Pelkkänä korvana

Avainsana: Raamattu (Sivu 2 / 3)

Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan tällä kertaa kohdasta viisi. Tämä periaate on Sahlbergin mukaan saanut eniten arvostusta – ja arvostelua.

Sahlbergin tutkimien kirkon voimakkaan kasvun aikojen (alkukirkko, kelttiläinen liike, Jesuiittaveljistö, pietismi ja nykyajan kasvavat kirkot) yksi selkeä piirre on ollut hämmästyttävä eettinen kurinalaisuus. Voisi luulla, että jos tavoitteena on tavoittaa mahdollisimman monia ja saada siten kirkko kasvamaan, olisi syytä antaa ihmisten elää elämäänsä niin kuin he haluavat.

Tämä osa-alue tekee kuitenkin seurakunnasta puoleensavetävän, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin länsimaisessa kulttuurissa, joka keskittyy voimakkaasti ihmisten mielihalujen toteuttamiseen.

Alkukirkko pyrki noudattamaan Jeesuksen kehotusta: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” Matt. 5:16 Paavali oli samoilla linjoilla, kuinkas muuten: ”Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.” Room. 13:13, 14. Pietarin kirje jatkaa samaa: ”Niin kuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette. Onhan kirjoitettu: ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.” 1. Piet. 1:15, 16. Kehotus olla pyhä kulkee läpi Raamatun.

Raamatun mukaan on kuitenkin selvää, että kaikki, Jeesusta lukuun ottamatta, ovat syntisiä. Syntiä vastaan kamppaileminen on päivittäistä. Silti kristityt tahtoivat armahdettuina elää Jumalan mielen mukaista, pyhää elämää. Kirkko ymmärsi tehtäväkseen saarnata syntien anteeksiantamusta syntien sallimisen sijaan. Kristityt olivat maistaneet, mitä on elää Jeesuksen ja Pyhän Hengen yhteydessä, eivätkä he halunneet menettää sitä elämällä synnissä.

Maaherra Plinius kuvaa vuonna 112 kristittyjen elämää: ”He sitoutuvat juhlallisella valalla (sacramentum) olemaan tekemättä mitään häpeällistä ja pidättäytymään kaikesta vilpistä, varastamisesta ja siveettömyydestä, pitämään lupauksensa ja osoittautumaan luottamuksen arvoisiksi…”

Avioliitto oli kirkolle pyhä. Kirkkoisä Tertullianus kirjoitti, että ”meillä on kaikki yhteistä – paitsi vaimot”. Tämä oli selvästi eri linjoilla roomalaisen yhteiskunnan seksuaalisen holtittomuuden kanssa. Samoin torjuttiin ahneus ja epärehellinen liiketoiminta.

Filosofi Aristides kirjoitti kirkon ulkopuolisena 100-luvulla näin: ”Kristityillä on Kristuksen käskyt kirjoitettuina sydämessään ja he pitävät niistä kiinni, koska kohdistavat katseensa tulevaan maailmaan. He pyrkivät tekemään hyvää vihollisilleen… Heidän vaimonsa ovat puhtaita ja tyttärensä kainoja. Orjiansa he taivuttelevat kristityiksi, ja he nimittävät toisiaan ”veljiksi” ilman erottelua… Vilpillisyys on tuntematonta heidän keskuudessaan, ja he rakastavat toisiaan. Se, jolla on, antaa avokätisesti sille, jolla ei ole mitään… Tämä opetus on ylevää ja ihmeellistä, ja siinä kaikessa on jotain jumalallista”.

Samoihin aikoihin Justinos Marttyyri kertoo: ”Me, jotka ennen olimme ihastuneet siveettömyyteen, hyväksymme nyt vain puhtauden; me, jotka ennen harrastimme taikakeinoja, omistaudumme nyt hyvälle ja ikuiselle Jumalalle; me, jotka arvostimme rikkauksien ja tavaroiden haalimista enemmän kuin mitään muuta, tuomme nyt yhteiseen varastoon sen, mitä meillä on, ja jaamme omastamme jokaiselle tarvitsevalle; me, jotka vihasimme ja tuhosimme toisiamme emmekä voineet elää yhdessä muunrotuisten ihmisten kanssa heidän erilaisen elämäntapansa vuoksi, elämme nyt Kristuksen tultua elämäämme mainiosti yhdessä heidän kanssaan ja rukoilemme vihollistemme puolesta ja pyrimme vakuuttamaan ne, jotka epäoikeudenmukaisesti vihaavat meitä, jotta he loppuun saakka eläisivät Kristuksen hyvien ohjeiden mukaan, niin että voisivat jakaa kanssamme saman iloisen toivon Jumalan kosketuksesta, hänen joka on kaikkien hallitsija”.

Kelttiläinen liike oli luonteeltaan joidenkin arvioiden mukaan askeettinen. Liikkeeseen kuuluva Columbanus syytti jopa kuningasta aviollisesta uskottomuudesta. Liike otti ripin käyttöön sovelluksena näistä askeettisista ihanteista. Kaikessa oli tavoitteena lähetys ja evankeliointi, ei vain oman sielun puhtaus.

Jesuiittaveljistö pyrki ”pyhään välinpitämättömyyteen” maailmaa kohtaan voidakseen käyttää kaiken elämässä Jumalan kirkastamiseen.

Pietismin esimerkkinä Sahlberg mainitsee John Wesleyn tavoitteen ”vaeltaa samoin kuin Jeesus” keskellä yhteiskuntaa, jossa työläisten moraalittomuus ja pappienkin juoppous olivat yleisiä ilmiöitä. Jotkut ovat todenneet Wesleyn vaikutuksen pelastaneen Englannin moraaliselta ja uskonnolliselta katastrofilta.

Nykyajan kasvavista kirkoista Sahlberg kertoo esimerkkejä, joissa herätykseen tulleet ihmiset ovat tahtoneet tunnustaa aiemmat syntinsä ja hyvittää mahdollisuuksien mukaan aiheuttamansa vahingot.

Pyhitetty elämä, erityisesti suhteessa omaisuuteen ja seksuaalisuuteen, on välittämisen ja huolenpidon merkki. Nykyisissä paineissa, kun yksilöitä rohkaistaan ”toteuttamaan itseään” välittämättä seurauksista, tällaiseen mukautuva seurakunta ei auta ihmisiä hyvään elämään, vaan sitoo heitä kierteeseen, joka vie yhä rikkonaisempaan elämään.

Puhtaus ja siinä aistittava Jeesuksen ja Pyhän Hengen läsnäolo vetävät puoleensa. On hienoa tavata ihmisiä, joista jotenkin huokuu anteeksiantamus ja vaatimattomuus, toisten ihmisten ja Jumalan ja hänen elämänohjeittensa kunnioitus.

Näin siis Carl-Erik Sahlberg pääpiirteittäin kuvaa pyhitettyä elämää kirkon viidessä eri vaiheessa.

Minua surettaa se, että syntien anteeksiantamuksen mukanaan tuomaa elämäntavan puhtautta ei pidetä monissa piireissä edes mahdollisena. Entisenä ateistina jo omassa elämässä kokemani muutos on vakuuttanut minut seuraavasta: Pyhä Henki tahtoo antaa meille voiman pyrkiä Jumalan mielen mukaiseen elämäntapaan. Emme tietenkään muutu täysin synnittömiksi ennen taivasta, mutta Pyhä Henki synnyttää meissä tahtoa pyytää anteeksi kaikkea sitä, mikä on Jumalan sanan vastaista ja mikä murehduttaa Jumalaa.

Tapasin vuonna 2009 nepalilaisen ihmisoikeustaistelijan K. B. Rokayan, joka oli tuolloin jatkuvassa hengenvaarassa kristillisyytensä vuoksi. Hän totesi, että hyvä elämä on sitä, ”ettei ole minkään eikä kenenkään orja”. Oletan, että länsimaiset oppivat tässä vielä paljon etelän kasvavien kirkkojen jäseniltä.

Ohje on Jeesuksen lahjaksi antaman syntien anteeksiantamuksen vuoksi mahdollinen ja selkeä: Eläkää pyhää elämää! Juuri tätä juhlimme pääsiäisenä, synnistä pääsemistä. Jeesus elää!

Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan joitakin ajatuksia kohdasta neljä. Aloitan siis luettelon keskivaiheilta ja palaan muihin myöhemmin, sillä mielestäni seurakunnassa kaikki muu on mielestäni Jeesus-uskon hedelmää. Lainaan osittain Sahlbergia ja lisään omia mietteitäni.

Kristus keskipisteenä voi tuntua oudolta tämän hetken länsimaisessa ilmapiirissä. Näyttää olevan suorastaan muotia vaieta Jeesuksesta ja puhua kirkon pääasiana lähimmäisenrakkaudesta, ihmisoikeuksista ja niin edelleen. Korkeintaan Jeesus voi olla jonkinlainen porras varsinaiseen asiaan eli vaikkapa suvaitsevaisuuteen tai oppirakennelmiin, mutta persoonallisesta suhteesta Jeesukseen Kristukseen Herrana ei usein osata tai haluta puhua. On merkillistä, että länsimaissa, missä parisuhteet on nostettu viihteen keskiöön ja romanttisen rakkauden ihanne jättää varjoonsa kaiken muun, ei millään kyetä ymmärtämään Jumala-suhteen persoonallista luonnetta. Kirkkokin tuntuu sortuvan Jumalan hyväksikäyttäjien joukkoon, kun se yrittää ansaita suuren enemmistön hyväksyntää hyvän tekemisellä ja kaikenlaisella oheistoiminnalla jumalasuhteen sijaan.

Alkukirkossa sen sijaan keskityttiin Kristusta ja julistettiin häntä uskonnollisten johtajien kielloista huolimatta ja kirkko kasvoi.

Ensimmäiset kristityt julistivat Jeesusta Herrana: ”Kaikki he rikkovat keisarin säädöksiä ja pitävät kuninkaana toista miestä, erästä Jeesusta.” Apt. 17:7. ”Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen, joka on Jumalan kuva. Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä.” 2. Kor. 4:4, 5.

He julistivat Jeesusta vapahtajana ja parantajana: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” Apt. 4:12. ”Mutta Pietari sanoi: ”Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä: nouse ja kävele.” Apt. 3:6.

