Pelkkänä korvana

Avainsana: armolahjat

Hedelmien aika

Kesän loppupuoli on hienoa aikaa. Puutarhamme omenapuut alkavat tuottaa satoa eri lajikkeiden mukaan. Ensiksi kesäomena Pirja, sitten syyslajike Keltakaneli ja lopuksi Konsta, talvilajike. Odotamme jännityksellä, miten puut ovat selvinneet talvesta ja miten ne tuottavat hedelmää. Eri makuisten omenoiden maisteleminen on mukavaa. Jos joskus pääsee unohtumaan, mikä puu oli mitäkin lajiketta, hedelmän maku auttaa tunnistuksessa.

Kesän alussa laulamme Suvivirttä, jossa ihailemme kukkien paljoutta ja auringon lämpöä. Luonnon heräämisen mukana me rukoilemme Suvivirressä, että saisimme kaikesta luonnon kauneudesta seuraavan lopputuloksen eli hedelmät ja viljan. Ne ovat elämällemme välttämätön edellytys. Yleisimmin lauletut kolme ensimmäistä säkeistöä ovat kuitenkin vasta vertauksen alku.

Varsinainen asia tulee esiin Suvivirren neljännestä säkeistöstä eteenpäin. Samalla tavalla kuin luonto herää eloon auringon valon ja lämmön vaikutuksesta, sydämemme voi herätä eloon Jeesuksen läsnäolon voimasta. Raamattu kertoo meille iloisen uutisen. Jeesus on tuonut meille pelastuksen, jonka saamme lahjaksi, kun vain luotamme häneen. Kun Kristus saa sytyttää rakkautensa liekin sisimpäämme, saamme seurauksena, hedelmänä, uuden mielen ja murheemme voivat vähentyä.

Suvivirren viides säkeistö on vaikeampaa kuvakieltä. Se puhuu Saaronin liljasta ja Libanonin keväisen luonnon kauneudesta. Saaronin tasanko oli kuuluisa hedelmällisyydestään ja kukkaloistostaan, samoin Libanonin vuorijonoa reunustivat viinitarhat ja metsät. Säkeistön tarkoituksena on ylistää Jeesusta hänen mahtavuudestaan. Hän voi herättää sydämemme eloon paremmin kuin kukaan muu. Samalla säkeistössä pyydetään Jumalan Pyhän Hengen virvoitusta ja armolahjoja. Pyhä Henki voi tuoda sydämeemme samantapaisen uuden elämän kuin aamukaste tuo luontoon raikkautta ja kosteutta.

Raamattu kertookin Hengen hedelmästä, joka näkyy ikään kuin eri lajikkeina: rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Tämä hedelmä kertoo Jumalan hyvyydestä, jota Pyhä Henki pyrkii synnyttämään sisimmässämme.

Raamattu opettaa myös armolahjoista, joita Jumalan Henki antaa Jeesuksen seuraajille. ”Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin. Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä.” Room. 12:6-9

Kirkko kasvaa ja lähetystyö menee parhaiten eteenpäin siellä, missä Pyhän Hengen lahjat otetaan tosissaan. Jumalan Henki tulee sinne, missä ihmisen sydän avautuu lapsenomaisesti uskomaan Jeesukseen. Pyhän Hengen toiminta tulee näkyviin kuin puutarhamme omenapuiden hedelmät. Kun ihmisen elämä kiinnittyy Jeesukseen, Pyhä Henki tulee hänen luokseen, hänen sisimpäänsä, ja alkaa vähitellen tuottaa hedelmänä rakkautta, iloa, rauhaa jne. Jos koet sisimpäsi jotenkin köyhäksi, minulla on sinulle iloista kerrottavaa. Pyhä Henki tahtoo tulla niiden luokse, jotka kokevat itsensä avuttomiksi ja köyhiksi. Siksi lähetystyö menestyy useimmiten juuri heidän parissaan ja kirkko kasvaa.

Ihmisen elämän tarkoitus on elää Jumalan yhteydessä, täyttyä Pyhällä Hengellä, niin kuin Raamatussa sanotaan. Sitä saamme pyytää Jumalalta, niin että voisimme tuottaa Hengen hedelmää. Tähän meitä auttaa Raamatun lukeminen tai kuunteleminen, seurakunnan elämään ja ehtoolliselle osallistuminen.

Kaikessa avaimena on Jeesukseen keskittyminen. Hän on tuonut meille lahjana pelastuksen. Voimme keskittyä häneen vaikkapa käymällä mielessämme läpi uskontunnustusta tai laulamalla Suvivirttä. Niissä me ylistämme Jeesusta, jonka ansiosta sisimpämme on saanut elämän.

Herra Jeesus, täytä minut Pyhällä Hengellä. Anna minun kantaa Hengen hedelmää, niin että voisin rakastaa sinua ja lähimmäisiäni. Aamen.

Virsi 571

4.

Oi Jeesus Kristus jalo ja kirkas paisteemme,

sä sydäntemme valo, ain asu luonamme.

Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme,

luo meihin uusi mieli, pois poista murheemme.

5.

Ei vertaistasi sulle, sä lilja Saaronin.

Suo armos lahjat mulle ja kaste Siionin.

Kun Henkes virvoituksen vain sielu saanut on,

keväisen kaunistuksen se saa kuin Libanon.

6.

Maan, meren anna kantaa runsaasti lahjojas,

tarpeemme meille antaa sun siunauksestas.

Suo suloisuutta maistaa myös sielun sanassas,

ain armos sille paistaa, niin on se autuas.

(Pidin kyseisen YLE:n Radion iltahartauden 1.8.2012)

Missionaarinen seurakunta

Omaksi työnäykseni on muotoutunut missionaarinen seurakunta ja sen pohjana on Apostolien tekojen toisen luvun loppupuolisko. Siinä kuvataan alkuseurakunnan Kristus-keskeistä julistusta, ensimmäisiä kristillisiä kasteita ja seurakunnan elämäntavan eri puolia.

Käytännön sovelluksina tästä näen nykyaikana muun muassa Tukholman Santa Clara -seurakunnan, jota kuvaa hyvin Carl-Erik Sahlbergin kirja Kasvava seurakunta. Olen kirjoittanut tuon kirjan yhdeksästä periaatteesta paljon. Samoin Christian A. Schwarzin kirja Seurakunnan luontainen kehitys ja sen kahdeksan avaintekijää opastavat käytännöllisellä tavalla soveltamaan missionaarisen seurakunnan periaatteita.

Luterilaisen kirkon lähetysstrategia kuvaus missionaarisesta seurakunnasta avaa myös hyviä näkökulmia aiheeseen. Olen avannut omaa ajatteluani tähän liittyen artikkelissani (PDF) piispa Peuran juhlakirjassa.

Henkilökohtaisesti tärkeimpänä sovelluksena tästä pidän kuitenkin omaa seurakuntaelämääni Jyväskylän seurakunnan KohtaamisPaikassa. Olen kuvannut sen alkuvuosien piirteitä Johtamisen erikoisammattitutkintoni projektityössä (PDF). Edelleen samat perusperiaatteet toimivat, vaikka monet käytännön toimintamuodot ovat vuosien varrella vaihdelleet.

Pyrkimyksenä on antaa seurakuntalaisille paljon vastuuta seurakunnan kokoontumisissa arkielämän lisäksi. Raamattuopetukselle annetaan paljon tilaa, samoin ylistykselle ja toisten puolesta rukoilemiselle. Pyhän Hengen armolahjoja pyydetään ja odotetaan Jumalalta, Raamatun opetuksen mukaisesti. Niiden käyttämiseen rohkaistaan ja sitä harjoitellaan yhdessä.

