa meille voiman pyrkiä Jumalan mielen mukaiseen elämäntapaan. Emme tietenkään muutu täysin synnittömiksi ennen taivasta, mutta Pyhä Henki synnyttää meissä tahtoa pyytää anteeksi kaikkea sitä, mikä on Jumalan sanan vastaista ja mikä murehduttaa Jumalaa.
Tapasin vuonna 2009 nepalilaisen ihmisoikeustaistelijan K. B. Rokayan, joka oli tuolloin jatkuvassa hengenvaarassa kristillisyytensä vuoksi. Hän totesi, että hyvä elämä on sitä, ”ettei ole minkään eikä kenenkään orja”. Oletan, että länsimaiset oppivat tässä vielä paljon etelän kasvavien kirkkojen jäseniltä.
Ohje on Jeesuksen lahjaksi antaman syntien anteeksiantamuksen vuoksi mahdollinen ja selkeä: Eläkää pyhää elämää! Juuri tätä juhlimme pääsiäisenä, synnistä pääsemistä. Jeesus elää!