Jeesus oli julistuksen mukaan se, joka kastaa Pyhällä Hengellä: ”Jumala on korottanut hänet oikealle puolelleen, ja hän on ottanut vastaan Isän lupaaman Pyhän Hengen lahjan ja vuodattanut sen, niin kuin te voitte nähdä ja kuulla.” Apt. 2:33. Jeesus oli tuleva tuomari: ”Hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että juuri hänet Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi.” Apt. 10:42.

Kristittyjä otettiin kiinni ja kiellettiin puhumasta Jeesuksesta, mutta vapauduttuaan he jatkoivat julistusta. ”He kutsuivat apostolit sisään ja kielsivät heitä enää puhumasta tai opettamasta yhtään mitään Jeesuksen nimessä. Mutta Pietari ja Johannes vastasivat heille: ”Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa? Ratkaiskaa itse. Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.” Apt. 4:18-20.

Julistus oli selkeää ja yksinkertaista. Sahlbergin mukaan kirkon kasvun syynä saattaa olla se, että Jeesukseen on helppo samastua. Ihmiset haluavat kuulla hänestä, joten Jeesuksen häivyttäminen julistuksesta on kirkolle kohtalokasta. Pyhä Henki on ainoastaan siellä, missä julistetaan Jeesusta.

Oma lukunsa on kirkkohistorian voimakas todistus siitä, että juuri Kristus-keskeisyys on synnyttänyt myös nykyaikaisen lähetystyön ja kansainvälisen diakonian. Näyttää siltä, että ne, jotka puhuvat paljon muiden auttamisesta, tulevat tehneeksi sitä merkillisen vähän. Ne, jotka keskittyvät Kristukseen, näyttävät samalla auttavan. Lopulta kirkon ytimeksi ei käy mikään muu kuin Kristus.

Englantilainen C.S. Lewis on todennut, että mitään toissijaista ei voi saavuttaa niin, että se asetetaan ensisijaiseksi.  Kun Jumalan arvojärjestys muutetaan, ensisijaisiksi Jeesuksen tilalle asetetut seikat, mitä ne nyt sitten ovatkin, näyttävät yhä uudelleen karkaavan käsistä.

Lopulta Jumalan käskyistä ensimmäinen pitää edelleen paikkansa. ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Siksikin aarteemme on hän, jonka Isä on asettanut Herraksi.

Tämä on ollut kasvavien kirkkojen salaisuus läpi kirkkohistorian ja on sitä edelleen. Siksikin meidän on hyvä keskittyä Jeesukseen Kristukseen, vaikka toisaalta hän riittää aarteeksemme, vaikka olisimme kuinka pieni joukko!

Ensimmäisen uskontunnustuksen sanoin: Jeesus on Herra!

Simppeli kirkko (Simple Church)

Lupasin edellisessä kirjoituksessa kertoa tarkemmin Carl-Erik Sahlbergin Kasvava seurakunta –periaatteista. Palaankin vielä aiheeseen, mutta kerron nyt pääpiirteitä Simppeli kirkko –käytännöstä. Siitä on nimittäin tullut niin paljon kysyntää, että minun on helpompi kirjoittaa se heti tähän ja voin palata Sahlbergiin myöhemmin.

Simppeli kirkko on lyhyesti sanottuna yksinkertainen tapa kokoontua Raamatun ja rukouksen äärelle. Muun muassa Lontoon hiippakunta Englannin kirkossa pyrkii tietojeni mukaan synnyttämään sata Simple Church –ryhmää muistaakseni vuoteen 2020 mennessä.

Simple Church –idea voidaan käsittää hyvin laajasti ja sillä voidaan pyrkiä korvaamaan koko perinteinen seurakuntaelämä. Itse en näe tällaista hyvänä vaihtoehtona, mutta mielestäni simppelin kirkon periaatteita voi hyvin käyttää tuomaan selkeyttä ja myös yhteisöllisyyttä erilaisiin ryhmäkokoontumisiin tai vaikkapa jumalanpalveluksiin. Parhaimmillaan periaatteet voivat rohkaista Jeesuksen seuraajia laittamaan simppelin kirkon pystyyn missä tahansa ja saamaan siten uusia ihmisiä evankeliumin ja rukouksen äärelle. Mielestäni tämä tarvitsee tuekseen seurakunnallisen yhteisön, jossa on selvä johtajuus ja joka seuraa tasapainoisen seurakunnan periaatteita, esimerkiksi edellisessä tekstissä mainitun Carl-Erik Sahlbergin tapaan.

Yksinkertaisimmillaan tätä voi toteuttaa vaikkapa seuraavasti:

Kukin kertoo kuluneelta viikolta yhden kohokohdan eli kiitosaiheen ja/tai yhden mieltään painavan asian eli rukousaiheen. Heti tämän jälkeen toiset ryhmäläiset rukoilevat hänen puolestaan esimerkiksi niin, että yksi ryhmäläinen rukoilee ääneen. Toinen vaihtoehto on siunata hänet Herran siunauksella. Tai jos ryhmiä on useita esimerkiksi jumalanpalveluksessa, niin tilaisuutta johtava henkilö rukoilee ääneen ja kukin ryhmä voi laittaa rukouksen ajaksi käden sen henkilön päälle, jonka puolesta rukoillaan.

Toiseksi luetaan raamatunkohta ääneen vaikka jae kerrallaan vuorotellen. Laitetaan teksti pois näkyvistä.

Joku ryhmäläisistä kertoo omin sanoin, mitä juuri luettiin. Sen jälkeen muut täydentävät kuulemaansa.

Sitten otetaan taas teksti esille ja tutkitaan sitä tarkemmin seuraavien kahden kysymyksen avulla:

  1. Mitä voisin oppia tästä tekstistä omaan elämääni?
  2. Kenelle voisin kertoa tästä?

Rukouksen ja raamatunkohdan pohdinnan voi toteuttaa em. tavalla jopa jumalanpalveluksessa, mitä olenkin jo kokeillut.

Hieman pitempänä versiona simppelin kirkon kokoontumisen voi toteuttaa esimerkiksi seuraavalla tavalla.

Alussa on yhteistä syömistä. Kahvin/teen äärellä on luontevaa vaihtaa kuulumisia ja tutustua toisiimme. Keskustelua voi tarvittaessa ohjata vaikka kysymällä, mitä hauskaa sinulle on tapahtunut viimeisen viikon aikana. Tai mikä on ollut viikon kohokohta. Yhdessä syömiseen voidaan käyttää aikaa noin 30 minuuttia.

Yhteistä ylistystä, jos se on luontevaa. Tässä voi laulaa yhdessä vaikkapa cd:n avulla tai perinteisemmin lauluja tai virsiä.

Sitten voidaan siirtyä Raamatun tutkisteluun.  Raamatusta valitaan teksti, jota käsitellään. Tekstien valintaa kannattaa suunnitella etukäteen. Olemme käyttäneet esim. Johanneksen evankeliumin seitsemää ihmettä ensimmäiseen seitsemään kokoontumiseen. Tekstit voivat olla esim. Jeesuksen vertauksia, jokin evankeliumi luku luvulta, koottuja psalmeja jne.

RAAMATUNKOHDAN POHTIMINEN

Luetaan Raamatunkohta ääneen vaikka jae kerrallaan vuorotellen.

Laitetaan teksti pois näkyvistä.

Joku ryhmäläisistä kertoo omin sanoin, mitä juuri luettiin.

Sen jälkeen muut täydentävät kuulemaansa.

Sitten otetaan taas teksti esille ja tutkitaan sitä tarkemmin seuraavien kysymysten avulla:

  • mitä teksti tarkoittaa?
  • mitä opin Jeesuksesta/Jumalasta tämän tekstin pohjalta?
  • mitä voisin oppia tästä tekstistä omaan elämääni?
  • kenelle voisin kertoa tästä?

RUKOUS

Jos ryhmässä on enemmän kuin neljä ihmistä, niin jaetaan ihmiset vielä pienempiin ryhmiin rukouksen ajaksi. Jokaisen puolesta rukoillaan henkilökohtaisesti omalla vuorollaan seuraavasti.

A) Kierroksen aloittava ryhmäläinen kertoo (2 min.) kuluneelta viikolta

                             – yhden kohokohdan eli kiitosaiheen

                             -yhden mieltään painavan asian eli rukousaiheen

B) Heti tämän jälkeen toiset ryhmäläiset rukoilevat hänen puolestaan

                             -ensin ollaan hetki hiljaa

                             -sitten yksi rukoilee lyhyesti ääneen annetun aiheen puolesta.

C) Sitten kerrotaan lyhyesti, jos mieleen tuli häntä varten jotain rohkaisevaa. Tämä voi olla jokin Raamatun lupaus, laulu, mielikuva tai rohkaiseva ajatus.

D) Lopuksi siunaamme hänet Herran siunauksella.

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.

Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen.

Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Aamen

Sitten kierros jatkuu kohdasta A) seuraavan henkilön kohdalla.

Aikataulu kokoontumiselle kannattaa miettiä etukäteen. Kaksi tuntia riittää varsin hyvin. Simppelin kirkon aloittamiseen ei tarvita pitkää koulutusta, sillä ryhmänvetäjän tehtävä ei ole opettaa ryhmää. Ryhmänvetäjä tarvitsee kuitenkin tukea tehtäväänsä. Siksi on viisasta, että ryhmänvetäjä kuuluu itsekin johonkin seurakunnan ryhmään ja käy seurakunnan yhteisissä kokoontumisissa. Tällöin hän saa olla itse ryhmäläisen asemassa ja saa tarvittavaa tukea tehtäväänsä.

Edelliset mallit on sovellettu Jyväskylän KohtaamisPaikan sivuilta www.kohtaamispaikka.net. Laajempaa pohdintaa löytyy esimerkiksi osoitteesta www.simplechurchathome.com

Kantavana ajatuksena on viedä Raamattu ja rukous ihmisten ulottuville mahdollisimman yksinkertaisella, mutta kuitenkin yhteisöllisellä tavalla.

Kasvavan seurakunnan periaatteita

Kirjoitin edellisessä tekstissä siitä, kuinka Jeesuksen seuraajana elämisessä on tärkeämpää keskittyä suhteeseen Jumalan kanssa kuin ympärillä olevan surkean tilanteen ja huonon järjestelmän päivittelyyn.

Mainitsin Raamatun esille ottamisen, rukouksen, yhteisen laulun ja Jumalan kuuntelemisen. Ne ovat tapoja, joiden kautta ja avulla voimme harjoittaa Jumalan läsnäoloa. Joku saattaa kuitenkin ajatella, että nämä tavat ovat liian yksinkertaisia ja liian väljiä ja siksi niidenkin pohjalta voidaan päätyä mihin sattuu.

