Ajattelin kirjoittaa missionaarisesta seurakuntakäsityksestä, hyvin keskeisestä asiasta työssäni. Usein minut yhdistetään erityisesti kuuntelevaan rukoukseen ikään kuin se olisi työnäkyni keskeisin sisältö. Kuitenkin se on vain osa siitä, mitä yritän tuoda esiin.

Mielestäni kaikkein keskeisintä asiaa käsittelimme edellisessä tekstissämme, jossa Kirsi kirjoitti Jumalan läsnäolon harjoittamisesta. Kaiken keskellä on Jumala: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Voidaksemme olla hänen kanssaan ja voidaksemme kertoa hänestä myös eteenpäin tarvitsemme Raamattua, Jumalan sanaa. Se taas neuvoo meitä tasapainoiseen seurakuntaelämään, jota voi kutsua myös missionaariseksi seurakuntanäkemykseksi, jota pidän työssäni hiippakunnan lähetyssihteerinä kantavana teemana.

Kirkon lähetysstrategia kuvaa missionaarista seurakuntaa seuraavasti: ”Lähetys on keskeinen osa kirkon identiteettiä ja itseymmärrystä. Kirkkojärjestyksen mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, sen seurakuntien ja jäsenten tehtävänä on evankeliumin levittäminen niiden keskuuteen, jotka eivät ole kristittyjä. Missionaarinen seurakunta on avoin, ulospäin suuntautunut, rukoileva, vieraanvarainen, rakenteiltaan joustava ja ilmapiiriltään lämmin.”

Omassa mielessäni tätä kuvaa erittäin hyvin Apostolien tekojen tuttu kuvaus:

”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat. Pelko levisi ihmisten keskuuteen, ja apostolien kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja. Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin. He ylistivät Jumalaa ja olivat koko kansan suosiossa, ja päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat.” Apt. 2:42-47

Tässä on tavoite: seurakunnan ja yksittäisen Jeesuksen seuraajan elämään kuuluu apostolien opetus, seurakuntayhteys, ehtoollinen ja muukin yhdessä syöminen ja rukous. Ihmeet ja tunnusteot kertovat seurakunnan luonteesta: se ei ole vain ihmisten yhteisö, vaan yliluonnollisen kohtaamispaikka. Jumalan antama uusi elämä koskettaa väistämättä ajankäytön lisäksi myös suhdetta omaisuuteen. Jumalan ylistäminen on elävässä seurakunnassa itsestään selvää. Seurakunnan uudistukseen kuuluu aina ulospäin suuntautuminen, niiden etsiminen, jotka eivät vielä ole Jumalan rakkaudesta vakuuttuneet.

Merkille pantavaa on vilpittömyys ja riemullisuus. Silloin kun Apostolisen tekojen malli tuntuu iloiselta tavoitteelta ja etuoikeudelta, on mielestäni kyse Pyhän Hengen työstä. Kun näitä ei haluta pitää tavoitteena, ollaan menossa johonkin muuhun kuin Jumalan tahdon suuntaan. Toisaalta, jos seurakunnan uudistusta markkinoidaan kireänä, syyttävänä vaatimuksena, on vaikeaa samaistaa sitä Apostolien tekojen kohtaan. Aikoinaan silloinen Inkerin kirkon lähetysjohtaja Ivan Hutter totesi: ”Olemme huomanneet, että sellaiset seurakunnat kasvavat, joissa nauretaan ja osoitetaan rakkautta.”

Länsimaisessa kirkossa, myös meillä Suomessa, on enemmän tai vähemmän luisuttu painottamaan vain tiettyjä asioita em. raamatunkohdasta. Ehkä vahvimmin laiminlyötyjä alue on ihmeet ja tunnusteot. Järkikeskeisyys on sulkenut tämän todellisuuden lähes kokonaan pois seurakuntaelämästä. Ehkä tästä syystä kysyntä armolahjaopetukselle, myös kuuntelevan rukouksen osalta, on niin suurta.

Meitä kutsutaan rukoilemaan seurakunnan puolesta ja kantamaan vastuuta, että seurakunta muistuttaisi yhä enemmän Uuden testamentin mallia. Jumala on luonut meidät, hän on lähettänyt Kristuksen pelastamaan meidät ja hän lähettää seuraajansa Pyhän Hengen voimassa kertomaan ilosanomaa pelastumisen mahdollisuudesta Jeesuksessa.