Pelkkänä korvana

Avainsana: rukous (Sivu 1 / 2)

Missionaarinen seurakunta

Omaksi työnäykseni on muotoutunut missionaarinen seurakunta ja sen pohjana on Apostolien tekojen toisen luvun loppupuolisko. Siinä kuvataan alkuseurakunnan Kristus-keskeistä julistusta, ensimmäisiä kristillisiä kasteita ja seurakunnan elämäntavan eri puolia.

Käytännön sovelluksina tästä näen nykyaikana muun muassa Tukholman Santa Clara -seurakunnan, jota kuvaa hyvin Carl-Erik Sahlbergin kirja Kasvava seurakunta. Olen kirjoittanut tuon kirjan yhdeksästä periaatteesta paljon. Samoin Christian A. Schwarzin kirja Seurakunnan luontainen kehitys ja sen kahdeksan avaintekijää opastavat käytännöllisellä tavalla soveltamaan missionaarisen seurakunnan periaatteita.

Luterilaisen kirkon lähetysstrategia kuvaus missionaarisesta seurakunnasta avaa myös hyviä näkökulmia aiheeseen. Olen avannut omaa ajatteluani tähän liittyen artikkelissani (PDF) piispa Peuran juhlakirjassa.

Henkilökohtaisesti tärkeimpänä sovelluksena tästä pidän kuitenkin omaa seurakuntaelämääni Jyväskylän seurakunnan KohtaamisPaikassa. Olen kuvannut sen alkuvuosien piirteitä Johtamisen erikoisammattitutkintoni projektityössä (PDF). Edelleen samat perusperiaatteet toimivat, vaikka monet käytännön toimintamuodot ovat vuosien varrella vaihdelleet.

Pyrkimyksenä on antaa seurakuntalaisille paljon vastuuta seurakunnan kokoontumisissa arkielämän lisäksi. Raamattuopetukselle annetaan paljon tilaa, samoin ylistykselle ja toisten puolesta rukoilemiselle. Pyhän Hengen armolahjoja pyydetään ja odotetaan Jumalalta, Raamatun opetuksen mukaisesti. Niiden käyttämiseen rohkaistaan ja sitä harjoitellaan yhdessä.

Ulospäin suuntautuminen on tärkeää, ja yhteisössä on huomattu, että henkilökohtainen kutsuminen toimii uusien ihmisten kohdalla parhaiten.

Nykyisin KohtaamisPaikka kokoontuu sunnuntaisin, jolloin pidetään joko Brunssikirkko Jyväskylän Kristillisen koulun ruokalassa tai KohtaamisPaikan iltakirkko Jyväskylän Kaupunginkirkossa tai Palokan kirkossa. Erittäin tärkeä osa toimintaa ovat KohtaamisRyhmät, joihin on helppo kutsua tuttuja mukaan ja joissa voi tutustua toisiin paremmin kuin suurissa tilaisuuksissa. Alfa-kursseja järjestetään säännöllisesti ja KohtaamisPaikan väkeä kutsutaan usein vierailemaan muissa seurakunnissa. Kesäisin yksi tärkeimmistä tapahtumista on New Wine -kesätapahtuma.

Rohkaisen jokaista lukijaa osallistumaan seurakunnan elämään! Samalla jokainen voi osaltaan vaikuttaa rukouksin ja toiminnallaan niin, että seurakunta olisi yhä paremmin missionaarinen.