Olen sinänsä samaa mieltä: tarvitsemme Jumalan läsnäolon harjoittamiseen Raamatun ja uskovien yhteisön tasapainoista kokonaisuutta. Kuitenkin tasapainoisetkin periaatteet jäävät vain periaatteiksi, jos emme toistuvasti tule Jumalan sanan äärelle, rukoile, laula ja kuuntele tässä kaikessa ja myös armolahjojen kautta elävää, persoonallista Jumalaa. Tarvitaan sekä läsnäolon harjoittamista että tasapainoisen kokonaisuuden hahmottamista.

Yksi itselleni tärkeimpiä malleja tähän on ollut jo vuosien ajan ruotsalaisen Carl-Erik Sahlbergin löytämät periaatteet, jotka hän on kirjoittanut kirjaan Kasvava seurakunta. Hän on myös toteuttanut näitä periaatteita Tukholman Santa Clara –kirkossa jo kahdeksankymmentäluvulta lähtien. Sahlberg on toiminut lähetystyöntekijänä Tansaniassa, jossa hän asuu tälläkin hetkellä jäätyään eläkkeelle em. seurakunnasta. Hän on teologian tohtori ja toiminut mm. dosenttina yliopistossa.

Hän tutki kirkon kasvun aikoja, erityisesti alkukirkkoa (vv. 33-800), kelttiläistä liikettä (vv. 400-800), Jesuiittaveljistöä (vv. 1500-1700), pietismiä (vv. 1700-1800) ja nykyajan kasvavia kirkkoja (v. 1900 – ). Hän löysi yhdeksän periaatetta, jotka ovat leimanneet kirkkoa sen voimakkaan kasvun aikoina.

Käsittelen nuo periaatteet lyhyesti sillä tavalla, jota olen käyttänyt opetuksieni osana jo vuosien ajan. Olen ajatellut tukirengaskirjeiden aloittamisesta saakka, että avaan ajatuksiani näistä periaatteista kanssanne. Palaan tarkemmin eri osa-alueisiin tulevissa kirjeissä, sillä mielestäni nyt on hyvä aika käydä tämä kokonaisuus läpi.

Olen kääntänyt tekstit ruotsinkielisestä alkuteoksesta Den växande kyrkan ja tehnyt kokonaisuudesta omaan esitystapaani sopivan lyhennelmän.

Carl Erik Sahlbergin mukaan kasvavan seurakunnan periaatteita on yhdeksän:

1. Avoimuus kaikille (Ekklesia)
2. Välittäminen (Diakonia)
3. Rakkaudellinen yhteys (Koinonia)
4. Jeesus-keskeisyys (Kerygma)
5. Puhdas elämäntapa (Praxia)
6. Valmius kärsiä (Martyria)
7. Rukous (Liturgia)
8. Maallikot (Missio)
9. Pyhän Hengen voima (Dynamis)

1/9 Avoimuus kaikille (Ekklesia)

Kaikille avoin seurakunta ottaa vastaan orjat, lapset, nuoret, naiset, sorretut, hylätyt, halveksitut, prostituoidut, yksinkertaiset, eri yhteiskuntaluokat jne.

2/9 Välittäminen (Diakonia)

Välittäminen toteutuu yhteytenä, maallikkovastuuna, kunnioituksena kaikkia kohtaan ja myös rukouksena. Kaikki tämä tuo kasvua, vaikka kasvu ei ole tähtäyspisteenä.

3/9 Rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

Rakkaudellinen yhteys näkyy sielunhoitona, evankeliointina, Raamatun tuntemisena, rukouksena ja seurakuntayhteytenä.

4/9 Jeesus-keskeisyys (Kerygma)

Sahlbergin mukaan Jeesukseen on helppo samastua. Ihmiset haluavat kuulla hänestä, joten Jeesuksen häivyttäminen julistuksesta on kirkolle kohtalokasta. Pyhä Henki on siellä, missä julistetaan Jeesusta.

5/9 Puhdas elämäntapa (Praxia)

Tämä periaate on saanut eniten arvostusta – ja arvostelua. Pyhitetty elämä, erityisesti suhteessa omaisuuteen ja seksuaalisuuteen, on kuitenkin välittämisen ja huolenpidon merkki. Tämä osa-alue tekee seurakunnasta puoleensavetävän, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin länsimaisessa kulttuurissa, joka keskittyy voimakkaasti ihmisten mielihalujen toteuttamiseen.

6/9 Valmius kärsiä (Martyria)

Kärsimys puhdistaa seurakuntaa ja tuo sen lähemmäksi Herraa. Valmius kärsimiseen edistää evankeliumia ja vetää ihmisiä seurakuntaan.

7/9 Rukous (Liturgia)

Rukous yhdessä välittämisen kanssa ovat Sahlbergin mukaan ehkä ratkaisevimmat syyt Santa Claran kirkon kasvuun. Nimenomaan rukous antaa kasvua, tuo yhteyttä ja yllättäen myös tehokkuutta seurakuntaelämään. Se vähentää stressiä, luo edellytyksiä ihmeille ja tuo inspiraatiota saarnojen ja koko seurakuntaelämän sisältöön.

8/9 Maallikot (Missio)

Maallikot nähdään seurakunnan tehtävän eli mission voimavarana. Heillä on kontakteja ja aikaa ja heihin luotetaan. Sahlberg kehottaa maallikoita näin: näytä olevasi kristitty, ole ystävällinen, anna Jeesuksen näkyä, ole oma itsesi ja anna Pyhän Hengen johtaa!

9/9 Pyhän Hengen voima (Dynamis)

Pyhän Hengen läsnäolon vakavasti ottaminen näkyy Santa Clarassa mm. seuraavina piirteinä: palvonta/ylistys sunnuntaisin, esirukouspalvelu, erilliset esirukousjumalanpalvelukset ja suuremmat karismaattiset tapahtumat, jotka ovat usein ekumeenisia ja joissa on mukana ihmisiä katolisista vapaakirkollisiin.

Kolme ensimmäistä periaatetta (Avoimuus kaikille, Välittäminen, Rakkaudellinen yhteys) ovat olleet suurten perinteisten seurakuntien (ortodoksit, katoliset, anglikaanit, luterilaiset jne.) melko vahvaa aluetta.

Kolme seuraavaa (Jeesus-keskeisyys, Puhdas elämäntapa, Valmius kärsiä) ovat olleet evankelikaalisten/ herätyskristillisten seurakuntien melko vahvaa aluetta.

Viimeiset kolme (Rukous, Maallikot, Pyhän Hengen voima) ovat olleet helluntailaisten ja karismaattisten seurakuntien melko vahvaa aluetta.

Tässä oli lyhyt yhteenveto Sahlbergin löytämistä periaatteista. Niin kuin aiemmin totesin, kirjoitan lisää näistä osa-alueista tulevissa kirjeissä. Voimme kirkkokuntien erilaisista painotuksista huolimatta, kukin yksilönä ja erityisesti seurakunnallisena yhteisönä, pyrkiä tasapainoon kaikilla näillä alueilla. Jos haluamme, että seurakuntamme kasvavat ja että ihmiset löytävät uskon Kristukseen, tätä tasapainoa on syytä etsiä ja pitää yllä.

Järjestelmä vai suhde?

Eräs mielestäni harhaanjohtava ajatus elämässä on se, että voisimme turvata elävän uskonelämän jonkinlaisella järjestelmällä. Useat Jeesuksen seuraajat pettyvät käyttäessään paljon energiaa yrittäessään luoda hyvän järjestelmän. Samalla meiltä helposti jää käyttämättä hyviä tilaisuuksia Jumalan läsnäolon harjoittamiseen, kun kauhistelemme ja moitimme olemassa olevan tilanteen ja järjestelmän kurjaa tilaa.

Luterilaisen kirkon tämänhetkisestä julkisesta keskustelusta voisi päätellä, että yksi tärkeimpiä asioita kirkossa on seurakuntarakenne. Totta kai rakenteitakin on joskus tärkeää pohtia, mutta kirkkohistoriasta eivät nouse esiin kunkin aikakauden rakenteet, vaan persoonat, jotka ovat tuoneet selkeästi esiin Kristuksen evankeliumia. Samoin tärkeinä nousevat esiin kertomukset herätyksistä, jotka oikeastaan ovat vain kuvauksia siitä, miten suuret joukot ihmisiä ovat alkaneet uskoa Jeesukseen.

Jeesuksen malli näytti olevan panostaminen persoonallisiin suhteisiin eli opetuslapseus. ”Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä.” Mark. 3:14, 15 Hän halusi siis ennen kaikkea olla seuraajiensa kanssa. Se tarkoittaa suhdetta. He oppivat hänen elämäntapansa ja jatkoivat samaa opetuslapseuttamista, eräänlaista oppisopimuskouluttamista. Käytäntö näkyy esimerkiksi kirjeessä Timoteukselle: ”Vahvistakoon siis Kristuksen Jeesuksen armo sinua, poikani! Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita.” 2. Tim. 2:1, 2

Jumala tahtoo persoonallisen suhteen jokaisen ihmisen kanssa. Sanonta ”Jumalalla ei ole lastenlapsia” pitää mielestäni paikkansa. Jokaisen ihmisen tulee punnita sydämessään suhteensa Jumalaan ja hyväksyä hänen tahtonsa ja ennen kaikkea Jeesus Herrana ja vapahtajana. Samoin jokaisen sukupolven tulee kuulla evankeliumi tuoreena, Pyhän Hengen elävöittämänä, Raamatun ja Jeesuksen seuraajien todistuksen kautta.