Ulospäin suuntautuminen on tärkeää, ja yhteisössä on huomattu, että henkilökohtainen kutsuminen toimii uusien ihmisten kohdalla parhaiten.

Nykyisin KohtaamisPaikka kokoontuu sunnuntaisin, jolloin pidetään joko Brunssikirkko Jyväskylän Kristillisen koulun ruokalassa tai KohtaamisPaikan iltakirkko Jyväskylän Kaupunginkirkossa tai Palokan kirkossa. Erittäin tärkeä osa toimintaa ovat KohtaamisRyhmät, joihin on helppo kutsua tuttuja mukaan ja joissa voi tutustua toisiin paremmin kuin suurissa tilaisuuksissa. Alfa-kursseja järjestetään säännöllisesti ja KohtaamisPaikan väkeä kutsutaan usein vierailemaan muissa seurakunnissa. Kesäisin yksi tärkeimmistä tapahtumista on New Wine -kesätapahtuma.

Rohkaisen jokaista lukijaa osallistumaan seurakunnan elämään! Samalla jokainen voi osaltaan vaikuttaa rukouksin ja toiminnallaan niin, että seurakunta olisi yhä paremmin missionaarinen.

Miten armolahjat auttavat rukouksessa?

Raamattu kehottaa tavoittelemaan innokkaasti armolahjoja (1. Kor. 14:1). Liittyvätkö ne jotenkin rukoilemiseen? Seurakunnalle armosta annettuja Pyhän Hengen lahjoja on monenlaisia. Ainakin sairaiden parantuminen ja muutkin ihmeet liittyvät rukoukseen (Apt. 2:42, 43; Jaak. 5:14, 15). Niillekin, jotka armolahjat tuntuvat vieraammilta, voi olla tuttua se, kun mieleen on tullut joku henkilö ja ajatus, että hänelle pitäisi soittaa. Kun tuo henkilö sitten toteaa, että ”soititpas hyvään aikaan”, voimme aavistella tilanteessa Hengen johdatusta. Majatalo-illassa eräs mies sai mieleensä sanan ”poika”, mutta ei kehdannut sanoa sitä naiselle, joka oli hänen rukousparinsa. Rukoushetken päätteeksi nainen halusi jättää rukousaiheeksi poikansa, josta hän oli huolissaan. Silloin mies tajusi, että Henki oli johdattanut hänen rukoustaan. Samoin nainen iloitsi, että Jumala tietää hänen huolensa jo ennen rukousta. Tämä on esimerkki profetian lahjasta, joka auttaa rukousta ja lohduttaa muita (1. Kor. 14:3).

Isä, kiitos, että lähetit Hengen lahjoineen avuksemme. Kiitos, Pyhä Henki, että opetat meitä tuntemaan Jeesuksen yhä syvemmin. Jeesus, kiitos suurimmasta lahjasta, kuolemastasi ja ylösnousemuksestasi! Ole kanssamme ongelmissamme ja auta meitä! Anna lahjojasi, joilla voimme auttaa toisiamme. Aamen.

Sana-lehti 42/2020 15.10.2020

Lahjoihin perustuva palvelutehtävä

Esittelin aiemmin Christian A. Schwarzin luettelemat kahdeksan eri tekijää, joiden hän on todennut tutkimuksensa perusteella olevan oleellisia seurakunnan kehitykselle (Christian A. Schwarz, Seurakunnan luontainen kehitys).

  1. Valtuuttava johtajuus
  2. Lahjoihin perustuva palvelutehtävä
  3. Intohimoinen hengellisyys
  4. Toimivat rakenteet
  5. Innoittava jumalanpalvelus
  6. Kokonaisvaltaiset pienryhmät
  7. Tarveperusteinen evankeliointi
  8. Rakkaudelliset ihmissuhteet

Käsittelen niistä lähemmin nyt toista, lahjoihin perustuva palvelutehtävää.

Schwarzin mukaan Jumala päättää, millaisia tehtäviä hän antaa kullekin uskovalle. Johtajien tehtävä on auttaa seurakuntalaisia tunnistamaan lahjansa ja löytämään oma tehtävänsä seurakunnassa. Schwarzin tutkimuksessa tämä tekijä vaikutti eniten seurakuntalaisten tyytyväisyyteen ja elämäniloon. Tutkimuksessa todettiin, että saksankielisessä Euroopassa 80 prosenttia aktiiviseurakuntalaisista ei pystynyt tunnistamaan lahjojaan, mikä osaltaan estää reformaation löytämän kaikkien uskovien pappeuden toteutumista. Tällä tekijällä on kaksi ulottuvuutta: Jumalan päätösvalta lahjan sisällön suhteen ja tuon lahjan käyttäminen seurakunnan palvelemiseen. Teknokraattisesti ajattelevat usein päättävät palvelutehtävien sisällön ja etsivät tämän oman näkynsä toteuttajiksi vapaaehtoisia. Samalla he saattavat estää seurakuntalaisia etsimästä omaa Jumalalta saatua kutsumusta. Hengellistävästi suuntautuneet puolestaan vastustavat suunnitelmia ja seurakuntarakenteita ja keskittyvät pelkkään lahjojen yliluonnollisuuteen, mikä estää lahjojen pääsyn seurakuntaelämän suunnitteluun.

Schwarz vertaa siis näitä kahdeksaa tekijää tynnyriin, jossa on pystylaudat. Tynnyrin lyhin lauta ratkaisee sen, kuinka paljon tynnyrissä pysyy nestettä. Jos tahdomme, että seurakunta voi hyvin ja tavoittaa myös sen ulkopuolisia ihmisiä, on syytä pyrkiä kaikkien tekijöiden tasapainoon.

Profetoimisen arviointi

Profetoiminen on vahva väline. Toisten ihmisten manipulointi eli heidän taivuttamisensa tiettyyn suuntaan, avoimesti tai vaivihkaa, on vaara, joka on aina otettava huomioon. C.S. Lewis on todennut: ”Kirkon historia näyttää todeksi yhden sen opinkappaleista: me olemme syntisiä.” Siksi kuuntelevan rukouksen arvoista, ”rakentaa, kehottaa ja lohduttaa”, on aina pidettävä kiinni.

Kuuntelevan rukouksen tulisi aina olla julkista ja sen käytön tulisi olla koko seurakunnan asia. Jos joku, jolla esimerkiksi koetaan olevan profetian lahja, alkaa harjoittaa vaikutelmiensa kertomista muille yksin, ilman säännöllistä seurakuntayhteyttä, tilanne on jo arveluttava. Kuunteleva rukous torjuu terveellä tavalla käsitystä, että olisi vain joitakin harvoja ”välittäjiä”, jotka voivat saada lahjoja Jumalalta. Seurakunta on Jumalan kuuntelemisen yhteisö, eikä kenenkään ole hyvä kysellä profetioita yksityisesti joltakin ihmiseltä.

Samalla tavoin seurakunnan tilaisuuksiin ei tule päästää ketään tuntematonta tuomaan ”sanaa Herralta”. Tällaiset henkilöt voi toivottaa tervetulleeksi seurakunnan erilaisiin ryhmiin, jossa heidät opitaan tuntemaan. Sitä kautta luottamus voi kasvaa. Kaikille avoimissa tilaisuuksissa vain sellaiset henkilöt saavat kertoa saamiaan vaikutelmia, jotka tunnetaan ja joihin luotetaan. Muuten lahjoja on hyvä harjoitella esimerkiksi pienryhmissä. Seurakunnan kaikille avoimia tilaisuuksia varten on olemassa joustavia ja turvallisia toimintamalleja. Etukäteen sanasta sanaan kirjoitettu kaava ja karismaattinen kaaos eivät ole ainoita vaihtoehtoja.