Intohimoinen hengellisyys

Esittelin aiemmin Christian A. Schwarzin luettelemat kahdeksan eri tekijää, joiden hän on todennut tutkimuksensa perusteella olevan oleellisia seurakunnan kehitykselle (Christian A. Schwarz, Seurakunnan luontainen kehitys): 

  1. Valtuuttava johtajuus
  2. Lahjoihin perustuva palvelutehtävä
  3. Intohimoinen hengellisyys
  4. Toimivat rakenteet
  5. Innoittava jumalanpalvelus
  6. Kokonaisvaltaiset pienryhmät
  7. Tarveperusteinen evankeliointi
  8. Rakkaudelliset ihmissuhteet

Käsittelen niistä lähemmin nyt kolmatta, intohimoista hengellisyyttä

Schwarzin mukaan seurakuntakehitys ei riipu hengellisistä suuntauksista tai erityisistä hengellisistä harjoituksista, kuten karismaattisuus tai ei-karismaattisuus, liturgiset rukoukset tai ”hengellinen sodankäynti”, vaan iloisesta ja innostuneesta uskon harjoittamisesta. Lakihenkisyys, toisin sanoen velvollisuuteen perustuva, oikeaoppisuuden ylikorostaminen, oikeiden moraalisääntöjen noudattaminen ja niin edelleen, ei kehitä seurakuntaa. Esimerkiksi rukouksen määrä ei tutkimuksessa ollut ratkaiseva seurakunnan hyvinvoinnissa. Sen sijaan rukouksen kokeminen innostavana oli merkittävä asia. Innostus ei yksinään tietenkään ole riittävä mittari seurakunnan elämässä, vaan se tarvitsee rinnalleen Schwarzin löytämät muut laatutekijät. Kuitenkin innostuksen puuttuessa uskonelämän luonne suhteena Jeesukseen Kristukseen näivettyy ja muuttuu tavoiksi tapojen vuoksi tai fanatismiksi. Innostusta tarvitaan siihen, että seurakunnan jäsenet elävät uskoaan todeksi ja kertovat siitä muille.

Schwarz vertaa siis näitä kahdeksaa tekijää tynnyriin, jossa on pystylaudat. Tynnyrin lyhin lauta ratkaisee sen, kuinka paljon tynnyrissä pysyy nestettä. Jos tahdomme, että seurakunta voi hyvin ja tavoittaa myös sen ulkopuolisia ihmisiä, on syytä pyrkiä kaikkien tekijöiden tasapainoon.

Yhteenveto kirjasta Kasvava seurakunta

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)
2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)
3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)
4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)
5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)
6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)
7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)
8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)
9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Teen tällä kertaa yhteenvetoa kirjasta.

Sahlberg nostaa esiin kaksi raamatunkohtaa, joissa voidaan nähdä em. tekijät. Johanneksen evankeliumin luvussa neljä Jeesus kohtaa samarialaisen naisen. Tavanomaisten rajojen ylityksiä oli useita: juutalainen kohtasi samarialaisen, mies naisen, Jumala synnintekijän. Kuitenkin Jeesus puhui naiselle (4:7). Tässä näkyy avoimuus kaikille, mutta ei kaikelle!

Väsynyt ja janoinen sai vettä – kuva diakoniasta (4:7). Jeesus ja nainen keskustelivat yhdessä – koinonia (4:7-). Keskustelu koski Messiasta – keerygma, saarna Kristuksesta. Jeesus nostaa esiin naisen elämäntavan, sillä tämä elää jostakin syystä avioliiton ulkopuolisessa suhteessa (4:18). Pyhitetyn elämän ihanne eli praksis nousee siis esiin Jeesuksen aloitteesta. He puhuvat rukouksesta (4:20-24) – liturgian eli rukouksen merkitys.

Nainen kiiruhtaa takaisin kylään ja kertoo kaikille Jeesuksesta (4:29). Tavallinen ihminen, maallikko, on Jumalan viestinviejänä – missio. Nainen on hämmästynyt siitä, kuinka Jeesus tiesi hänen elämäntilanteensa (4:29). Jeesus oli avoin Pyhän Hengen voimalle – dynamis – ja sama pätee seurakuntaan, joka haluaa kasvaa. Parin päivän päästä Jeesus jatkoi matkaansa Galileaan ja varautui taas siihen, ”ettei profeettaa pidetä arvossa kotiseudullaan” (4:43, 44). Hän oli valmis kärsimään – martyria – ja samaan täytyy varautua seurakunnan, joka haluaa kasvaa.