Jumala tahtoo myös varustaa jokaisen ihmisen seurakuntasuhteiden rakentajaksi. Seurakunta ei elä sillä, että saamme sinne oikeanlaisen kaavan, vaan tarvitsemme toimivan suhteen sekä Jumalaan että toisiin seurakuntalaisiin. Tähän avuksi Pyhä Henki tahtoo antaa meille armolahjoja. ”Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa. – – – Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita.  Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa.” Ef. 4: 7, 11-16

Meidän olisi siis hyvä elää persoonallisissa suhteissa Kristuksen ja hänen seuraajiensa kanssa ja antaa näissä suhteissa tilaa kunkin armolahjoille. Silloin Uuden testamentin kuva opetuslapseudesta ja seurakunnasta voisi toteutua. ”Mitä tämä siis tarkoittaa, veljet? Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi.” 1. Kor. 14:26

Jeesuksen tapa elää näyttää Raamatussa hyvin suhdepainotteiselta. Hän osallistui synagogajumalanpalveluksiin, mutta moitti mm. sapattikäskyjen liian tarkasta noudattamisesta: ”Ja Jeesus sanoi heille: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niinpä Ihmisen Poika on myös sapatin herra.” Mk. 2:27, 28 Kirjoitin jo aiemmin erilaisten jumalanpalvelustyylien kohdalla seuraavaa: ”Jeesus yritti muuttaa jumalanpalveluksen sellaiseksi, että Jumalan läsnäolo, vapautuminen ja parantuminen olisivat saaneet tapahtua tässä ja nyt. Sama tulisi olemaan totta missä tahansa, missä rukoillaan hengessä ja totuudessa (Joh. 4:21-23) tai missä edes kaksi tai kolme olisivat koolla (Matt. 18:20).”

Edellisten vuoksi haluaisin rohkaista meitä kaikkia hankkimaan ympärillemme ihmisiä, joiden kanssa voimme rukoilla, lukea Raamattua ja antaa tilaa armolahjoille, joiden kautta Pyhä Henki voi hoitaa meitä ja ohjata meitä myös niiden luokse, jotka eivät vielä tunne Jeesusta.

Keneen tai keihin sinun olisi hyvä olla yhteydessä? Kuinka usein? Kuinka voisitte antaa tilaa Jumalan kohtaamiselle?

Tätä pohtiessani mieleeni tuli avioliitto, joka on Jumalan asettama perusjärjestys ihmissuhteille. Siinä on selkeä rakenne ja selvä uskollisuuden vaatimus miehelle ja naiselle. Se on turvallinen, mutta riittävän väljä antaakseen avioparille tilan persoonalliseen suhteeseen. Saman avioliiton ei kuvitellakaan jatkuvan näiden kahden persoonan kuoleman jälkeen, vaan se on ainutkertainen liitto persoonien välillä. Olisiko meidän hyvä ajatella seurakunnasta samalla tavalla? Seurakunta muodostuu ainutkertaisista ihmisistä, se on ”pyhien yhteisö”, niin kuin kirkon tunnustuskirjat toteavat.

Seurakuntaan kuuluu ehdottomasti Raamattu ja sen kunnioittaminen Jumalan sanana. Se antaa puitteet seurakunnalle, aivan kuin avioliitto antaa puitteet persoonalliselle suhteelle. Siksi meidän tulisi Raamatun mukaisesti ottaa vakavasti Jumalan elävän läsnäolon harjoittaminen myös antamalla tilaa armolahjoille, tapahtui se sitten yhteisessä jumalanpalveluksessa tai muutaman ihmisen kohtaamisessa.

Usko ei ole instituutio tai järjestelmä. Uskon, kuten myös seurakunnan, olemus on Jumalan elävä kohtaaminen yhä uudelleen, persoonallisesti. Sille meidän on hyvä antaa tilaa. Sitä ei myöskään oikein mikään voi estää, kunhan itse emme käytä aikaamme vain huonon järjestelmän päivittelyyn, vaan Raamatun esiin ottamiseen, rukoukseen, yhteiseen lauluun ja Jumalan kuuntelemiseen. Se on loppujen lopuksi yksinkertaista eikä vie edes paljoa aikaa, kunhan vain muistamme antaa sille tilaa. Jeesus on luvannut olla kanssamme (suhteessa) kaikki päivät maailman loppuun asti. Tänäänkin.

Ajatuksia sairaiden parantumisesta

Lupasin edellisessä tekstissä kirjoittaa sairaiden puolesta rukoilemisesta. Aihe on arka ja vaikea, sillä mielestäni tällä alueella on paljon väärinkäsityksiä ja toisaalta paljon kärsimystä, jonka vähätteleminen olisi anteeksiantamatonta. Toisaalta aiheesta on vaikeaa olla kirjoittamatta, sillä kirkko kasvaa siellä, missä sairaiden puolesta rukoillaan ja heitä paranee. Samoin Raamatun käsitys tästä aihepiiristä poikkeaa suuresti meidän käytännöistämme täällä länsimaissa. Jotakin asialle pitäisi tehdä. Näistä syistä kirjoitus on pitkä.

Joudun toistamaan joitakin edellisen tekstini ajatuksia, sillä kokemus on opettanut, että jokaisen rukouksella parantumiseen liittyvän jutun yhteydessä menestysteologiasta on sanouduttava irti. Jos niin ei tee, aina joku tuntuu tekevän virheellisen olettamuksen siitä, että rukouksella parantumista myönteisenä pitävä henkilö väittää, että kaikki parantuvat ja niin edelleen.

Jeesus ei koskaan Raamatun mukaan pohdiskellut, mitä Isä Jumala mahdollisesti haluaa milläkin sairaudella opettaa kullekin yksilölle, vaan paransi kaikki. Olisi oletettavaa, että esimerkiksi kymmeneen spitaaliseen (Luuk. 17:11-19) olisi hyvinkin mahtunut muutama, joiden ”tulisi vielä vähän aikaa sairastaa, että he oppisivat sairauden kautta sitä, mitä Jumala tahtoo heille opettaa”. Tai edes joku, jonka ”oma elämäntapa on aiheuttanut sairauden ja siksi Jumala ei häntä paranna”. Jos Jumalalla olisi joku ”salattu ajoitus” sairauden parantamiselle, eikö Jeesus olisi todennut jollekin spitaalisista, että Jumala parantaa sinut, mutta ei vielä? Jeesus ei puhunut mitään ”sairauden jalostavasta vaikutuksesta ihmisluonteeseen”, vaan paransi kaikki, heti. Näitä syitähän meillä pohditaan jatkuvasti sen sijaan, että rukoiltaisiin sairaiden puolesta.

En ajattele, että tässä ajassa kaikki kärsimykset lakkaisivat tai että saavuttaisimme jonkinlaisen menestysteologian lupaaman täydellisen tasapainon. Lainaan taas New Wine –liikkeen kahta arvoa tähän liittyen:

Risti ja ylösnousemus

Kunnioitamme kaikkea mitä Jeesus teki puolestamme ristillä. Tahdomme myös itse kulkea ristin tietä samalla tuntien hänen ylösnousemuksensa vapauttavan voiman.

Jumalan valtakunta – jo nyt ja ei kuitenkaan vielä

Tahdomme julistaa hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta ja nähdä sen läsnäolosta kertovia ihmeitä ja merkkejä. Samalla ymmärrämme, että Jumalan valtakunta tulee lopullisesti ja kärsimys voitetaan vasta sitten, kun Jeesus tulee takaisin ja tekee kaiken uudeksi.

Käytännöllisesti katsoen kaikki ihmiset menevät lääkäriin luottaen siihen, että lääkäri auttaa ja parantaa, jos se mitenkään on mahdollista. En ole edes kuullut kenestäkään, joka rukoilisi ennen lääkäriin menoa ja kysyisi, onko syntiä eli Jumalan tahdon vastaista etsiä terveyttä ja mennä lääkäriin. Rukouksen kohdalla tapana on toimia aivan toisella tavalla. Jos sairaiden puolesta rukoillaan samalla varmuudella kuin lääkäriin mennään, löytyy joukko ihmisiä, jotka varoittavat, että ”Jumalan tahto ei välttämättä ole parantaa”. Lääkäri tekee töitä, jo valansakin velvoittamana, elämän puolesta ja sairautta vastaan. Tässä me luotamme häneen. Jumala tekee työtä Raamatun mukaan, erityisesti Jeesuksen toimintaa ja sanoja tarkasteltaessa, myös elämän puolesta sairautta vastaan, mutta hänen tahtoonsa ei meillä tässä asiassa luoteta samoin kuin lääkärin tahtoon.

Kulttuurissamme asuu vaistomainen varauksellisuus sellaista Jumalaa kohtaan, joka voi puuttua todellisuuteen, erityisesti sairauksien kohdalla. Länsimaisen rationalistisen teologian yksi piirre näyttää olevan kohtalonomainen alistuminen ”Jumalan tahtoon”, mikä omasta mielestäni viittaa enemmän kohtalouskoon tai islamiin. Sen sijaan, että tutkisimme tarkasti Raamattua, erityisesti Jeesuksen toimintaa, suhteessa sairauksiin, tuotamme ns. kärsimyksen teologiaa, jossa kaikki maailman tapahtumat tullaan helposti selittäneeksi Jumalan tahdoksi. Suuri ongelma tässä on se, että synnin ja pahuuden ongelma ja samalla persoonallinen paha tulee usein ohitettua. Rukouksesta tulee melko käsittämätön asia, kun Jumalan Raamatussa ilmoitettuun hyvään tahtoon ei voikaan luottaa, vaan myös pahuuden ja kärsimyksen selitetään tulevan Jumalalta. Jumalan valtakunnan elämä on hyvän taistelua pahaa vastaan eikä luottamusta hyvään Jumalaan kohenna se, että selitämme Raamatun kuvaamia kielteisiä asioita myönteisiksi.

Sairauksien aiheuttama kärsimys, jota me kaikki varmaankin saamme kokea elämämme aikana enemmän tai vähemmän, saa monet pohtimaan tätä aihepiiriä. Itselläni on mielessäni tälläkin hetkellä eräs perhe, jonka lasten kärsimyksen määrä ylittää ymmärrykseni. Minun on mahdotonta uskoa, että tuon perheen tilanne olisi Jumalan tahto. Samalla minun on vaikeaa hyväksyä heidän tilannettaan, jossa rukouksesta ei parantumisen alueella ole näkyviä tuloksia. On vaikeaa ymmärtää, miksi Jumala edes sallii tällaisia tilanteita. Kuitenkin minun on helpompi ajatella, että taistelemme yhdessä Jumalan kanssa sairautta ja kuolemaa vastaan vihollisena, kuin että ottaisimme tappavan sairauden vastaan Jumalan tahtona. Tämä myös rohkaisee rukoilemaan, sekä perheen jaksamisen ja parantumisen että lääkäreiden puolesta.

Mekaaninen käsitys rukouksen kautta parantumisesta on joko-tai –akselilla; joko kaikki paranevat (menestysteologia) tai sitten kukaan ei parane (rationalistinen ja maallistunut kristinuskon versio) rukouksen kautta. Meidän ei mielestäni tarvitse mennä kumpaankaan ääripäähän, koska Raamatussakaan ei tehdä niin.