Luettelen tässä niitä lyhyesti arvioinnin periaatteita, joilla voidaan tarkistaa, onko sanoma tarkoituksenmukainen:

  • Lahjoja ei saa väheksyä eikä estää. (1. Kor. 14:39; 1. Tess. 5:20, 21)
  • Lahjojen tulee rakentaa, kehottaa ja lohduttaa (1. Kor. 14:3)
  • Jos joku vaikutelma on Raamatun, lyhyemmin Kymmenen käskyn, Uskontunnustuksen tai Isä meidän -rukouksen vastainen, se tulee jättää sikseen ja tilaisuuden vetäjien on hyvä sanoa se seurakunnalle.
  • Lahjojen tulee heijastaa Hengen hedelmää (Gal. 5:22, 23)
  • Lähestyvästä kuolemasta, vakavasta sairaudesta tai kuolemasta ei saa puhua
  • Aviopuolison löytämisestä tai lasten saamisesta ei saa puhua

Kaikkea seurakunnassa tulisi arvioida Raamatulla (Bible), seurakunnan (Assembly) arvostelukyvyllä, järjellä (Reason) ja sisäisen todistuksen (Testimony) kautta eli sen mukaan, onko asiasta sisäinen rauha. Tästä voi muistisääntönä pitää sanaa BART. Sen ohi ei tarvitse eikä pidä ottaa vastaan mitään.

Arvioinnin tulee tapahtua samojen periaatteiden hengessä! Vanhan testamentin profeettojen piti onnistua täydellisesti, Uuden testamentin profetoiminen on vajavaista. Vaikka saatu vaikutelma olisi ollut väärä ja se tulee todeta ääneen, ihmistä ei pidä hylätä, vaan tulee edelleen rakentaa, kehottaa ja lohduttaa.

Arviointia on hyvä harjoitella yhdessä esimerkiksi pienryhmissä. Kun seurakunnassa totutaan kuuntelevaan rukoukseen, arviointi tulee ikään kuin itsestään. Tilaisuutta ei tarvitse mekaanisesti keskeyttää profetioiden arvioimista varten, sillä se todennäköisesti pelottaa edes yrittämästä sanoa mitään. Oma kokemukseni on, että ne, joilla on lupa kertoa saamiaan vaikutelmia isommissa tilaisuuksissa, ovat hyvin vastuullisia, eikä tarvetta erillisille jäykälle arvioinnille ole. Jos jotakin kielteistä ilmenee, johtajat ottavat asian esille, mitä ei tarvitse asiaan tottuneessa yhteisössä useinkaan tehdä.

Jotkut ovat kuitenkin niin huolissaan armolahjojen mahdollisista väärinkäytöksistä, että niitä kaikkia pidetään vahingollisina. Mikäli keskitymme liikaa mahdollisten ylilyöntien vaaroihin, meille voi käydä hieman samaan tapaan kuin pilapiirtäjä Kari Suomalaisen piirroksessa ”Sienitietoutta”. Siinä esitellään, kuinka monimutkaista sienten välttämätön käsitteleminen on, jotta vältyttäisiin myrkytyksiltä. Pilapiirros päättyy ohjeeseen: ”Nyrkkisääntönä voidaan pitää: mikäli epäilette syöneenne sieniä, kutsukaa ambulanssi!”

Kuuntelevan rukouksen arvojen avulla voimme varoa väärinkäytöksiä, korjata niitä ja ottaa opiksemme. Raamattu kehottaa tavoittelemaan innokkaasti armolahjoja ja se ei toteudu, jos väärinkäytöksillä saamme ihmiset pelkäämään lahjoja.

Millainen tahansa lahjojen käyttö ei siis ole Raamatun mukaista. Innokas, rakentava ja hyvässä järjestyksessä tapahtuva lahjojen käyttö on sellaista. Se rakentaa, kehottaa ja lohduttaa. Se saa keskittymään armon evankeliumiin ja Jeesukseen, saa sitoutumaan Raamattuun ja tasapainoiseen seurakuntaelämään (Apt. 2:42-47).

Profetoiminen on osa kokonaisuutta. Sen ei ole tarkoitus korvata muita Jumalan antamia tehtäviä ja lahjoja, vaan tukea niitä ja toimia niiden kanssa yhdessä.

LAT

Edellä mainittuja arvioinnin periaatteita voidaan erään hahmotustavan mukaan ilmaista lyhenteellä LAT, Luonteenlaatu, Asenne, Taidot. Englanninkielen vastaava lyhenne on CAS, Character, Attitude, Skills. Näiden kahden erikielisen lyhenteen muistaminen auttaa ainakin minua muistamaan sisällön paremmin.

Jaottelu koskee ennen kaikkea henkilön ominaisuuksia ja sitä, millainen hän on työntekijänä tai jonkun yhteisön jäsenenä. Se on kuitenkin ollut itselleni apuna profetian arvioinnin jäsentämisessä.

Luonteenlaatu

Ominaisuudet alkavat tärkeimmästä eli luonteenlaadusta. Se on profetian lahjaa käyttävän henkilön tärkein arvioitava asia. Toisin sanoen hänen yleinen luotettavuutensa on seurakuntaelämän kannalta tärkeämpää kuin yksittäisen profetian sisältö, joka sekin on tärkeä. Tämän arvioimiseen ei ole oikotietä. Henkilöllä täytyy olla seurakuntayhteisön luottamus. Käytännössä seurakunnan johtajat tuntevat henkilön itse riittävän pitkältä ajalta. Toinen vaihtoehto on se, että johtajien luotettavat tutut suosittelevat henkilöä. Tilanne muistuttaa käytäntöä, jonka mukaisesti seurakuntaan kutsutaan saarnaajia, raamattuopettajia tai muita puhujia. On hyvä kysyä, millaista hedelmää kyseisen henkilön elämä on kantanut vuosien varrella. Se yleensä paljastaa luonteenlaadun luotettavimmalla tavalla. Luonteenlaatuun liittyvät Hengen hedelmän piirteet, sillä hedelmän kehittyminen vie oman aikansa (Gal. 5:22, 23).

On hyvä kysyä, mikä on sanojen esiintuojan tavoite. Haluaako hän vain saada huomiota osakseen tai saada itselleen auktoriteettiaseman? Haluaako hän antaa vaikutelman, että hän on aina oikeassa? Jääkö vaikutelmaksi itsensä korottaminen? Antaako henkilö ymmärtää, että hänen on välttämättä saatava sanoa asiansa juuri nyt? Käyttääkö hän kieltä, joka tekee vaikeaksi arvioimisen? ”Herra sanoi minulle…” Nämä kaikki osoittavat, että luonteenlaatu kaipaa korjamista.

Profetian lahjan tai jopa kokoaikaisen profeetan kutsun saaneen henkilön kiusauksena näyttää yleisimmin olevan pyrkiminen seurakunnan johtamiseen. Jos henkilö saa osuvia profetioita säännöllisesti ja hän saa sen vuoksi osakseen arvostusta yhteisössä, profeetallisuudesta innostuneet ihmiset voivat malttamattomina odottaa näiden profetioiden välitöntä toteuttamista.

Profetoiminen auttaa kuitenkin seurakuntaa paremmin, jos se on selkeästi johtajien hallinnassa. Seurakuntaa rakentaa yhteistyö, ei vastakkainasettelu. Mikäli profetian lahjaa käyttävä ihminen ei suostu siihen, että johtajat arvioivat hänen viestejään, häntä ei tule kuunnella. Terveen arvioinnin ja myös korjaavan palautteen vastaanottaminen kertovat hyvää. Viestin sisällöstä riippumatta johtajien aseman ja seurakunnan normaalin järjestyksen tunnustaminen on välttämätöntä.