Samoja piirteitä Sahlberg löytää Apostolien tekojen neljännen luvun jakeista 2-36.

Lopuksi Sahlberg kehottaa lukijaa pohtimaan omaa seurakuntaansa kysymysten avulla, joihin hän itsekin vastaa oman seurakuntansa osalta.

1. Onko seurakuntasi avoin kaikille? Sahlbergin seurakunnassa kirkon ovet ovat joka päivä auki ja Klara-kyrkan onkin kävijämäärältään kolmantena Uppsalan ja Tukholman (kuninkaanlinna) tuomiokirkkojen jälkeen. Ihmiset voivat tulla vapaasti sisään, istua, sytyttää kynttilän tai jutella papin tai diakonissan kanssa. Kirkossa oleva kahvila on avoinna, hallitusta, pankkeja ja yrityksiä kutsutaan pitämään jumalanpalveluksia. Vaikka kaikki eivät halua tulla, kaikki saavat tulla!

2. Auttaako seurakuntasi hädänalaisia? Klarassa on diakonin vastaanotto, päivittäin jaetaan syötävää ja juotavaa päihteidenkäyttäjille ja kodittomille, joita tavoitetaan satoja. Prostituoituja kohdataan erityisesti yhtenä iltana viikossa. Ihmisiä pyritään kohtaamaan esimerkiksi huvialueilla, vankiloissa ja sairaaloissa ja kotiryhmien kautta.

3. Vallitseeko seurakunnassasi rakkaudellinen yhteys? Sahlbergin mukaan hänen seurakunnassaan käyvät ainakin sanovat niin. Välillä on tietenkin ristiriitoja, mutta kotiryhmät toimivat, kahvila vetää ihmisiä puoleensa, joka sunnuntai on kirkkokahvit jne. ”Ongelmana” on seurakunnan liian suuri koko siihen, että kaikki voisivat enää tuntea toisiaan!

4. Saarnataanko seurakunnassasi Kristusta? Klarassa saarnataan ja lauletaan hänestä. Paikallisissa TV-ohjelmissa kerrotaan Jeesuksen aikaansaamista muutoksista ihmisten elämässä.

5. Eletäänkö seurakunnassasi puhtaasti? Esimerkkeinä Sahlberg nostaa esiin sen, etteivät he käytä alkoholia ”entisten päihteidenkäyttäjien” vuoksi ja he suosittelevat kymmenysten antamista ja aviouskollisuutta jne. Tämän he tekevät huolehtiakseen ihmisistä, eivät tuomitakseen heitä.

6. Onko seurakuntasi joutunut kärsimään uskonsa vuoksi? Satanistiryhmät ovat vaivanneet Sahlbergin seurakuntaa ja jotkut sosiaalityöntekijät kuvaavat heidän auttamistyönsä joitakin muotoja naiiveiksi. Heitä on nimitelty fundamentalisteiksi ja jotkut papit eivät tahdo tulla yhdistetyiksi Klara-seurakuntaan. Karismaattista jumalanpalvelustyyliä on väheksytty. Toisaalta sosiaalityön ja jumalanpalveluksen kehittämistä myös arvostetaan.

7. Onko seurakuntasi rukoileva seurakunta? Yhteiseen rukoukseen käytetään kaksi tuntia maanantaista perjantaihin. Rukous on työtapana mukana sosiaalityössä, kotiryhmissä, jumalanpalveluksissa ja niiden jälkeen, keskusteluissa, rukousöissä, rukouskävelyissä jne.

8. Käytetäänkö seurakunnassasi maallikkoja? Enemmänkin kuulemma voisi, mutta maallikot vastaavat kotiryhmistä, TV-ohjelmien tuottamisesta, tekstien lukemisesta, ja he kantavat vastuuta esirukouksesta, kirkkokahvista, päihdetiimeistä, Alfa-kursseista jne.