Jumalan lopullinen tahto on terveys, sen tiedämme Jeesuksen toiminnasta (esim. Matt. 4:23, 24) ja taivaskuvauksista (esim. Ilm. 21:4). Samalla tavoin Jumalan tahto on, että kaikki uskoisivat Jeesukseen Herranaan ja saisivat syntinsä anteeksi. Vaikka kaikkien kohdalla ei näin tapahdu, se ei muuta Raamatun opetusta siitä, että Jumala kuitenkin tahtoo sitä kaikille. Apostolit jatkoivat Jeesuksen parantamistoimintaa ja ”Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä.” Mk. 16:20. Samaan meidät on kutsuttu: tähtäämään lopulliseen päämäärään ja luottamaan Jumalan hyvyyteen ja jatkamaan julistamista ja sairaiden parantamista ja muuta vapauttamista.

Yhtä aikaa kuitenkin tämän kanssa on totta syntisyys, vajavuus ja sairaus. Nämä vilahtelevat myös Uudessa testamentissa, esim. seuraavissa kohdissa: ”Tiedätte, että julistin teille ensimmäisen kerran evankeliumia sairastumiseni vuoksi.” Gal. 4:13, ”Älä enää juo pelkkää vettä, vaan käytä vatsasi ja toistuvien vaivojesi vuoksi vähän viiniäkin.” 1. Tim. 5:23 ja ”Erastos jäi Korinttiin. Trofimoksen, joka oli sairaana, jätin Miletokseen.” 2. Tim. 4:20. Paavalia ei tämä asia näyttänyt kovin paljoa teologisesti pohdituttavan, vaikka hänen kauttaan oli parantunut useita ihmisiä. Jos Paavalilla nämä molemmat asiat mahtuivat elämään ilman suurempia pohdintoja, sairaiden parantaminen ja toisaalta työn jatkaminen, vaikka kaikki sairaat eivät parantuneetkaan, emmeköhän mekin voi elää samoin.

Oma sairastamisemme on käsitykseni mukaan osa meidän yhteistä syntisyyttämme, josta ei sen kummemmin kannata itseään yksilönä syyllistää. Puhumattakaan siitä, että syyllistäisimme jonkun henkilön, jos hän ei paranekaan rukouksessa. Jos parantuminen olisi kiinni sairaan ihmisen uskosta, kymmenestä spitaalisesta olisi varmaankin parantunut vain yksi, hän, joka palasi kiittämään. Kuitenkin kaikki paranivat. Tietenkin joskus sairaus on itse aiheutettua, vaikkapa alkoholin tai huumeiden kautta, mutta niidenkin käyttöön johtavat monimutkaiset syyt. Jeesus ei näyttänyt olevan kovin kiinnostunut syyllisten etsinnästä vaan kaikkien vapauttamisesta, erotuksetta.

Siksi en pohtisi liikaa sitä, mistä mikäkin johtuu, vaan luottaisin Jumalan hyvyyteen ja rukoilisin erityisesti yhdessä muiden kanssa (Jaak. 5:13-18) ja jättäisin tulokset Jumalan huoleksi.

Uusi testamentti puhuu ”tunnusmerkeistä” (esim. Mk. 16:20). Tunnusmerkit ovat ikään kuin tienviittoja varsinaiseen Jumalan valtakuntaan, joka on täydellisenä vasta tulossa. Tunnusmerkkejä ei tarvittaisi, jos valtakunta olisi täytenä jo täällä. Nyt tunnusmerkkejä näkyy siellä täällä, ja Jeesus on käskenyt toimia niin, että niiden esiintymiseen voi luottaa. Meillä on edessämme käsittääkseni samantapainen ristin tie kuin Jeesuksellakin: merkkejä ja ihmeitä tulee, ja jotkut vakuuttuvat niistä ja uskovat, jotkut taas eivät. Miksi näin käy, jää edelleen mysteeriksi.

Jeesus itse, merkkien ja ihmeiden lähtökohta, ei näyttänyt luottavan niiden vaikutukseen mekaanisesti. Esimerkiksi sopii hänen kertomuksensa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta:

”Rikas mies sanoi: ’Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä – hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’ Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista'” (Luuk. 16:27-31).

Tärkeintä on usko Jeesukseen ja tuon uskon synnyttää ennen kaikkea Jumalan sana meille ihmisille. Jeesus suorastaan loukkasi ihmisiä, kun hän teroitti heille, että hän itse on elämän tarkoitus ja häneen uskominen kaikkein tärkeintä. Ihmeetkin vain viittaavat häneen (mm. Joh. 6:1-66, erityisesti jae 29).

Miten tulisi sitten rukoilla sairaiden puolesta?

Käytän usein seuraavia periaatteita opettaessani tästä:

1.       Luottaen Jumalan perimmäiseen tahtoon parantaa.

2.       Seurakunnan osana. Ei siis ”parantamissooloilua”. Kaikkein tärkeintä on pysyä seurakunnassa, jossa julistetaan pelastusta Jeesuksessa.

3.       Yksinkertaisesti: Jumala parantaa, eivät kaavat tai menetelmät enkä minä.

4.       Rakastaen, kunnioittaen ja arvostaen.

5.       Kysy rukoiltavalta, mikä on hänen vaivansa. Kysy mielessäsi samaa Jumalalta.

6.       Kysy rukoiltavalta, mistä vaiva johtuu. Kysy mielessäsi samaa Jumalalta.

7.       Pyydä lupaa laittaa käsi rukoiltavan päälle.

8.       Pyydä Jumalaa parantamaan Jeesuksen nimessä. Pyydä Pyhää Henkeä asumaan tuossa ihmisessä ja täyttämään hänet.

9.       Kysy, miltä hänestä tuntuu ja päätä, jatkatko rukousta vai et.

10.   Vakuuta Jumalan rakkaudesta, riippumatta rukouksen tuloksesta.

11.   Rohkaise rukouksen jatkamiseen ja pysymiseen seurakunnan yhteydessä.

Jatketaan hyvään Jumalaan uskomista ja hänen ylistämistään. Samalla saamme varmasti nähdä ihmeitä ja merkkejä, ja samalla jäämme varmasti ymmällemme, miksi niitä joskus tulee, joskus ei.

Jeesus on joka tapauksessa hyvä, sen tiedämme erityisesti hänen rististään ja ylösnousemisestaan.

Jumalan hyvyyden, syntisyytemme ja pahuuden sekoittaminen

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa asiasta, joka on pyörinyt mielessäni pitkään ja joka mielestäni on yksi sellaisista avainasioista, jotka lamaannuttavat kristittyjä ja aiheuttavat hämmennystä. Tarkoitan Jumalan hyvyyden, oman syntisyytemme ja pahuuden teologiaa ja näiden asioiden sekoittamista.

Meillä on kiusaus selittää Jumalan tahdoksi asioita, jotka Raamatun mukaan ovat ihmiskunnan yhteisestä syntisyydestä johtuvia. Jumala kaikkivaltiudessaan sallii pahaa eli hänen tahtonsa vastaisia asioita, mutta on melkoinen virhe uskoa hänen tahtovan pahaa. Tahtomisen ja sallimisen ero omassa uskossamme vaikuttaa ratkaisevasti muun muassa rukouselämäämme. Puhumme helposti rististä, jonka Jumala on antanut kannettavaksemme, silloinkin, kun kyse saattaa olla asiasta, jota vastaan tulisi yksinkertaisesti taistella. Tällaiseen alistumiseen liittyvät suomalaisten jotkut sanontatavat, kuten esimerkiksi ”Täytyy ottaa vastaan, mitä annetaan.” On totta kai hienoa, jos voimme jättäytyä Jumalan käsiin silloinkin, kun sairastamme tai jos joku muu kärsimys tai onnettomuus tulee lähelle. Niin tuleekin tehdä. Silloin olemme tavallaan Jobin seurassa, kun hän toteaa: ”Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (Job 1:21, 22).

Jobkin sai kokea kuitenkin Jumalan perimmäistä tahtoa, Jumalan hyvyyttä, kärsimyksensä jälkeen. ”Kun Job oli rukoillut ystäviensä puolesta, Herra käänsi hänen kohtalonsa. Herra antoi Jobille kaksin verroin kaikkea, mitä hänellä oli ennen ollut.” Job 42:10 Tämä jätetään yleensä mainitsematta, kun Jobin avulla perustellaan maailman olevan sellainen kuin Jumala tahtoo, kärsimyksineen.

Jos suhtautuisimme vaikkapa sairauksiin puhtaasti Jumalan antamina asioina, eikö silloin olisi johdonmukaista jättää menemättä myös lääkäriin? Jokaiselle on varmaankin selvää, että tällainen sotisi elämää vastaan. Tähtäyspisteenäni ei kuitenkaan ole terveys ja siihen liittyvät asiat, vaan Jumalan hyvyyteen luottaminen ja tämän luottamuksen vaikutus rukouksiimme, uskoomme ja koko elämäämme.

Martti Luther aloittaa käskyjen selityksen Isossa katekismuksessa tiukasti Jumalan hyvyyteen keskittyen: ”Sinulla ei saa olla muita jumalia. Se on: vain minua sinun on pidettävä Jumalanasi. Mitä tämä merkitsee ja miten se on ymmärrettävä? Mitä tarkoittaa, että jollakulla on Jumala tai mikä on Jumala? Vastaus: Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. – – – Toisin sanoen: Odota hyvää, jota kaipaat, minulta ja etsi sitä minun tyköäni, ja mikäli kärsit onnettomuutta ja hätää, tule minun turviini ja pysy luonani.”