Mitä sitten tulisi tehdä tilanteessa, jossa seurakunnan johto onkin väärässä eikä itsekään edusta tasapainoista näkemystä seurakunnasta? Tällaisessa tapauksessa tilanteen korjaaminen on yleensä hidasta ja vaikeaa. Paavalin kuva seurakunnasta ruumiina paljastaa saman: jos joku jäsen ei ole kunnossa, koko ruumis kärsii. Jos ongelma on päässä, se vaikuttaa tietenkin kaikkein vakavimmin. Kuitenkaan tilanne ei yleensä ratkea sillä, että epätasapainoa yritetään korjata toisella epätasapainoisella ratkaisulla. Yleensä seurakunnalla on selkeä järjestys asioiden käsittelemistä varten. Keskustelua, joka on mahdollisimman avointa, ei korvaa mikään. Tilannetta kannattaa hoitaa seurakunnan normaalin käsittelyjärjestyksen ja erilaisten hallintoelinten kautta, mitä ne sitten eri tilanteissa ja seurakuntamalleissa ovatkin. Samalla erityisesti niiden, jotka kokevat profeetallisuuden hyvänä ja edistettävänä asiana, on parasta rukoilla tilanteen puolesta ja pyytää Jumalalta viisautta. Pyhä Henki osaa ohjata oikeiden askeleiden suuntaan rakentavalla tavalla.

Jumalalla on kyky ja tahto aloittaa sieltä ja siitä tilanteesta, missä olemme. Jeesus syntyi ihmiseksi hyvin sekavaan tilanteeseen. Juutalaista yhteisöä johtavat ylipapit olivat usein saddukeuksia, jotka eivät uskoneet esimerkiksi ylösnousemukseen, enkeleihin ja henkiin. Maa oli vieraan miehitysvallan alla. Rooman valtakunnan moraali, samoin hellenistinen kulttuuri olivat kristillisesti arvioiden hyvin arveluttavia.

Sellaiseen tilanteeseen Jumala lähetti Poikansa ja tilanne muuttui. Muutos edellytti kuitenkin Jeesuksen ristinkuolemaa ja helluntain jälkeenkin kristittyjen monenlaisia ahdinkoja ja kärsimyksiä. Koska Jumala pystyi muuttamaan tuon ajan sekavan tilanteen kirjavan opetuslapsijoukon kautta, hän pystyy kyllä vaikuttamaan myös meidän tilanteisiimme!

Toimintatapojen tulee olla kärsivällisiä ja muutenkin yllä mainittujen arvojen mukaisia. Pyhä Henki rakentaa tasapainoista seurakuntaa, jossa yhteistyö on välttämättömyys. Profetoimisen lahjaa käyttävien, niin kuin muidenkin, tulee palvella seurakuntaa, ei omaa asemaansa. ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” (Mark. 10:43-45)

Seurakunnan kaikille avoimissa päätilaisuuksissa ja jumalanpalveluksissa on viisasta antaa lupa kaikille kerrottaviin sanoihin vain sellaisille henkilöille, joiden luonteenlaatuun luotetaan.

Asenne

Luonteenlaadun muuttuminen on pitkä prosessi. Hieman helpompaa on muuttaa asennetta. Tässä kohdassa kriteerinä voi pitää Paavalin ohjetta rakentamisesta, kehottamisesta ja lohduttamisesta (1. Kor. 14:3) Saadun sanan tai profetian saaneen henkilön tulee toimia näiden arvojen mukaisesti.

Vaikutelman saaneen ihmisen suhtautuminen muihin kyseisessä tilanteessa, ilmapiiri ja muiden paikalla olevien seurakuntalaisten kokemus armolahjaa käyttävän ihmisen motiiveista kertovat asenteesta paljon. Onko henkilön asenne enemmän lakihenkinen vai armollinen? ”Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.” (Joh. 1:17) Onko asenne syyttävä ja kiinnittääkö se huomion ihmisen huonouteen? Vai onko asenne levollinen ja kiinnittääkö se huomion Jeesuksen hyvyyteen? Kuuluuko asenteessa Paimenen ääni? (Joh. 10:4, 5, 10) Vanhan viisauden mukaan sielunvihollinen syyttää synnistä ja kiinnittää huomion ihmiseen. Pyhä Henki puolestaan voi osoittaa synnin, mutta kiinnittää huomion Kristukseen (Joh. 16:7-11).

Asennetta on melko helppoa arvioida jo yksittäisen tilanteen perusteella toisin kuin luonteenlaatua, jonka hahmottaminen vaatii yleensä enemmän aikaa. Erilaisissa pienryhmissä ja kuuntelevan rukouksen harjoituksissa opimme kaikki arvioimaan asennetta. Ajan kuluessa toistuva ”rakentaminen, kehottaminen ja lohduttaminen” muovaa myös luonteenlaatua hyvään suuntaan.

Taidot

Kun arvioidaan esimerkiksi seurakuntaa työntekijäksi pyrkivän henkilön sopivuutta, hänen taitojensa selvittäminen on helpompaa kuin asenteen ja luonteenlaadun hahmottaminen. Samalla tavoin profetiassa ja kuuntelevassa rukouksessa saatujen sanojen sisällön arviointi on melko helppoa. Saatuja sanoja on hyvä peilata ennen kaikkea Raamattuun, jonka ydin löytyy Kymmenen käskyn, Uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen pähkinänkuoresta. Jumalan antamat sanat eivät ole ristiriidassa Raamatun kanssa.

Vaikka ihminen olisi taitava tai miellyttävä puhuja, mutta sanat ristiriidassa Raamatun kanssa, asia on hyvä jättää omaan arvoonsa. Tässä on viisasta kuitenkin olla tarkkana. Usein Jumalalta saamamme sanat ovat hieman arvoituksellisia, kuin palapeli, joka saadaan kokoon vasta kun sanat ja arviot on saatu yhteen.

Pietarin saama näky ja sen sisältämä kehotus syödä juutalaisten saastaisena pitämiä eläimiä saattoi ensin vaikuttaa Jumalan antamien säädösten vastaisilta. Vähitellen ajoitus ja näyn ympärillä tapahtuneet johdatuksen kokemukset johtivat Pietarin ymmärtämään, että näky oli Jumalan antama tärkeä viesti. Se osoittautui Vanhan testamentin ennustusten toteutumiseksi ja avasi muillekin kuin juutalaisille pelastuksen ja pääsyn Jeesuksen yhteyteen (Apt. 10:9-36).

Saatujen sanojen toistumista eri profetioissa ja niiden ajoitusta on hyvä tarkkailla. Jos ne viittaavat muuhun kuin sattumaan, ja varsinkin jos profetian sisältö paljastaa jotain, mitä ihminen ei voisi luonnostaan tietää, sanoihin on hyvä suhtautua vakavasti. Usein nämä piirteet saavat ihmiset ymmärtämään, että Jumala haluaa puhutella heitä. (Joh. 1:45-50)

Olen ollut tilanteissa, joissa henkilöt, jotka eivät pidä itseään tunnustavina kristittyinä, ovat hämmästyneet sanojen osuvuudesta. Jotkut ovat osallistuneet kuuntelevaan rukoukseen lähinnä uteliaisuudesta, mutta ovat vakuuttuneet Jeesuksesta kuultuaan heidän elämäänsä koskettavia sanoja.