9. Onko seurakuntasi riippuvainen Pyhän Hengen voimasta? Sahlbergin mukaan voisi olla selvemminkin. Heillä on jokaisessa jumalanpalveluksessa kiitoslauluja ja ylistystä, esirukouksia ja todistuksia, mutta he haluaisivat kokea vielä enemmän Jumalan ihmeitä, joita he ovatkin jo nähneet ja joista he kiittävät Jumalaa.

Tukholman S:ta Clara eli Klara-kyrkan kasvaa. Kahdeksankymmentäluvulla jumalanpalveluksessa kävi kolme henkilöä, nyt satoja, ja kasvu jatkuu. Yhdeksän kasvutekijää näyttävät toimivan!

Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan siis tällä kertaa kohdasta kolme: Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys. Aihe on näissä teksteissä viimeinen Sahlbergin kirjan yhdeksästä periaatteesta, sillä aloitin kirjoittamisen kohdasta neljä.

Edelliset aiheet (kaikille avoin ja hädänalaisista huolta pitävä seurakunta) voivat vaikuttaa jopa tieteellisen tylsiltä. Sahlberg elävöittää aiheita tarkastelemalla niitä Jeesuksen toiminnan osana. Seurakunnan avoimuus voidaan nähdä Jeesuksen avoimena sylinä. Vertauskuvana mainittu tanskalaisen Thorvaldsenin veistämä suosittu Jeesus-patsas oli alun perin tarkoitettu kaikkivaltiaan kuvaksi, jossa kuningas seisoo käsivarret kohotettuina. Tällaisena hän sai sen valmiiksi eräänä iltana. Seuraavana aamuna patsaan käsivarret olivat painuneet alemmas saven painon vuoksi. Taiteilija koki, että työ on pilalla, mutta ystävä totesi, että Jeesuksen kuuluukin olla toivottamassa kaikkia tervetulleeksi!

Hädänalaisista huolehtimista havainnollistaa itkevä Jeesus. Kreikan sana ”splankhnidzomai” (tuntea myötätuntoa) tulee sanasta sisäelimet. Jeesuksen myötätunto meitä kohtaan on niin suuri, että hänen vatsaansa sattuu. Hän on kokenut ihmiselämän ja häntä kiusattiin ja koeteltiin. Hän oli pakolainen, ei saanut elää oikean isänsä kanssa (vrt. avioerolapset), väärinymmärretty, pilkattu, yksinäinen, hylätty, kidutettu ja lopulta hänet surmattiin. Haavoitetut voivat samastua Jeesukseen. Jeesus on myötätuntoinen heitä ja myös sinua ja minua kohtaan.

Koinonia-näkökulma voidaan nähdä Jeesuksena, joka halaa ihmisiä. Sahlberg kehottaa kaikkia lukijoita halaamaan saman tien jotakin läheistä ihmistä, jos se on mahdollista. Halaus, rakkaus tuntuu hyvältä, niin kuin se on tuntunut koko kirkkohistorian ajan. Jeesus sanoi: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne!” Joh. 13:34. Vaikka alkuseurakunta ei ollut vaaleanpunainen idylli, sillä oli tavoitteena rukoilla yhdessä (Apt. 1:14), pitää kaikkea yhteisenä (Apt. 4:3) ja rakastaa toisiaan (Apt. 4:31). Silloinen maailma oli voiman ja ylhäisön hallitsema, ja kristittyjen tapa kutsua toisiaan sisariksi ja veljiksi tai ystäviksi kuvasi tätä yhteyttä. Ympäröivän yhteiskunnan halveksunta ja vaino kristittyjä kohtaan toi keskinäisen yhteyden entistä arvokkaammaksi. Kirkkoisä Tertullianus (k. n. 225) kertoi, että alkukristityistä sanottiin: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan!” Tällainen on arvokkaampaa kuin kalleinkaan tiedotuskampanja.

