Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:
1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)
2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)
3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)
4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)
5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)
6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)
7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)
8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)
9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)
Kirjoitan joitakin ajatuksia kohdasta neljä. Aloitan siis luettelon keskivaiheilta ja palaan muihin myöhemmin, sillä mielestäni seurakunnassa kaikki muu on mielestäni Jeesus-uskon hedelmää. Lainaan osittain Sahlbergia ja lisään omia mietteitäni.
Kristus keskipisteenä voi tuntua oudolta tämän hetken länsimaisessa ilmapiirissä. Näyttää olevan suorastaan muotia vaieta Jeesuksesta ja puhua kirkon pääasiana lähimmäisenrakkaudesta, ihmisoikeuksista ja niin edelleen. Korkeintaan Jeesus voi olla jonkinlainen porras varsinaiseen asiaan eli vaikkapa suvaitsevaisuuteen tai oppirakennelmiin, mutta persoonallisesta suhteesta Jeesukseen Kristukseen Herrana ei usein osata tai haluta puhua. On merkillistä, että länsimaissa, missä parisuhteet on nostettu viihteen keskiöön ja romanttisen rakkauden ihanne jättää varjoonsa kaiken muun, ei millään kyetä ymmärtämään Jumala-suhteen persoonallista luonnetta. Kirkkokin tuntuu sortuvan Jumalan hyväksikäyttäjien joukkoon, kun se yrittää ansaita suuren enemmistön hyväksyntää hyvän tekemisellä ja kaikenlaisella oheistoiminnalla jumalasuhteen sijaan.
Alkukirkossa sen sijaan keskityttiin Kristusta ja julistettiin häntä uskonnollisten johtajien kielloista huolimatta ja kirkko kasvoi.
Ensimmäiset kristityt julistivat Jeesusta Herrana: ”Kaikki he rikkovat keisarin säädöksiä ja pitävät kuninkaana toista miestä, erästä Jeesusta.” Apt. 17:7. ”Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen, joka on Jumalan kuva. Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä.” 2. Kor. 4:4, 5.
He julistivat Jeesusta vapahtajana ja parantajana: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” Apt. 4:12. ”Mutta Pietari sanoi: “Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä: nouse ja kävele.” Apt. 3:6.
Jeesus oli julistuksen mukaan se, joka kastaa Pyhällä Hengellä: ”Jumala on korottanut hänet oikealle puolelleen, ja hän on ottanut vastaan Isän lupaaman Pyhän Hengen lahjan ja vuodattanut sen, niin kuin te voitte nähdä ja kuulla.” Apt. 2:33. Jeesus oli tuleva tuomari: ”Hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että juuri hänet Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi.” Apt. 10:42.
Kristittyjä otettiin kiinni ja kiellettiin puhumasta Jeesuksesta, mutta vapauduttuaan he jatkoivat julistusta. ”He kutsuivat apostolit sisään ja kielsivät heitä enää puhumasta tai opettamasta yhtään mitään Jeesuksen nimessä. Mutta Pietari ja Johannes vastasivat heille: “Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa? Ratkaiskaa itse. Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.” Apt. 4:18-20.
Julistus oli selkeää ja yksinkertaista. Sahlbergin mukaan kirkon kasvun syynä saattaa olla se, että Jeesukseen on helppo samastua. Ihmiset haluavat kuulla hänestä, joten Jeesuksen häivyttäminen julistuksesta on kirkolle kohtalokasta. Pyhä Henki on ainoastaan siellä, missä julistetaan Jeesusta.
Oma lukunsa on kirkkohistorian voimakas todistus siitä, että juuri Kristus-keskeisyys on synnyttänyt myös nykyaikaisen lähetystyön ja kansainvälisen diakonian. Näyttää siltä, että ne, jotka puhuvat paljon muiden auttamisesta, tulevat tehneeksi sitä merkillisen vähän. Ne, jotka keskittyvät Kristukseen, näyttävät samalla auttavan. Lopulta kirkon ytimeksi ei käy mikään muu kuin Kristus.
Englantilainen C.S. Lewis on todennut, että mitään toissijaista ei voi saavuttaa niin, että se asetetaan ensisijaiseksi. Kun Jumalan arvojärjestys muutetaan, ensisijaisiksi Jeesuksen tilalle asetetut seikat, mitä ne nyt sitten ovatkin, näyttävät yhä uudelleen karkaavan käsistä.
Lopulta Jumalan käskyistä ensimmäinen pitää edelleen paikkansa. ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Siksikin aarteemme on hän, jonka Isä on asettanut Herraksi.
Tämä on ollut kasvavien kirkkojen salaisuus läpi kirkkohistorian ja on sitä edelleen. Siksikin meidän on hyvä keskittyä Jeesukseen Kristukseen, vaikka toisaalta hän riittää aarteeksemme, vaikka olisimme kuinka pieni joukko!
Ensimmäisen uskontunnustuksen sanoin: Jeesus on Herra!