”Sydämen kiintyminen häneen ei taas ole mitään muuta kuin varauksetonta luottamusta häneen. Tämän vuoksi hän haluaa kääntää meidät lähelleen, koska hän on ainoa ikuinen hyvä. On kuin hän sanoisi: ”Minulta saat varmasti kaiken sen, mitä ennen etsit pyhimyksiltä tai odotit luottaessasi mammonaan ja muuhun sellaiseen. Usko, että tahdon auttaa sinua ja antaa sinulle tuhlailevan runsaasti kaikkea hyvää.” ”

”Jotta yksinkertaisetkin hyvin ymmärtäisivät tämän käskyn merkityksen ja säilyttäisivät sen mielessään, heitä on kehotettava näin: Luottakaa yksin Jumalaan ja odottakaa häneltä pelkkää hyvää. – – –  Jos sydämesi pystyy erityisesti hädän ja puutteen aikana odottamaan pelkkää hyvää yksin Jumalalta ja antamaan kaiken muun mennä menojaan, silloin sinulla on ainoa tosi Jumala. Ja päinvastoin jos sydän on kiintynyt johonkin muuhun, jolta se odottaa hyviä lahjoja ja apua enemmän kuin Jumalalta, ja jos se ei pahan kohdatessa juokse hänen turviinsa, vaan pakenee häntä, silloin jumalasi on toinen, epäjumala. – – – Ne jotka turvautuvat yksin Jumalaan, saavat olla varmoja, että hän haluaa olla heille laupias eli osoittaa heille pelkkää hyvyyttä ja apua, eikä vain heille, vaan myös heidän lapsilleen kautta tuhansien sukupolvien. Koska näin korkea majesteetti tarjoaa näin suuria asioita, houkuttelee näin sydämellisesti ja lupaa näin runsaasti, sen pitäisi toki taivuttaa meidät ja saada meidät koko sydämestämme luottamaan Jumalaan, jos kerran kaipaamme osaksemme kaikkea ajallista ja iankaikkista hyvää.”

”Meidän on sen vuoksi opittava ensimmäinen käsky hyvin nähdäksemme, ettei Jumala voi sietää minkäänlaista ylimielisyyttä eikä luottamista mihinkään muuhun ja ettei Jumala vaadi meiltä mitään enempää, kuin että sydän uskoo saavansa häneltä kaikkea hyvää.”

Lainaan tarkoituksella näin pitkästi tätä samaa asiaa toistavaa kohtaa, että näkisimme, ettei asia ole vain sivujuonne Lutherilla.

Uuden testamentin mukaan kärsimys sävyttää kristittyjen elämää ja muun muassa Paavalin kohdalla hyvin selvästi todetaan, että Jumala sallii sen.  Kuitenkin yhtä aikaa tämän kanssa on totta, että Jumala mm. parantaa ihmisiä. Uusi testamentti ei pidä tätä tämänhetkistä elämää normaalina, vaan synnin vääristämänä. Elämme kristittyinä ikään kuin vihollisen selustassa, sissiliikkeenä, poissa kotoa. Länsimainen maallistunut teologia saattaa osittain johtua siitä, että pidämme ympärillämme olevaa todellisuutta Jumalan tahtona, ilman syntiinlankeemusta. Tämä taas johtaa helposti siihen, että pitäessämme tätä elämää varsinaisena päämääränämme alamme etsiä ”täyttä elämää” jo tässä elämässä eli koemme oikeudeksemme ”toteuttaa itseämme”, ”olla sitä mitä olemme” ilman parannuksenteon eli mielenmuutoksen ulottuvuutta. Meillä Suomessa opetuksessa annetaan usein ymmärtää, että tämä maailma on vain Jumalan maailma ja kaikki tapahtuu hyvän Jumalan tahdosta. Samalla pahuuden ongelma jää kokonaan käsittelemättä ja rukous muuttuu merkityksettömäksi, koska Jumalan hyvyyteen ei voi luottaa.

Yritän hahmottaa asiaa Suomen viimeisten sotien avulla sitä, miten ymmärrän Jumalan toimintaa. Armeijan miehistö tuskin epäili marsalkka Mannerheimin hyvää tahtoa, mutta ymmärsi, että on olemassa muitakin voimia kuin oman armeijan ylipäällikkö. Hän tietenkin oli Suomen miesten puolella, mutta taistelu oli todellinen eikä kuviteltu ja siksi miehet kokivat kärsimystä ja tappioita. Vihollinen oli todellinen.

Martti Lutherin mukaan ”maailma, liha ja perkele” ovat Jumalan vastaisia voimia. Hän kirjoittaa opetuksessaan kasteesta kirkkomme Tunnustuskirjoissa näin:

”Pyydän kristillisen uskollisuuden nimessä kaikkia kastajia, kummeja ja muita läsnäolijoita: koettakaa tajuta, kuinka tärkeä toimitus tämä on ja kuinka vakavasta asiasta siinä on kysymys. Kasterukousten sanoista kuulet, kuinka monin valituksin ja kuinka vakavin mielin kristillinen kirkko kantaa lapsen esiin; vakain, varmoin sanoin se tunnustaa Jumalalle, että lapsi on joutunut Perkeleen valtaan, synnin ja vihan lapseksi, palavasti se rukoilee apua ja kasteen armoa, että hänestä tulisi Jumalan lapsi. Niinpä sinun olisi syytä ottaa huomioon, ettei ole leikin asia käydä Perkeleen kimppuun. Kasteessa ei vain karkoteta Perkelettä lapsen luota, vaan toisaalta tuo mahtava vihollinen ärsytetään ahdistamaan kastettua koko elämän ajan. Sen vuoksi on todella tarpeen, että koko sydämestä ja lujassa uskossa autamme lapsiparkaa ja pyydämme niin hartaasti kuin osaamme, että Jumala ei vain rukouksemme sanojen mukaisesti vapauttaisi lasta Perkeleen vallasta, vaan että hän myös vahvistaisi lasta, niin että tämä jaksaisi ritarin tavoin taistella Perkelettä vastaan koko elämän ajan ja vielä kuoleman hetkellä. Kun kastetut ihmiset usein turmeltuvat niin kelvottomiksi, se saattaa mielestäni johtua siitä, että kaste on toimitettu kylmän välinpitämättömästi ja että kastettavan puolesta on toimituksen aikana rukoiltu täysin vailla tosi tarkoitusta.” (Lutherin Vähän Katekismuksen liite Kasteen toimittaminen)

Jos luotamme, että Jumala on hyvä, se vaikuttaa rukouksiimme. Jos sydämeemme on hiipinyt käsitys mielivaltaisesta Jumalasta, josta ei ikinä tiedä, mitä hän tahtoo, rukouselämä ei ole lapsen luottamusta hyvään Isään, vaan pikemmin kohtalonomaista alistumista siihen, mitä elämä kulloinkin sattuu tiellemme heittämään. Jeesuksen sanat: ”Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” (Matt. 26:39) mielletään helposti suostumiseksi taivaallisen Isän mielivaltaan, mutta siinä tehdään Jeesukselle vääryyttä. Hän oli vakuuttunut Isän hyvyydestä, mikä näkyi mm. hänen toiminnassaan, kun hän paransi kaikki sairaat. Samaa luottamusta hän yritti opettaa muille: ”Niinpä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät.” Lk. 11:9-13.

Tästä ei pidä päätellä, että tässä ajassa kaikki kärsimykset lakkaisivat tai että saavuttaisimme jonkinlaisen menestysteologian lupaaman täydellisen tasapainon. Haluan siteerata New Wine –liikkeen kahta arvoa tähän liittyen:

Risti ja ylösnousemus

Kunnioitamme kaikkea mitä Jeesus teki puolestamme ristillä. Tahdomme myös itse kulkea ristin tietä samalla tuntien hänen ylösnousemuksensa vapauttavan voiman.

Jumalan valtakunta – jo nyt ja ei kuitenkaan vielä

Tahdomme julistaa hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta ja nähdä sen läsnäolosta kertovia ihmeitä ja merkkejä. Samalla ymmärrämme, että Jumalan valtakunta tulee lopullisesti ja kärsimys voitetaan vasta sitten, kun Jeesus tulee takaisin ja tekee kaiken uudeksi.

Taistelu jatkuu. Elämä on hyvän ja pahan välistä taistelua, jossa ensimmäinen tähtäyspiste on meidän uskomme. Tahtoisin meidän kaikkien pitävän kiinni Raamatun kertomasta Jumalan tahdosta ja rukoilevan hyvää Jumalaa. Sellaisesta Jumalasta Jeesuksen opetukset ja koko hänen elämänsä, kuolemansa ja erityisesti ylösnousemuksensa todistavat. Meidän Jumalamme ei ole mielivaltainen, pelottava olento, joka silloin tällöin saattaakin tahtoa meille pahaa. Jos kokemuksemme kuiskivat korviimme sellaista käsitystä, että Jumalan hyvyyteen ei voi luottaa, kannattaa keskittyä Jeesuksen antamaan kuvaan, ei omiin kokemuksiimme. Niin kuin Englannin anglikaanikirkon uusi arkkipiispa toteaa: ”Jos mielipiteeni eroaa Raamatun opetuksesta, silloin minä olen väärässä.”

Ehkä eniten tämä sekaannus vaikuttaa täällä länsimaissa sairaiden puolesta rukoilemiseen. Siitä kirjoitan seuraavassa tekstissä.

Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen

Laupias samarialainen on Jeesuksen vahva kertomus lähimmäisen rakastamisesta. Tuo Luukkaan evankeliumin kymmenennen luvun katkelma korostaa sitä, että Jeesus piti lähimmäisen auttamista hyvin tärkeänä. Nykyään sitä käytetään myös, mielestäni virheellisesti, perusteluna sille käsitykselle, että Jeesuksen varsinainen tarkoitus täällä maan päällä olisi ollut suvaitsevaisuus ja rauha vain ihmisten välillä.

Kun Jeesukselta kysyttiin, miten voi saada ikuisen elämän, Jeesus käänsi kysymyksen kysyjälle itselleen: Mitä laissa sanotaan? Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Mies jatkoi kysymällä: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?” (Lk. 10:27) Hän sai vastaukseksi Jeesuksen vertauksen laupiaasta samarialaisesta, joka on niin hieno kertomus, että se syöpyy mieleen kerralla.

Mies kuitenkin sivuutti käskyn ensimmäisen osan, Jumalan rakastamisen, joka oli ilmiselvästi Jeesuksen pääsanoma. Vaikka kertomus Laupiaasta samarialaisesta on hieno ja se alleviivaa lähimmäisenrakkauden välttämättömyyttä, on surullista, että sitäkin voidaan käyttää Jeesuksen pääsanomaa vastaan. Jeesusta ei ristiinnaulittu lähimmäisenrakkauden vuoksi, vaan siksi, että hän väitti olevansa Jumalan Poika eli Jumala, ja siksi, että hän antoi syntejä anteeksi. Jeesus ei aseta keskiöön lähimmäistä, vaan Jumalan. Kun Jumala saa olla Jumala, lähimmäinenkin voi paremmin.

Tätä painotusta tukevat myös vertauksen ympärillä olevat katkelmat. Kun luemme koko luvun, saamme hyvän käsityksen siitä, mitä Jeesus tarkoitti.