Tässä vielä edellinen hahmotustapa lyhyesti:

LAT (CAS)
  • Luonteenlaatu: Hengen hedelmä (Gal. 5:22, 23).
  • Asenne: Rakentaminen, kehottaminen ja lohduttaminen (1. Kor. 14:3)
  • Taidot: Raamattu (10 käskyä, Uskontunnustus ja Isä meidän –rukous), toistuvuus, ajoitus ja osuvuus.

Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan tällä kertaa kohdasta yhdeksän.

Sahlberg kirjoittaa, että Anglikaaninen kirkkoherra David Watson on todennut seuraavasti: ”Jos Jumala olisi ottanut alkuseurakunnalta pois Pyhän Hengen, niin 95 % kaikesta toiminnasta olisi pysähtynyt. Jos Jumala ottaisi pois Pyhän Hengen tänään, 95 % kaikesta toiminnasta jatkuisi ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.”

Kirkko syntyi Pyhän Hengen vuodattamisen seurauksena (Apt. 2:41). Samana päivänä 3000 henkeä liittyi uskovien joukkoon. Tapahtui paranemisia (3:1-6), maa järisi (4:31) ja monia muita ihmeitä tapahtui (5:15).

Pyhä Henki on kolmiyhteisen Jumalan kolmas persoona. Hän ei ole ”se”, vaan persoona, joka johdattaa (8:26-), kirkastaa Kristusta (9:5), puhuu (13:2) ja voi johdattaa työssä (16:6-7).

Alkukirkko oli riippuvainen Pyhästä Hengestä, avoin hänen yliluonnolliselle vaikutukselleen ja odotti Hengen voiman ilmenemistä.

Kirkko myös pysyi aluksi karismaattisena. Hermaan Paimen toteaa vuoden 140 paikkeilla: ”Se, joka tietää jonkun sairastavan eikä vapauta häntä siitä, tekee suuren synnin ja on syypää hänen vereensä”. Justinos Marttyyrin (k. n. 166) mukaan ”lukemattomat riivatut” oli vapautettu ja ”monet” sairaat parantuneet Jeesuksen nimessä. Novatianus (n. 200 – n. 258) kirjoitti Pyhän Hengen ”antavan kielilläpuhumisen lahjan, voiman parantaa… ja erottaa henget toisistaan ja johtaa kirkkoa”. Samoin Antonius (n. 251 – 356) ja Hilarion kertovat, että tapahtui parantumisia ja vapautumisia. Klemens Aleksandrialainen kertoo teoksessaan Paidagogos Logoksesta eli Kristuksesta lääkärinä, joka vapauttaa kärsimyksestä. Gregorios Thaumaturgos (n. 213 – n. 270), joka vaikutti armenialaisten evankeliointiin, kuvasi Jeesusta lääkärinä. Ambrosius Milanolainen (n. 340 – 397), joka johdatti Augustinuksen Kristuksen omaksi, toteaa: ”Samalla tavalla kuin Isä antaa kielilläpuhumisen lahjan, samoin on Poika lahjoittanut sen”. Augustinus toteaa 300-luvulla, että vastakastettujen päälle pantiin kädet, ja heidän odotettiin puhuvan kielillä apostolien ajan tavoin. Johannes Khrysostomos (347 – 407) vahvisti apostolisen ajan kielilläpuhumisen, mutta totesi sen olleen hänen aikanaan melko harvinaista. Tertullianus kertoo useista parantumisista ja Origenes kirjoittaa: ”Olemme myös nähneet monien ihmisten vapautuvan… mielisairaudesta ja lukemattomista muista sairauksista, joita eivät ole kyenneet parantamaan ihmiset eivätkä demonit”.

Miksi Pyhän Hengen lahjat sitten vähenivät seuraavina vuosisatoina?

Sahlberg antaa kirkkohistoriasta kaksi vastausta:

Ensiksi 200-luvulla syntyi Montanolaisuus, jonka johtaja pappi Montanus halusi saada Hengen lahjat taas käyttöön kirkossa. Uudistusliike epäonnistui. Vastustajien mukaan syynä olivat väärät profetiat, johtajien löyhä seksuaalinen elämäntapa ja kirkon johdon tuomitseminen. Pettymyksen ja pelon vuoksi kirkko tuli hyvin epäluuloiseksi kaikkea karismaattisuutta kohtaan.

Toiseksi piispanviran kehittyminen. Pyhän Hengen johtamaa liikettä on hankalaa valvoa. 200 – 300 luvuilla kehittyi monesta syystä piispanvirka ja yhä enemmän painotettiin näkemystä, jonka mukaan Pyhä Henki puhui ennen kaikkea piispojen kautta. Piispan tehtävänä oli arvioida, mikä oli Pyhän Hengen työtä.

Useasta syystä – pelosta, laitostumisesta, rutiineista – johtuen karismaattiset johtajat eivät enää olleet normaali osa kirkon elämää. Kirkkoa ei voinut kutsua karismaattiseksi.

Pyhän Hengen lahjojen ja voiman ilmeneminen eivät loppuneet kokonaan. Yksittäisten ihmisten ja ryhmien elämässä niitä esiintyi, usein virallisen kirkon halveksimina sekä keskiajalla että uskonpuhdistuksen aikana.

Kelttiläisessä liikkeessä Patrickille yliluonnollinen oli luonnollista. Hän näki unen, jossa Irlannin syntymättömät lapset pyysivät häntä palaamaan Irlantiin ja tuomaan mukanaan evankeliumin. Monia kelttien hengellisiä johtajia sanottaisiin nykyään mystikoiksi. Heidän hengelliseen johtajuuteensa kuuluivat Jumalan läsnäolon konkreettinen kokeminen, viestit Jumalalta, merkit, unet ja näyt.

Katolisen kirkon virallinen kanta oli, että Hengen lahjat olivat välttämättömiä kirkon alkuvaiheessa, mutta että ne eivät olleet myöhemmin tarpeen. Keskiajan rationaalisessa asenteessa ei ollut juurikaan sijaa mm. parantamiselle. Luther (vaikkakin rukoili sairaiden puolesta niin, että heitä parani, ja ajoi pois pahoja henkiä hyvin tuloksin, Jukka Jämsénin huomautus) ja Calvin olivat tässä Sahlbergin mukaan aikansa lapsia. Jesuiittojen Ignatius Loyola samalta vuosisadalta kuitenkin korosti, että karismaattiset lahjat eivät päättyneet 1. Kor. 12 – 14:ään.

Pietismin aikaan John Wesley uskoi, etteivät armolahjat olleet sidoksissa apostoliseen aikaan. Kielilläpuhumisen lakkaamisen (1. Kor. 13:8) Wesley tulkitsi tapahtuvan Kristuksen palatessa, ”kun täydellinen tulee”. Wesleyn päiväkirjasta käy ilmi, että Pyhä Henki ilmeni hänen toimintansa yhteydessä poikkeuksellisilla tavoilla: Ihmisiä parani pelkän ilmapiirin vaikutuksesta, kaatui maahan jne. Thomas Welsh, tunnettu metodistisaarnaaja, kertoi puhuvansa kielillä.

Oman aikamme karismaattinen uudistus on laajentunut hämmästyttävästi. Katolisten mukaan Etelä-Amerikassa 10 % asukkaista on karismaatikkoja. Kiinan kristityistä heitä on ehkä 85 %. D. B. Barrettin tutkimusten mukaan karismaattiseen uudistukseen samastui vuonna 2000 yli 500 miljoonaa ihmistä. Sahlbergin mukaan kyseessä on räjähdys, joka jatkaa leviämistä. Vuonna 2000 arvio karismaatikkojen määrä oli 28,6 % kaikista kristityistä. Vuonna 2025 luvun arvioidaan olevan n. 40 %. Todennäköisesti kyse on lähetyshistorian suurimmasta herätyksestä, johon mm. Englannin entinen arkkipiispa George Carey samastui itse. Samoin Paavi Paavali VI totesi sen olevan ”mahdollisuus kirkolle ja maailmalle”. Paavi Paavali II piti uudistusta arvokkaana lahjana kirkolle.