Kelttiläinen liike rakensi luostareita kaikkialle Irlantiin ja niitä tukivat suvut ja perheet, jotka muutoin elivät erillään. Kelttiläinen kirkko oli ”sukukirkko”, jossa yhteys oli tärkeää. Professori Carl Volzin mukaan luostarin ”apotti oli kirjaimellisesti pater familias”. Kelttiläinen herätysliike perustui perheisiin ja yhteyteen.

Pietismissä John Wesley ja oxfordilaiset opiskelijatoverit muodostivat ryhmän, jota pilkattiin nimellä The Holy Club. Metodistit kokoontuvat ja pietistit kerääntyivät ”konventikkeleihin” Raamatun lukemista ja rukousta varten. Spener kokosi suuren seurakunnan pieniä seurakuntia ”ecclesiolae in ecclesia” vaikuttaakseen ja rakentaakseen rukoilemalla luterilaista kirkkoa. Zinzendorfilla pääperiaatteena oli, että kristillisyyttä ei ole ilman yhteyttä. Hänellä oli kauan ennen ekumeenista liikettä ajatus, jonka mukaan jokaisella kristillisellä yhteisöllä on oma antinsa Kristuksen ruumiille. Hän kuitenkin joutui luopumaan tästä näystä ja työskenteli luterilaisten sisäisen yhteyden edistämiseksi. Hän toteutti yhteysideaansa käytännöllisesti ja hengellisesti mm. pakolaisten yhteistaloudessa. Hänen seurakuntansa jakautui ”kuoroihin”, joita oli mm. naimissa oleville miehille, naimisissa oleville naisille ja naimattomille tytöille. Hänen maatilallaan toiminutta ryhmää kutsuttiinkin veljesyhteisöksi.

Nykyajan kasvavien kirkkojen esimerkkinä Sahlberg mainitsee Filippiineilta Manilassa kasvavan seurakunnan, joka edistää ”määrätietoisesti” kotiraamattupiirejä, jotta ihmiset tuntisivat, että heistä välitetään. Toinen esimerkki on Lontoon lähistöltä kasvavan baptistiseurakunnan, jossa soluilla on keskeinen merkitys. Itä-Afrikan herätyksessä läheinen ja lämmin yhteys on ominaispiirre. Milanolaisessa katolisessa seurakunnassa on parisataa kotipiiriä kolmenkymmenen vuoden korostamisen tuloksena. Soulin The Full Gospel Central Church –seurakunnassa jumalanpalvelukset ja kotien pienryhmät liittyvät yhteen.

Arkkipiispa Nathan Söderblomin ”ystävyyden sakramentiksi” kutsuma yhteys on ollut tehokas kirkon historian aikana. Se vastaa ihmisen syvimpään eli yhteyden tarpeeseen.

Miten kasvavassa seurakunnassa voi säilyttää rakkaudellisen yhteyden? Kymmenen ihmisen joukko voi tuntea toisensa, mutta entä jos seurakunnassa on 100, 1000, 10 000 tai 100 000 jäsentä? Onko kirkkohistoriasta apua tähän? Kyllä. Tutkimusten mukaan seurakunnan jäsenellä ei voi olla henkilökohtaista ja syvää yhteyttä yli 20 ihmisen kanssa. Enintään voi tuntea nimeltä ja pintapuolisesti ehkä sata henkeä. Tällaisissa tilanteissa kirkko on aina jakautunut pieniin ryhmiin. Ne voivat olla erilaisia, myös nimeltään ja määritelmiltään, mutta periaate on ollut sama. Katolisella kelttikirkolla ja jesuiitoilla oli ”sääntökunnat”, pietisteillä ”konventikkelit”, herrnhutilaisilla ”kuorot” ja metodisteilla ”Holy Clubit”. Kasvavalla 1900-luvun kirkolla oli ”rukouspiirit”, ”rukousryhmät”, ”solut” – eri nimiä, mutta sama periaate.

Sahlbergin St. Clara seurakunnan kotiryhmien tavoitteet ovat:

Sielunhoito. Pastorilla ei kasvavassa seurakunnassa ole riittävästi aikaa tai voimia kaikkien sielunhoitoon.