Luku alkaa kertomuksella siitä, miten Jeesus lähettää 72 opetuslasta. Tehtäväksi hän antoi tämän: ”Parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: ’Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.’” (Lk. 10:9)

Jos joku ei ota tätä valtakunnan todellisuutta vastaan, Jeesus antaa seuraajilleen ohjeeksi: ”julistakaa: ’Me pyyhimme pois pölynkin, joka teidän kaupungistanne on jalkoihimme tarttunut – pitäkää hyvänänne! Mutta tietäkää, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle!’ Minä sanon teille: Sodomakin pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sellainen kaupunki.” – – – ”Joka kuulee teitä, kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut. Mutta joka hylkää minut, hylkää sen, joka on minut lähettänyt.” (Lk. 10:10-12, 16)

Joka hylkää evankeliumin Jeesuksesta, hylkää Jumalan ja hänen tahtonsa. Se on niin raskas synti, että jopa juutalaisessa perinteessä jumalattomuuden huipentuma, Sodoma ja sen elämäntapa, pääsee helpommalla viimeisellä tuomiolla.

Sodoman elämäntapaa kuvaa hyvin Hesekielin kirjan luku 6. ”Sinun sisaresi Sodoman synti oli julkea itsekkyys. Hän vietti tyttärineen yltäkylläistä ja huoletonta elämää, mutta kurjalle ja köyhälle hän ei avannut kättään. He kävivät yhä julkeammiksi ja ryhtyivät minua uhmaten yhä uusiin iljettävyyksiin, ja silloin minä pyyhkäisin heidät pois, kuten olet nähnyt.” Hes. 16:49, 50. Jeesus liittyy kansansa traditioon Sodoman pahuudesta. Kuitenkin vielä törkeämpää on hänen mukaansa evankeliumin hylkääminen.

Kymmenennen luvun seuraava kohta kertoo, kuinka opetuslapset palaavat lähetysmatkaltaan ja kertovat hienoista tuloksista. Jeesus korostaa edelleen Jumalan lapseuden ja ikuisen elämän merkitystä:

”Älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan.” Lk. 10:20

Seuraavaksi hän taas alleviivaa omaa merkitystään ainoana tienä Isän luo. ”Ei kukaan muu kuin Isä tiedä, kuka Poika on. Eikä sitä, kuka Isä on, tiedä kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.” 10:22

Vasta sitten tulee kertomus laupiaasta samarialaisesta.

Luvun lopussa Jeesuksen jalkojen juuressa istuneen Marian saamat kehut niittaavat lopullisesti käsityksen, joka pyrkii tekemään Jeesuksesta vain tämänpuoleisen auttajan. Marian valitsema osa oli parempi kuin Martan touhuaminen.

Kirkkohistoria tukee Jeesuksen opetusta. Se kertoo, että nykyaikaisen lähetystyön ja kansainvälisen diakonian aloittivat aikoinaan sellaiset kristityt, jotka olivat innostuneet Jeesuksesta ja hänen pikaisesta takaisin tulemisestaan. Eurooppalainen kirkko oli jämähtänyt omaan olemiseensa eivätkä sen jäsenet olleet valmiita uhraamaan mitään kertoakseen evankeliumia köyhemmissä maissa. Vasta elävä usko Jeesukseen ja vahva ikuisen elämän toivo sai ihmiset lähtemään alkeellisempiin oloihin Jeesuksen asialle.

Edelleen tilanne näyttää mielestäni samalta. Ne, jotka suureen ääneen puhuvat lähimmäisen auttamisesta, näyttävät antavan kovin vähän omasta ajastaan ja omaisuudestaan. Ne, jotka ovat innostuneet Jeesuksesta eivätkä keskity omien sanojensa mukaan lähimmäisen auttamiseen vaan evankeliumin julistamiseen, tulevat mielestäni auttaneeksi paljon enemmän kuin nuo toiset. Pelkkä lähimmäisen auttaminen ilman evankeliumia synnyttää lisäksi helposti eriarvoisen tilanteen, jossa auttaja on autettavaa ylempänä. Evankeliumin kanssa liikkeellä oleva näyttää tajuavan paremmin, että toinen ihminen on Kristuksen lunastama ja Kristukseen luottavana ihmisenä veli tai sisko. Tällaista palautetta olen saanut lähetysalueiden kristityiltä. Kristukseen uskominen ja evankeliumin julistaminen tuo tasa-arvoa. Auttaja voi itse olla tämänhetkisen autettavan avun tarpeessa milloin tahansa. Tämä tilanne näyttää olevan jo käsillä, sillä länsimaiden ulkopuoliset kirkot lähettävät jo lähetystyöntekijöitä länsimaihin.

Jeesuksen opetukset ovat selviä. Pelkän auttamisen ottaminen elämän ohjenuoraksi ei ole Jeesuksen seuraamista eikä Jeesuksen tarkoittamaa lähimmäisenrakkautta, jos evankeliumi jätetään sivuun.

Meitä kaikkia kutsutaan lähemmäksi Jeesusta ja hänen ristiään, niin lähelle, että voi helpommin luopua lähimmäisten hyväksi osasta sitä hyvää, mitä on itse saanut. Puhumattakaan länsimaisesta vähemmän hyvästä, kalliista ja tuhoisasta elämäntavasta, johon kuuluvat maine, muoti, siveettömyys, viinin, viihteen ja rahan himo jne. Jeesus-aarre antaa voimaa luopua Jumalan sanan vastaisesta elämäntavasta, mikä koituu lähimmäisenkin hyväksi.

Lähetyskäsky Raamatussa

Lähetystyön ja koko seurakunnan ulospäin suuntautuvan luonteen perustana on usein pidetty Jeesuksen antamaa lähetyskäskyä. Toisaalta voidaan sanoa, että vaikka Uuden testamentin lähetyskäskyt jätettäisiin huomiotta, pelkkä lähimmäisenrakkaus velvoittaa kertomaan sanomaa ristillä kuolleesta ja kuoleman voittaneesta Jeesuksesta mahdollisimman monille ihmisille. Joka tapauksessa lähetyskäsky kertoo, Jeesuksen vahvistaman rakkauden kaksoiskäskyn lisäksi, että Jeesuksen selvä tarkoitus on Jumalan valtakunnan ilosanoman levittäminen kaikille kansoille.

Pidämme usein lähetyskäskynä nimenomaan Matteuksen evankeliumin loppua:

”Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Matteus 28:18-20

Lähetyskäskyjä on kuitenkin enemmän. Jokaisen evankeliumin lopussa ja muuallakin löytyy samoja ajatuksia. On hyvä kiinnittää huomiota lähetyskäskyn rakenteeseen, joka toistuu niissä jokaisessa:

1. Lähetyskäsky on kuolleista ylösnousseen Jeesuksen antama, kuoleman voittajan valtuuksilla annettu

2. Lähetystyön sisältö on Jeesus: syntien anteeksiantaminen ja pelastus hänessä

3. Lähetystyön menetelmänä on julistus ja todistus Jeesuksesta sanoin ja teoin sekä kristillinen kaste

4. Lähetyskäskyyn sisältyy lupaus Jumalan läsnäolosta ja voimasta Pyhässä Hengessä niille, jota toteuttavat lähetyskäskyä. Lähetyskäsky ei ole siis luonteeltaan vaatimus vaan lupaus. Voisikin puhua lähetyslupauksesta lähetyskäskyn sijaan tai ainakin sen rinnalla.

Kolmesta ensimmäisestä kohdasta kristityt ovat olleet jotakuinkin samaa mieltä. Neljännessä kohdassa käytännön sovelluksista ollaankin sitten erimielisiä.

Mitä Jeesus käytännössä tarkoittaa, kun hän lupaa olla meidän kanssamme kaikki päivät, niin kuin Matteuksen evankeliumi kertoo?

Markuksen evankeliumin lähetyskäskyssä (Mark. 16:14-20) samassa kohdassa sanotaan: ”Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat.” Kun Herra Jeesus oli puhunut heille tämän, hänet otettiin ylös taivaaseen ja hän istuutui Jumalan oikealle puolelle. Opetuslapset lähtivät matkaan ja saarnasivat kaikkialla. Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä.” Markus 16:17-20

Jeesus tarkoitti selvästi lupauksellaan läsnäolosta Pyhän Hengen tunnusmerkkejä, jos katsomme asiaa Markuksen evankeliumin näkökulmasta. Sen valossa on merkillistä, että meitä, jotka haluamme ottaa myös Pyhän Hengen armolahjat vakavasti, sanotaan karismaatikoiksi, erotukseksi niin sanotusta normaalista kristillisyydestä. Aivan kuin armolahjat eivät kuuluisikaan Jeesuksen suunnitelmaan, vaan olisivat jotakin yli-innokkaiden kristittyjen lisäystä siihen, mitä Jeesus itse asiassa tarkoitti.

Kyseinen kohta Markuksen evankeliumissa puuttuu joidenkin tutkimusten mukaan kuitenkin varhaisimmista käsikirjoituksista, joten jotkut voivat ajatella, että Jeesus kuitenkin tarkoitti jotakin muuta.

Luukkaan evankeliumin lähetyskäskyn (Luuk. 24:46-49) sama kohta osoittaa kuitenkin samaan suuntaan kuin Markus: ”Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.” Luukas 24:49

Johannes puhuu lähetyskäskyssään (Joh. 20:19-23) samoin Pyhän Hengen läsnäolosta: ”Jeesus sanoi uudelleen: ”Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” Johannes 20:21-23

Apostolien tekojen lähetyskäskyssä (Apostolien teot 1:8) Jeesus toteaa: ” Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.” Apostolien teot jatkaa Luukkaan evankeliumin kertomusta, joten Luukkaan tarkoittama varustus voimana korkeudesta on juuri Pyhän Hengen tuomaa. Apostolien teot on täynnä kertomuksia Pyhän Hengen teoista, joita hän teki Jeesuksen seuraajien elämässä ja heidän kauttaan: kielillä puhumista, Jumalan suurien tekojen julistamista, parantamista, pahojen henkien ulosajamista, ilmestyksiä, kuolleista herättämistä, profetoimista ja muunkinlaisia voimatekoja.