Kirkko on taas karismaattinen. Pyhän Hengen ilmeneminen lahjoineen on tullut takaisin. Sitä tarvitaan, sillä maallistuminen on vaikuttanut voimakkaasti länsimaisiin kirkkoihin, samoin liberaaliteologia, joka pyrkii rajaamaan yliluonnollisen Raamatusta ja kokemuksista mahdollisimman vähiin. Länsimainen yhteiskunta kuitenkin yllättää, sillä siinä ilmenee selkeää hengellistä kaipausta. New Age ja muukin liikehdintä korostaa omakohtaisen kokemisen merkitystä. Samoin tekee karismaattinen uudistus. Jos kirkko julistaa uskovansa Jeesukseen, joka ei tehnyt eikä tee ihmeitä, sillä tuskin on tulevaisuutta. Jos hengellistä kaipausta kokevat ihmiset kääntyvät kirkon puoleen ja saavat vain intellektuelleja vastauksia, he tuskin palaavat.

Sahlberg kuvaa Santa Claran karismaattisuutta seuraavasti:

1.       Ylistyslaulut sisältyvät lähes jokaiseen jumalanpalvelukseen

2.       Ihmisiä kutsutaan esirukoiltavaksi joka sunnuntai. Tätä varten on valmennettu rukoustiimejä. Ihmisiä rohkaistaan kertomaan jumalanpalveluksessa tai tiedotteessa, miten he ovat parantuneet tai tulleet kosketetuiksi

3.       Ihmisiä kutsutaan erityisiin esirukousjumalanpalveluksiin

4.       Seurakunta isännöi suurempia karismaattisia konferensseja, joita järjestetään ekumeenisesti katolisten ja vapaiden suuntien kanssa.

Näin siis Carl-Erik Sahlberg kuvaa kirkon avoimuutta Pyhälle Hengelle.

Hän tekee myös yhteenvedon kirkon sisäisen elämän kasvutekijöistä 7-9: rukous, maallikot ja Pyhän Hengen voima. Ne tarjoavat resurssit seurakunnalle, joka on väsynyt ja kaipaa laajenemista taantumisen sijaan. Lähetyshistorian alku on Jeesuksessa, joka lähettää opetuslapset tekemään kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Hän kehottaa heitä ennen lähtöä odottamaan maailman suurinta voimaa Pyhältä Hengeltä, jonka hän lähetti sitten helluntaina.

Kasvun avain numero 9: Janotkaa Pyhän Hengen voimaa!

Järjestelmä vai suhde?

Eräs mielestäni harhaanjohtava ajatus elämässä on se, että voisimme turvata elävän uskonelämän jonkinlaisella järjestelmällä. Useat Jeesuksen seuraajat pettyvät käyttäessään paljon energiaa yrittäessään luoda hyvän järjestelmän. Samalla meiltä helposti jää käyttämättä hyviä tilaisuuksia Jumalan läsnäolon harjoittamiseen, kun kauhistelemme ja moitimme olemassa olevan tilanteen ja järjestelmän kurjaa tilaa.

Luterilaisen kirkon tämänhetkisestä julkisesta keskustelusta voisi päätellä, että yksi tärkeimpiä asioita kirkossa on seurakuntarakenne. Totta kai rakenteitakin on joskus tärkeää pohtia, mutta kirkkohistoriasta eivät nouse esiin kunkin aikakauden rakenteet, vaan persoonat, jotka ovat tuoneet selkeästi esiin Kristuksen evankeliumia. Samoin tärkeinä nousevat esiin kertomukset herätyksistä, jotka oikeastaan ovat vain kuvauksia siitä, miten suuret joukot ihmisiä ovat alkaneet uskoa Jeesukseen.

Jeesuksen malli näytti olevan panostaminen persoonallisiin suhteisiin eli opetuslapseus. ”Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä.” Mark. 3:14, 15 Hän halusi siis ennen kaikkea olla seuraajiensa kanssa. Se tarkoittaa suhdetta. He oppivat hänen elämäntapansa ja jatkoivat samaa opetuslapseuttamista, eräänlaista oppisopimuskouluttamista. Käytäntö näkyy esimerkiksi kirjeessä Timoteukselle: ”Vahvistakoon siis Kristuksen Jeesuksen armo sinua, poikani! Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita.” 2. Tim. 2:1, 2

Jumala tahtoo persoonallisen suhteen jokaisen ihmisen kanssa. Sanonta ”Jumalalla ei ole lastenlapsia” pitää mielestäni paikkansa. Jokaisen ihmisen tulee punnita sydämessään suhteensa Jumalaan ja hyväksyä hänen tahtonsa ja ennen kaikkea Jeesus Herrana ja vapahtajana. Samoin jokaisen sukupolven tulee kuulla evankeliumi tuoreena, Pyhän Hengen elävöittämänä, Raamatun ja Jeesuksen seuraajien todistuksen kautta.

Jumala tahtoo myös varustaa jokaisen ihmisen seurakuntasuhteiden rakentajaksi. Seurakunta ei elä sillä, että saamme sinne oikeanlaisen kaavan, vaan tarvitsemme toimivan suhteen sekä Jumalaan että toisiin seurakuntalaisiin. Tähän avuksi Pyhä Henki tahtoo antaa meille armolahjoja. ”Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa. – – – Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita.  Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa.” Ef. 4: 7, 11-16

Meidän olisi siis hyvä elää persoonallisissa suhteissa Kristuksen ja hänen seuraajiensa kanssa ja antaa näissä suhteissa tilaa kunkin armolahjoille. Silloin Uuden testamentin kuva opetuslapseudesta ja seurakunnasta voisi toteutua. ”Mitä tämä siis tarkoittaa, veljet? Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi.” 1. Kor. 14:26

Jeesuksen tapa elää näyttää Raamatussa hyvin suhdepainotteiselta. Hän osallistui synagogajumalanpalveluksiin, mutta moitti mm. sapattikäskyjen liian tarkasta noudattamisesta: ”Ja Jeesus sanoi heille: “Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niinpä Ihmisen Poika on myös sapatin herra.” Mk. 2:27, 28 Kirjoitin jo aiemmin erilaisten jumalanpalvelustyylien kohdalla seuraavaa: ”Jeesus yritti muuttaa jumalanpalveluksen sellaiseksi, että Jumalan läsnäolo, vapautuminen ja parantuminen olisivat saaneet tapahtua tässä ja nyt. Sama tulisi olemaan totta missä tahansa, missä rukoillaan hengessä ja totuudessa (Joh. 4:21-23) tai missä edes kaksi tai kolme olisivat koolla (Matt. 18:20).”

Edellisten vuoksi haluaisin rohkaista meitä kaikkia hankkimaan ympärillemme ihmisiä, joiden kanssa voimme rukoilla, lukea Raamattua ja antaa tilaa armolahjoille, joiden kautta Pyhä Henki voi hoitaa meitä ja ohjata meitä myös niiden luokse, jotka eivät vielä tunne Jeesusta.

Keneen tai keihin sinun olisi hyvä olla yhteydessä? Kuinka usein? Kuinka voisitte antaa tilaa Jumalan kohtaamiselle?