Evankeliointi. Omaan kotiin on helpompi kutsua kiinnostunut henkilö kuin kirkon jumalanpalvelukseen. Todistaminen esimerkiksi junassa kaikille on useimmille vaikeaa, mutta kotiryhmään kutsuminen on helpompaa.

Raamatun tutkiminen. Ryhmässä on hyvä lukea Raamattua, jotta ajatukset ohjautuisivat elämän vaivalloisuuden sijaan Jumalaan, hänen rakkauteensa ja siihen, mitä hän tekee puolestamme. Ryhmässä voi myös helpommin esittää kysymyksiä.

Rukous. Vaikka kotiryhmä ei ole pelkästään rukousryhmä, rukousta on hyvä painottaa. Rukous yhdistää ja rakentaa, kun pelkkä keskustelu taas aiheuttaa usein epäsopua.

Yhteys. Aluksi on hyvä olla tarjoilua, vapaata keskustelua ja kuulumisten kertomista. 15-30 minuutin päästä siirrytään lauluun ja ylistämiseen, yhteyden luojia nekin. Jokainen kotiryhmä hoitaa vuorollaan jumalanpalveluksen tekstinluvusta ja esirukouksista. Kirkkokahvilla on tärkeä merkitys ”jälkikokouksena”, jonka aikana ihmiset tulevat juttelemaan papin kanssa, pyytävät rukousta tai tarjoutuvat vastuunkantajiksi. Ilman kirkkokahveja näin ei helposti tapahtuisi.

St. Claran seurakunnassa tehdyn kyselyn mukaan n. 40 % käyvät säännöllisesti juuri tuossa seurakunnassa lämpimän yhteyden vuoksi. Loput 60 % kertoi syyksi jotain tällaista: ”Ilmapiirissä on jotakin. Meistä tuntuu kuin Henki olisi täällä.”

Läpi kirkkohistorian on ollut sama kokemus: kasvua haluavan seurakunnan on hoidettava yhteyttä! Äiti Kirkon kasvun avain numero kolme: Rakastakaa toisianne!

Kaikista yhdeksästä tekijästä voi esittää Sahlbergin mukaisesti yhteenvedon:

Ensimmäiset kolme kasvutekijää, avoimuus kaikille, hädänalaisista huolehtiminen ja rakkaudellisen yhteyden tarjoaminen eivät varmaankaan yllätä ketään. Ne kaikki sanovat ”Tervetuloa” ja niitä yhdistää läheisyys.

Kirkon sisäisen elämän kasvutekijät 4-6 ovat julistus, elämäntapa ja kärsimys. Ilman sanomaa, ilman elämäntapaa ja pelkkien suosionosoitusten kohteena oleva kirkko on todennäköisesti melko tyhjä myös ihmisistä. Jeesus on kaikkien yläpuolella. Hän osoittaa sydäntä. ”Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde” (Snl. 4:23). Jeesus on kärsivä vapahtaja ja sanoo meitä siunatuiksi ja autuaiksi, jos hänen seuraajinaan saamme osaksemme samaa kuin hän.

Kasvutekijät 7-9 ovat rukous, maallikot ja Pyhän Hengen voima. Ne tarjoavat resurssit seurakunnalle, joka on väsynyt ja kaipaa laajenemista taantumisen sijaan. Lähetyshistorian alku on Jeesuksessa, joka lähettää opetuslapset tekemään kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Hän kehottaa heitä ennen lähtöä odottamaan maailman suurinta voimaa Pyhältä Hengeltä, jonka hän lähetti sitten helluntaina.

Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan tällä kertaa kohdasta seitsemän.

Sahlbergin tutkimien kirkon voimakkaan kasvun aikojen (alkukirkko, kelttiläinen liike, Jesuiittaveljistö, pietismi ja nykyajan kasvavat kirkot) yhdistävä piirre on ollut rukous. Sahlberg lupaa antaa 1000 kruunua jokaiselle, joka voi osoittaa seurakunnan, joka on kasvanut merkittävästi ilman rukousta. Hän arvelee saavansa pitää rahat, sillä kasvavissa seurakunnissa rukous on tärkeimpiä asioita.