Jeesuksen oma toiminta, samoin alkuseurakunnan elämä on täynnä Pyhän Hengen toimintaa, jota voidaan sanoa armolahjoiksi tai voimateoiksi. Jeesuksen sanat: ”Opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa”, onkin syytä ottaa vakavasti. Jeesus on käskenyt muun muassa seuraavaa: ”Julistakaa: ’Taivasten valtakunta on tullut lähelle.’ Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” Matt. 10:7, 8

Eri puolilla maailmaa ne kirkot, joissa annetaan tilaa Pyhän Hengen lahjoille, kasvavat voimakkaimmin. Mekin saamme ottaa Jeesuksen lähetyskäskyjen sisällön tosissamme ja voimme yhdessä odottaa Pyhää Henkeä. Voimme tehdä tilaa hänelle ja harjoitella hänen kuuntelemistaan ja armolahjojaan. Pyhä Henki on Jeesuksen seurakunnalleen, morsiamelleen, lähettämä Henki. Hän on parasta, mitä elämässämme voimme saada. Hän tuo armolahjoineen Jeesuksen meille läheiseksi ja sytyttää meidät kertomaan hänestä eteenpäin.

”Henki ja morsian sanovat: ”Tule!” Joka tämän kuulee, sanokoon: ”Tule!” Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä.” Ilm. 22:17

Jokainen meistä voi sanoa joka päivä Pyhälle Hengelle: ”Tule”, ja hän tulee. Voimme sanoa yhä uusille ihmisille: ”Tule”, seurakuntaan ja Jeesuksen ja Pyhän Hengen seuraan. Voimme opettaa heitä vuorostaan sanomaan saman yhä uusille ihmisille. Pyhä Henki on uskollinen. Hän tekee sen, mitä Jeesus on luvannut, joka päivä, maailman loppuun asti.

Isä meidän -rukous

Tällä kertaa ajattelin uskaltaa hahmotella käsitystäni Isä meidän -rukouksesta. Se on varmaankin tunnetuin kristillinen rukous ja myös selitetyin. Itselleni tuon rukouksen sisältö on kuitenkin alkanut elää sellaisella tavalla, johon en ole törmännyt aiemmin muualla. Olen oppinut pitämään Jeesuksen opettamaa rukousta runkona kaikelle rukoustoiminnalle. Siksi koen tarpeelliseksi kirjoittaa siitä teille.

Jeesus antoi meille seuraajilleen lähetyskäskyssä selvän ohjeen: noudattaa kaikkea, mitä hän on käskenyt noudattaa. Kaiken kaikkiaan apostolit osoittivat elämällään sen, että he ymmärsivät tehtäväkseen jatkaa saman tekemistä, mitä Jeesus teki. He julistivat lähelle tullutta Jumalan valtakuntaa, auttoivat ihmisiä uskomaan Jeesukseen Herrana, paransivat sairaita, herättivät kuolleita, ajoivat pois pahoja henkiä ja niin edelleen.

Isä meidän -rukous käsitetään usein turvallisena, jopa paikalleen jämähtäneenä tapana rukoilla, jolla voidaan torjua edellä mainitun kaltaista toimintaa eli turhan innokkaita karismaatikoita loitommalle. Opettihan sentään itse Vapahtajamme meille tällaisen liturgisen rukouksen, jossa ei puhuta uskoon tulemisesta eikä muutenkaan mistään ihmeellisestä ja levottomasta. Itseäni tällainen ääneen lausumaton käsitys on alkanut vaivata. Miksi Jeesus olisi opettanut muusta toiminnastaan jollakin tavalla erillisen rukouksen?

Lyhyesti voidaan todeta, että Jeesus näyttää opettaneen Isä meidän –rukouksena tuntemaamme rukousta samansisältöisenä, mutta hieman eri muodoissa. Hänen aikansa juutalaisille olisi ollut esimerkiksi mahdotonta lopettaa rukousta ilman ylistystä, minkä kirkko aivan oikein onkin liittänyt rukouksen loppuun. Kuitenkaan esim. Matteus ei sitä ole kirjoittanut, joten tarkoituksena ei liene ollut valmiiksi muotoiltu tai liturginen rukous. Alkukirkosta ei tunneta minkäänlaista kiistaa Isä meidän -rukouksen muodoista, joten voimme päätellä, että se voitiin rukoilla eri tavoin, vaikkapa Luukkaan evankeliumin ja Matteuksen evankeliumin erilaisina versioina.

Kerran, kun Jeesus oli ollut rukoilemassa, eräs hänen opetuslapsistaan pyysi: ”Herra, opeta meitä rukoilemaan, niin kuin Johanneskin opetti opetuslapsiaan.”
Jeesus sanoi heille: ”Kun rukoilette, sanokaa näin:
Isä, pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Anna meille päivästä päivään jokapäiväinen leipämme.
Anna meille syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle, joka on meille velassa.
Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen.

Luuk. 11:1-4

Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin:
– Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa.
Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.

Matt. 6:7-13

Olen alkanut ajatella, että Jeesus tahtoi jättää seuraajilleen ikään kuin listan asioista, joita ei tulisi koskaan unohtaa, kun rukoilemme. Aivan kuin itse saan vaimoltani listan ostettavista tavaroista, kun lähden kauppaan. Tai kun itse laadin vastaavaa listaa, perusasiat, niin kuin maito, leipä ja voi, tulee aina tarkistettua kaapista listaa varten. Isä meidän paljastaa minulle Jeesuksen sydämen, sen, mitä hän piti tärkeimpänä.

Jeesus varoitti erikseen tyhjän hokemisesta. Siksikin ajattelen, että rukouksen muotoa tärkeämpää on rukouksen sisältö, Jeesuksen antamat rukouksen suuntaviivat.

Luther valittaa juuri Isä meidän -rukouksen sisällön laiminlyömistä: ”Siksi on surkeuksien surkeus, että tuollaisen mestarin tuollaista rukousta pitää lörpötellä ja hokea kaikkialla maailmassa ilman minkäänlaista antaumusta. Monet rukoilevat vuodessa ehkä joitakin tuhansia Isä meidän -rukouksia ja vaikka he siis rukoilisivat tuhat vuotta näin, he eivät olisi kuitenkaan maistaneet tai rukoilleet siitä yhtään kirjainta tai pistettä. Yhteenvetona: Isä meidän -rukous (kuten myös Jumalan nimi ja sana) on suurin marttyyri maan päällä.” (Martti Luther, Yksinkertainen tapa rukoilla. Suom. Matti Mikkola. 1995. Kirjasta Boris Salo, Unohdettu aarre.)

Isä meidän -rukouksessa on viisi osaa.

Ensimmäiseksi rukoilemme, että Jumala ja hänen nimensä olisi meille rakas. Kun rukoilemme ihmisten puolesta, tärkeintä on Jumalan lapsen luottamus, Jumalan lapsen identiteetti, luottamus siihen, että meillä on Isä. Tätä saamme pyytää toisillemme vaikkapa laittamalla käden toisen päälle ja pyytämällä hänelle Pyhän Hengen apua siihen, että hän voisi syvästi luottaa Jumalaan Isänä.

Toiseksi pyydämme Jumalan valtakunnan tulemista. Juuri tätä Jeesus käski julistaa: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle” (Matt. 10). Tähän Jeesus lisäsi joskus toisen lauseen, joka oli juutalainen tapa sanoa sama asia uudelleen toisin sanoin, ”tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.” Tässä me saamme rukoilla, että Jeesuksen toiminta saisi jatkua: syntien anteeksi julistaminen, sairaiden parantaminen, pahan ulos ajaminen ja kuolleista herättäminen. Taivaassa nämä asiat eivät enää vaivaa, kun Jumalan valtakunta on tullut täydellisyydessään. Jeesus käski myös rukoilla, että Jumalan tahto saisi tapahtua jo nyt niin kuin sitten kerran perillä. Mm. Luther rukoili sairaiden puolesta – miksi emme mekin?

Kolmantena pyydämme jokapäiväistä leipää eli ruokaa ja kaikkea sitä, mitä elämiseen tarvitsemme. Minusta on hyvin vapauttavaa, että saamme pyytää Jumalalta kaikkea arkipäiväistä. Hän kyllä tietää, mitä tarvitsemme, mutta hän tahtoo, että olemme kaikessa riippuvaisia hänestä ja että puhumme hänelle kaikesta elämässämme. Tässä saa jättää ihmissuhdeasiat, asunto- ja taloushuolet, työn tai sen puutteen, johdatuksen jne., Jumalan käsiin.

Neljäntenä, kun ensin olemme saaneet keskittyä rakkaaseen Jumalaan, hänen valtakuntaansa ja hänen hyvään huolenpitoonsa, uskallamme tunnustaa sen, mitä itse olemme. Syntien tunnustamisesta käytetään Uudessa testamentissa mm. sanaa homologeo, ”sanoa samaa”. Rukouksessa me tulemme Jumalan eteen ja tahdomme sanoa itsestämme samaa kuin Jumala ja hänen sanansa sanoo meistä. Saamme tulla totuuden eteen ja turvautua Jeesuksen täydelliseen elämään ja persoonaan, sillä me itse emme ole täydellisiä, vaan syntisiä. Anteeksiannettuna eläminen johtaa siihen, että tahdomme antaa muillekin anteeksi. Tässä saamme julistaa ihmisille heidän syntinsä anteeksi. Samasta aarteesta saamme elää itse.

Viidentenä ja viimeisenä rukoilemme kiusauksia ja pahaa vastaan. Tämä oli Jeesuksen toiminnassa suuri osa-alue. Kun olemme juuri pyytäneet syntejämme anteeksi, pyydämme, ettemme luisuisi uudelleen pahan houkutuksiin. Rukoilemme, että emme saisi sitä, mitä himoitsemme, vaan sitä, mitä Jumala tahtoo. Tässäkin voimme laittaa käden toistemme päälle ja julistaa toisillemme vapautta pahasta ja meitä kietovista kiusauksista, mitä ne sitten kunkin kohdalla ovat.

Loppuylistyksessä palaamme siihen, että valtakunta, voima ja kunnia on Jumalan. Hänen nimensä on edelleen rakas, hänen valtakuntansa on se, mitä toivomme toteutuvaksi, hänellä on valta antaa tätä kaikkea, ja hänen nimensä on pyhitetty ja kunnioitettu. Kaikki hyvä tulee Jumalalta.

Voimme laittaa käden toisen päälle tai pyytää toisia laittamaan käden minun päälleni ja rukoilla Isä meidän -rukouksen ajatuksella. Se muistuttaa meille, miten Jeesus itse toimi ja miten hän käski meidän toimia.

« Vanhemmat tekstit Uudemmat tekstit »