Tätä pohtiessani mieleeni tuli avioliitto, joka on Jumalan asettama perusjärjestys ihmissuhteille. Siinä on selkeä rakenne ja selvä uskollisuuden vaatimus miehelle ja naiselle. Se on turvallinen, mutta riittävän väljä antaakseen avioparille tilan persoonalliseen suhteeseen. Saman avioliiton ei kuvitellakaan jatkuvan näiden kahden persoonan kuoleman jälkeen, vaan se on ainutkertainen liitto persoonien välillä. Olisiko meidän hyvä ajatella seurakunnasta samalla tavalla? Seurakunta muodostuu ainutkertaisista ihmisistä, se on ”pyhien yhteisö”, niin kuin kirkon tunnustuskirjat toteavat.

Seurakuntaan kuuluu ehdottomasti Raamattu ja sen kunnioittaminen Jumalan sanana. Se antaa puitteet seurakunnalle, aivan kuin avioliitto antaa puitteet persoonalliselle suhteelle. Siksi meidän tulisi Raamatun mukaisesti ottaa vakavasti Jumalan elävän läsnäolon harjoittaminen myös antamalla tilaa armolahjoille, tapahtui se sitten yhteisessä jumalanpalveluksessa tai muutaman ihmisen kohtaamisessa.

Usko ei ole instituutio tai järjestelmä. Uskon, kuten myös seurakunnan, olemus on Jumalan elävä kohtaaminen yhä uudelleen, persoonallisesti. Sille meidän on hyvä antaa tilaa. Sitä ei myöskään oikein mikään voi estää, kunhan itse emme käytä aikaamme vain huonon järjestelmän päivittelyyn, vaan Raamatun esiin ottamiseen, rukoukseen, yhteiseen lauluun ja Jumalan kuuntelemiseen. Se on loppujen lopuksi yksinkertaista eikä vie edes paljoa aikaa, kunhan vain muistamme antaa sille tilaa. Jeesus on luvannut olla kanssamme (suhteessa) kaikki päivät maailman loppuun asti. Tänäänkin.

Ajatuksia sairaiden parantumisesta

Lupasin edellisessä tekstissä kirjoittaa sairaiden puolesta rukoilemisesta. Aihe on arka ja vaikea, sillä mielestäni tällä alueella on paljon väärinkäsityksiä ja toisaalta paljon kärsimystä, jonka vähätteleminen olisi anteeksiantamatonta. Toisaalta aiheesta on vaikeaa olla kirjoittamatta, sillä kirkko kasvaa siellä, missä sairaiden puolesta rukoillaan ja heitä paranee. Samoin Raamatun käsitys tästä aihepiiristä poikkeaa suuresti meidän käytännöistämme täällä länsimaissa. Jotakin asialle pitäisi tehdä. Näistä syistä kirjoitus on pitkä.

Joudun toistamaan joitakin edellisen tekstini ajatuksia, sillä kokemus on opettanut, että jokaisen rukouksella parantumiseen liittyvän jutun yhteydessä menestysteologiasta on sanouduttava irti. Jos niin ei tee, aina joku tuntuu tekevän virheellisen olettamuksen siitä, että rukouksella parantumista myönteisenä pitävä henkilö väittää, että kaikki parantuvat ja niin edelleen.

Jeesus ei koskaan Raamatun mukaan pohdiskellut, mitä Isä Jumala mahdollisesti haluaa milläkin sairaudella opettaa kullekin yksilölle, vaan paransi kaikki. Olisi oletettavaa, että esimerkiksi kymmeneen spitaaliseen (Luuk. 17:11-19) olisi hyvinkin mahtunut muutama, joiden ”tulisi vielä vähän aikaa sairastaa, että he oppisivat sairauden kautta sitä, mitä Jumala tahtoo heille opettaa”. Tai edes joku, jonka ”oma elämäntapa on aiheuttanut sairauden ja siksi Jumala ei häntä paranna”. Jos Jumalalla olisi joku ”salattu ajoitus” sairauden parantamiselle, eikö Jeesus olisi todennut jollekin spitaalisista, että Jumala parantaa sinut, mutta ei vielä? Jeesus ei puhunut mitään ”sairauden jalostavasta vaikutuksesta ihmisluonteeseen”, vaan paransi kaikki, heti. Näitä syitähän meillä pohditaan jatkuvasti sen sijaan, että rukoiltaisiin sairaiden puolesta.

En ajattele, että tässä ajassa kaikki kärsimykset lakkaisivat tai että saavuttaisimme jonkinlaisen menestysteologian lupaaman täydellisen tasapainon. Lainaan taas New Wine –liikkeen kahta arvoa tähän liittyen:

Risti ja ylösnousemus

Kunnioitamme kaikkea mitä Jeesus teki puolestamme ristillä. Tahdomme myös itse kulkea ristin tietä samalla tuntien hänen ylösnousemuksensa vapauttavan voiman.

Jumalan valtakunta – jo nyt ja ei kuitenkaan vielä

Tahdomme julistaa hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta ja nähdä sen läsnäolosta kertovia ihmeitä ja merkkejä. Samalla ymmärrämme, että Jumalan valtakunta tulee lopullisesti ja kärsimys voitetaan vasta sitten, kun Jeesus tulee takaisin ja tekee kaiken uudeksi.

Käytännöllisesti katsoen kaikki ihmiset menevät lääkäriin luottaen siihen, että lääkäri auttaa ja parantaa, jos se mitenkään on mahdollista. En ole edes kuullut kenestäkään, joka rukoilisi ennen lääkäriin menoa ja kysyisi, onko syntiä eli Jumalan tahdon vastaista etsiä terveyttä ja mennä lääkäriin. Rukouksen kohdalla tapana on toimia aivan toisella tavalla. Jos sairaiden puolesta rukoillaan samalla varmuudella kuin lääkäriin mennään, löytyy joukko ihmisiä, jotka varoittavat, että ”Jumalan tahto ei välttämättä ole parantaa”. Lääkäri tekee töitä, jo valansakin velvoittamana, elämän puolesta ja sairautta vastaan. Tässä me luotamme häneen. Jumala tekee työtä Raamatun mukaan, erityisesti Jeesuksen toimintaa ja sanoja tarkasteltaessa, myös elämän puolesta sairautta vastaan, mutta hänen tahtoonsa ei meillä tässä asiassa luoteta samoin kuin lääkärin tahtoon.

Kulttuurissamme asuu vaistomainen varauksellisuus sellaista Jumalaa kohtaan, joka voi puuttua todellisuuteen, erityisesti sairauksien kohdalla. Länsimaisen rationalistisen teologian yksi piirre näyttää olevan kohtalonomainen alistuminen ”Jumalan tahtoon”, mikä omasta mielestäni viittaa enemmän kohtalouskoon tai islamiin. Sen sijaan, että tutkisimme tarkasti Raamattua, erityisesti Jeesuksen toimintaa, suhteessa sairauksiin, tuotamme ns. kärsimyksen teologiaa, jossa kaikki maailman tapahtumat tullaan helposti selittäneeksi Jumalan tahdoksi. Suuri ongelma tässä on se, että synnin ja pahuuden ongelma ja samalla persoonallinen paha tulee usein ohitettua. Rukouksesta tulee melko käsittämätön asia, kun Jumalan Raamatussa ilmoitettuun hyvään tahtoon ei voikaan luottaa, vaan myös pahuuden ja kärsimyksen selitetään tulevan Jumalalta. Jumalan valtakunnan elämä on hyvän taistelua pahaa vastaan eikä luottamusta hyvään Jumalaan kohenna se, että selitämme Raamatun kuvaamia kielteisiä asioita myönteisiksi.