Rukous oli osa Jeesuksen tapaa olla. Hän rukoili ennen kuin valitsi opetuslapsensa (Luuk. 6:12-), hän tahtoi, että Jerusalemin temppeli on rukouksen paikka (Matt. 21:13) ja hän rukoili vielä ristillä (Luuk. 23:34-). Apostolien teot kertoo, että Jeesuksen seuraajat jatkoivat tätä olemisen tapaa. Kun käytännön tehtäviä alkoi olla alkuseurakunnassa yhä enemmän, valittiin diakoneja, jotta apostolit saivat ”omistautua rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen” (Apt. 6:4). Apostolien teot mainitsee rukouksen noin 30 kertaa.

Kelttiläisen liikkeen Patrick kertoo: ”Minulla oli tapana herätä ennen aamunkoittoa säällä kuin säällä, pyryllä, pakkasella tai sateella, enkä voinut huonosti – nyt ymmärrän, että se johtui Hengestä, joka niin elävästi toimi minussa.” Jesuiittojen elämää leimasi kurinalainen rukous ja pietismin johtohahmot ymmärsivät, että vain rukoilevat johtajat saavat rukoilevia seuraajia. Kristillistä elämää on ravittava Raamatulla, rukouksella ja Jeesuksen seuraajien yhteydellä. Nykyajan kasvavista kirkoista Sahlberg ottaa esimerkiksi Itä-Afrikan herätyksen, jossa kerrotaan ”rukouksen nälästä” rukousryhmissä ja jumalanpalveluksissa.

Sahlberg kirjoittaa, että hänen Tukholman St. Claran seurakuntansa sai vuonna 1994 evankelistaksi korealaisen raamattukoulun oppilaan, joka totesi kiusallisesti Sahlbergille, että seurakunnassa rukoillaan hänen mielestään liian vähän. Sahlberg lähes suuttui hänelle, sillä Dagens Nyheter oli tehnyt aikaisemmin jutun heidän seurakunnastaan juuri siksi, että heillä rukoiltiin tavallista enemmän. Kiukkuinen korealainen sai kuitenkin säyseän ruotsalaisen eli Sahlbergin kokoamaan jo seuraavaksi aamuksi rukousporukan ja siitä lähtien St. Clarassa on pidetty joka aamu ja iltapäivä maanantaista perjantaihin tunnin rukoushetket. Rukous on vapaamuotoista ja siihen liittyy yhteistä laulua kitaran säestyksellä. Aamuisin rukoillaan ensin maailman hädän puolesta eli keskitytään muuhun kuin itseen. Iltapäivisin rukoillaan niiden puolesta, joita on päivän mittaan tavattu ja loppupuolella rukoillaan 2-4 hengen pienryhmissä erityisten tarpeiden puolesta. Lopuksi tarjotaan myös mahdollisuutta henkilökohtaiseen esirukoukseen, miehet miesten ja naiset naisten puolesta, ja päätetään yhteiseen Herran siunaukseen.

Sahlberg luettelee erikseen kuusi siunausta seurakunnalle, jotka hänen mukaansa johtuvat rukouksesta.

1. Rukous edistää kasvua. Päivittäiset rukoushetkien aloittamisen jälkeen lähes kaikki seurakunnassa alkoi kasvaa.

2. Rukous tuo sopua. Tulokkaat ymmärtävät, miten johtajat ajattelevat, kun he kuulevat näiden rukoilevan. Rukoukseen osallistuvat oppivat tuntemaan toistensa henkilökohtaisia haavoja ja heistä tulee herkempiä toisia kohtaan. On myös vaikeaa puhua pahaa työtoverista, jonka kanssa on juuri rukoillut.

