Ajattelin kirjoittaa tällä kertaa maailmanlaajasta kristillisyydestä ja siitä, kuinka voisimme kukin omalla paikallamme liittyä tuohon kasvavaan ja rohkaisevaan liikkeeseen. Olen kirjoittanut aiheesta hieman nettisivuillani ja puhunut siitä myös viime kesänä Himoksen kesätapahtumassa. Ajattelin kuitenkin linjata lyhyesti mielestäni tärkeimpiä piirteitä hieman lyhyemmin uudestaan.
Näen kirkkojen tulevaisuuden sekä kotimaassa että maailmanlaajuisesti seuraavan kolmen ominaisuuden mukaisena. Kasvavien kirkkojen todellisuus viittaa kolmeen seikkaan:
- Raamatun keskeisyyteen ja perinteisiin arvoihin
- Pyhän Hengen johdatuksen etsimiseen ja armolahjojen maltilliseen käyttöön sekä maallikkovastuuseen evankeliumin levittämisessä, diakoniassa ja lähetystyössä
- uudenlaisiin seurakuntarakenteisiin, jotka joustavat ympäristöön sopivalla tavalla ja joissa keskitytään ekumeenisesti keskeisiin uskon sisältöihin.
Miten voisimme liittyä tuohon kaikkeen? Täyttymällä Pyhällä Hengellä Efesolaiskirjeen viidennen luvun mukaisesti!
New Wine -liikkeessä tahdomme ottaa koko Raamatun vakavasti. Tarvitsemme Pyhän Hengen hedelmää ja armolahjoja, sillä syntisyys on totta. Se tarkoittaa, että olemme oikeasti rikkinäisiä ja ainoa mahdollisuutemme on Jeesuksen täydellinen ristinkuolema, täydellinen uhri meidän puolestamme. Tämän saamme itsellemme uskon kautta.
Uskon taas lahjoittaa meille Pyhä Henki, jonka työstä meillä ei ole varaa pudottaa pois mitään, niin kuin meillä ei ole varaa pudottaa Jeesuksen työstä pois mitään. Pyhän Hengen täyteys on kristittyjen ruisleipää, ei kermavaahtoa. Armolahjat ovat Jumalan antamaa leipää, Pyhän Hengen läsnäolon yksi tapa, jota tarvitsemme, että voisimme luottaa Jeesuksen ristiin. Tarvitsemme yhteisöllisyyttä, seurakuntaa, jonka Pyhä Henki synnyttää.
Yksinkertaiset asiat ratkaisevat. Monet jättävät yhteisen Raamatun lukemisen ja rukouksen sikseen. Samoin monet jättävät seurakunnan kokoontumiset sikseen. Se onkin mielestäni länsimaisen kirkon heikkouden perussyy. Jätämme yksinkertaiset asiat pois ja pyrimme suoraan hedelmiin. Meille on opetettu, että armo riittää. Se on sinänsä totta. Kuitenkin sellainen käsitys armosta, joka etäännyttää meitä läheisestä suhteesta Jeesukseen ja seurakuntaan, on väärä. Aito armo johtaa meidät pyrkimään yhä lähemmäs Jeesusta ja samoin yhä lähemmäs hänen ruumistaan eli seurakuntaansa.
Pyhä Henki voi muuttaa minkä tahansa arkipäivän tai minkä tahansa tilaisuuden kertomukseksi, joka rohkaisee Jeesuksen seuraajia luottamaan yhä enemmän Raamattuun ja Jeesuksen lupaukseen läsnäolosta joka päivä maailman loppuun asti.
Poikamme toimii lääkärinä. Hän on kertonut mielenkiintoisen asian päänsärkypotilaista. Kaikille ihmisille ulkoilu ja liikunta olisi terveellistä. Ne myös poistaisivat tutkimusten mukaan suurimman osan päänsäryistä. Kuitenkaan ihmiset eivät halua ulkoilua ja liikuntaa, vaan lääkkeitä! Lääkkeillä on lähes aina huonoja sivuvaikutuksia, joita liikunnalla ei ole. Ilmainen, lähes kaikille mahdollinen apu ei kelpaa, vaan tilalle halutaan kalliimpi ja epäterveellisempi vaihtoehto.
Mielestäni meillä on samalla tavalla houkutus ajatella, että Pyhän Hengen ihmeelliset asiat tapahtuvat jossakin muualla ja joillekin muille. Samoin voimme luisua ajattelemaan, että kirkon tärkein tehtävä ei niinkään ole julistaa evankeliumia Jeesuksesta ja syntien anteeksiantamuksesta eikä rukoilla, vaan palvella, antaa materiaalista apua vähäosaisille sekä hoitaa koulutusta ja terveydenhuoltoa. Ne eivät kuitenkaan anna elämään mielekkyyttä eivätkä ikuisen elämän näkökulmaa. Ne ovat vasta Jumala-suhteen hedelmää.
Haluaisin rohkaista kaikkia meitä luottamaan Jeesuksen lupauksiin Pyhän Hengen läsnäolosta joka päivä. Toivoisin, että kaikki kristityt kokoontuisivat säännöllisesti yhteen Raamatun ääreen, rukoilemaan ja odottamaan Pyhän Hengen lahjoja, ja kaiken tämän kautta rukoilemaan minkä tahansa syiden vuoksi ja sitten kertomaan Jeesuksesta.
Miltä maailma näyttäisi, jos me Jeesuksen seuraajat olisimme valmiimpia rukoilemaan toisten puolesta? Tähän rohkaisen meitä kaikkia, laittamaan rukousta käytäntöön rukouspiireissä, seurakunnan suuremmissa kokoontumisissa ja myös yksilöinä keskellä arkipäivää, kun tapaamme muita.