Sairauksien aiheuttama kärsimys, jota me kaikki varmaankin saamme kokea elämämme aikana enemmän tai vähemmän, saa monet pohtimaan tätä aihepiiriä. Itselläni on mielessäni tälläkin hetkellä eräs perhe, jonka lasten kärsimyksen määrä ylittää ymmärrykseni. Minun on mahdotonta uskoa, että tuon perheen tilanne olisi Jumalan tahto. Samalla minun on vaikeaa hyväksyä heidän tilannettaan, jossa rukouksesta ei parantumisen alueella ole näkyviä tuloksia. On vaikeaa ymmärtää, miksi Jumala edes sallii tällaisia tilanteita. Kuitenkin minun on helpompi ajatella, että taistelemme yhdessä Jumalan kanssa sairautta ja kuolemaa vastaan vihollisena, kuin että ottaisimme tappavan sairauden vastaan Jumalan tahtona. Tämä myös rohkaisee rukoilemaan, sekä perheen jaksamisen ja parantumisen että lääkäreiden puolesta.

Mekaaninen käsitys rukouksen kautta parantumisesta on joko-tai –akselilla; joko kaikki paranevat (menestysteologia) tai sitten kukaan ei parane (rationalistinen ja maallistunut kristinuskon versio) rukouksen kautta. Meidän ei mielestäni tarvitse mennä kumpaankaan ääripäähän, koska Raamatussakaan ei tehdä niin.

Jumalan lopullinen tahto on terveys, sen tiedämme Jeesuksen toiminnasta (esim. Matt. 4:23, 24) ja taivaskuvauksista (esim. Ilm. 21:4). Samalla tavoin Jumalan tahto on, että kaikki uskoisivat Jeesukseen Herranaan ja saisivat syntinsä anteeksi. Vaikka kaikkien kohdalla ei näin tapahdu, se ei muuta Raamatun opetusta siitä, että Jumala kuitenkin tahtoo sitä kaikille. Apostolit jatkoivat Jeesuksen parantamistoimintaa ja “Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä.” Mk. 16:20. Samaan meidät on kutsuttu: tähtäämään lopulliseen päämäärään ja luottamaan Jumalan hyvyyteen ja jatkamaan julistamista ja sairaiden parantamista ja muuta vapauttamista.

Yhtä aikaa kuitenkin tämän kanssa on totta syntisyys, vajavuus ja sairaus. Nämä vilahtelevat myös Uudessa testamentissa, esim. seuraavissa kohdissa: ”Tiedätte, että julistin teille ensimmäisen kerran evankeliumia sairastumiseni vuoksi.” Gal. 4:13, ”Älä enää juo pelkkää vettä, vaan käytä vatsasi ja toistuvien vaivojesi vuoksi vähän viiniäkin.” 1. Tim. 5:23 ja ”Erastos jäi Korinttiin. Trofimoksen, joka oli sairaana, jätin Miletokseen.” 2. Tim. 4:20. Paavalia ei tämä asia näyttänyt kovin paljoa teologisesti pohdituttavan, vaikka hänen kauttaan oli parantunut useita ihmisiä. Jos Paavalilla nämä molemmat asiat mahtuivat elämään ilman suurempia pohdintoja, sairaiden parantaminen ja toisaalta työn jatkaminen, vaikka kaikki sairaat eivät parantuneetkaan, emmeköhän mekin voi elää samoin.

Oma sairastamisemme on käsitykseni mukaan osa meidän yhteistä syntisyyttämme, josta ei sen kummemmin kannata itseään yksilönä syyllistää. Puhumattakaan siitä, että syyllistäisimme jonkun henkilön, jos hän ei paranekaan rukouksessa. Jos parantuminen olisi kiinni sairaan ihmisen uskosta, kymmenestä spitaalisesta olisi varmaankin parantunut vain yksi, hän, joka palasi kiittämään. Kuitenkin kaikki paranivat. Tietenkin joskus sairaus on itse aiheutettua, vaikkapa alkoholin tai huumeiden kautta, mutta niidenkin käyttöön johtavat monimutkaiset syyt. Jeesus ei näyttänyt olevan kovin kiinnostunut syyllisten etsinnästä vaan kaikkien vapauttamisesta, erotuksetta.

Siksi en pohtisi liikaa sitä, mistä mikäkin johtuu, vaan luottaisin Jumalan hyvyyteen ja rukoilisin erityisesti yhdessä muiden kanssa (Jaak. 5:13-18) ja jättäisin tulokset Jumalan huoleksi.

Uusi testamentti puhuu “tunnusmerkeistä” (esim. Mk. 16:20). Tunnusmerkit ovat ikään kuin tienviittoja varsinaiseen Jumalan valtakuntaan, joka on täydellisenä vasta tulossa. Tunnusmerkkejä ei tarvittaisi, jos valtakunta olisi täytenä jo täällä. Nyt tunnusmerkkejä näkyy siellä täällä, ja Jeesus on käskenyt toimia niin, että niiden esiintymiseen voi luottaa. Meillä on edessämme käsittääkseni samantapainen ristin tie kuin Jeesuksellakin: merkkejä ja ihmeitä tulee, ja jotkut vakuuttuvat niistä ja uskovat, jotkut taas eivät. Miksi näin käy, jää edelleen mysteeriksi.

Jeesus itse, merkkien ja ihmeiden lähtökohta, ei näyttänyt luottavan niiden vaikutukseen mekaanisesti. Esimerkiksi sopii hänen kertomuksensa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta:

”Rikas mies sanoi: ‘Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä – hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’ Abraham vastasi: ‘Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ‘Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ‘mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ‘Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista'” (Luuk. 16:27-31).

Tärkeintä on usko Jeesukseen ja tuon uskon synnyttää ennen kaikkea Jumalan sana meille ihmisille. Jeesus suorastaan loukkasi ihmisiä, kun hän teroitti heille, että hän itse on elämän tarkoitus ja häneen uskominen kaikkein tärkeintä. Ihmeetkin vain viittaavat häneen (mm. Joh. 6:1-66, erityisesti jae 29).

Miten tulisi sitten rukoilla sairaiden puolesta?

Käytän usein seuraavia periaatteita opettaessani tästä:

1.       Luottaen Jumalan perimmäiseen tahtoon parantaa.

2.       Seurakunnan osana. Ei siis ”parantamissooloilua”. Kaikkein tärkeintä on pysyä seurakunnassa, jossa julistetaan pelastusta Jeesuksessa.

3.       Yksinkertaisesti: Jumala parantaa, eivät kaavat tai menetelmät enkä minä.

4.       Rakastaen, kunnioittaen ja arvostaen.

5.       Kysy rukoiltavalta, mikä on hänen vaivansa. Kysy mielessäsi samaa Jumalalta.

6.       Kysy rukoiltavalta, mistä vaiva johtuu. Kysy mielessäsi samaa Jumalalta.

7.       Pyydä lupaa laittaa käsi rukoiltavan päälle.

8.       Pyydä Jumalaa parantamaan Jeesuksen nimessä. Pyydä Pyhää Henkeä asumaan tuossa ihmisessä ja täyttämään hänet.

9.       Kysy, miltä hänestä tuntuu ja päätä, jatkatko rukousta vai et.

10.   Vakuuta Jumalan rakkaudesta, riippumatta rukouksen tuloksesta.

11.   Rohkaise rukouksen jatkamiseen ja pysymiseen seurakunnan yhteydessä.

Jatketaan hyvään Jumalaan uskomista ja hänen ylistämistään. Samalla saamme varmasti nähdä ihmeitä ja merkkejä, ja samalla jäämme varmasti ymmällemme, miksi niitä joskus tulee, joskus ei.

Jeesus on joka tapauksessa hyvä, sen tiedämme erityisesti hänen rististään ja ylösnousemisestaan.