3. Rukous lisää tehokkuutta. Rukouksen aikana Jumala antaa ajatuksia ja visioita, joita hän ei ehkä olisi ollut mahdollisuutta antaa, jos vain stressaisimme. Kun rukoilet ihmisten puolesta, muistat paremmin heidän nimensä, mikä on tärkeää ihmisten kanssa työskennellessä.

4. Rukous vähentää stressiä. Sahlbergin mukaan kahden tunnin päivittäinen rukous sai heidät vähemmän stressaantuneiksi. Hän viittaa Lutherin kokemukseen: ”Tänään minulla on niin paljon tehtävää, että minun on rukoiltava paljon.” Rukouksessa ikään kuin suunnitellaan, mieleen tulee erilaisia asioita. Kun seurakunnan johtajat ovat mukana rukoushetkissä, ihmiset tapaavat heitä siellä asioineen, eikä tarvitse käyttää aikaa sopimisiin ja tapaamisiin. On myös etuoikeus saada istua joka päivä kaksi tuntia rukoilemassa ilman että kukaan häiritsee!

5. Rukouksen myötä tapahtuu ihmeitä. Sahlberg kertoo entisen heroiininkäyttäjän seisovan ylistämässä Jumalaa kohotetuin käsin, henkisesti vammautuneiden ihmisten saaneen uutta voimaa ja itseluottamusta ja syöpää sairastaneen naisen parantuneen täydellisesti. Hän uskoo, että laajamittaisella rukouselämällä on suuri merkitys siinä, että ihmiset voivat paremmin.

6. Rukous innostaa. Kun kuulet muiden kiittävän rukouksessa Jumalaa hänen teoistaan – huumeidenkäyttäjän parantumisesta, opiskelijan uskoontulosta tai jumalanpalveluksessa tapahtuneista Jumalan suurista teoista – mitä tapahtuu? Ilahdut ja innostut siitä, että Jumala on kanssamme, eikä mikään ole mahdotonta.

Kasvun avain numero 7: Rukoilkaa!

Simppeli kirkko (Simple Church)

Lupasin edellisessä kirjoituksessa kertoa tarkemmin Carl-Erik Sahlbergin Kasvava seurakunta –periaatteista. Palaankin vielä aiheeseen, mutta kerron nyt pääpiirteitä Simppeli kirkko –käytännöstä. Siitä on nimittäin tullut niin paljon kysyntää, että minun on helpompi kirjoittaa se heti tähän ja voin palata Sahlbergiin myöhemmin.

Simppeli kirkko on lyhyesti sanottuna yksinkertainen tapa kokoontua Raamatun ja rukouksen äärelle. Muun muassa Lontoon hiippakunta Englannin kirkossa pyrkii tietojeni mukaan synnyttämään sata Simple Church –ryhmää muistaakseni vuoteen 2020 mennessä.

Simple Church –idea voidaan käsittää hyvin laajasti ja sillä voidaan pyrkiä korvaamaan koko perinteinen seurakuntaelämä. Itse en näe tällaista hyvänä vaihtoehtona, mutta mielestäni simppelin kirkon periaatteita voi hyvin käyttää tuomaan selkeyttä ja myös yhteisöllisyyttä erilaisiin ryhmäkokoontumisiin tai vaikkapa jumalanpalveluksiin. Parhaimmillaan periaatteet voivat rohkaista Jeesuksen seuraajia laittamaan simppelin kirkon pystyyn missä tahansa ja saamaan siten uusia ihmisiä evankeliumin ja rukouksen äärelle. Mielestäni tämä tarvitsee tuekseen seurakunnallisen yhteisön, jossa on selvä johtajuus ja joka seuraa tasapainoisen seurakunnan periaatteita, esimerkiksi edellisessä tekstissä mainitun Carl-Erik Sahlbergin tapaan.

Yksinkertaisimmillaan tätä voi toteuttaa vaikkapa seuraavasti:

Kukin kertoo kuluneelta viikolta yhden kohokohdan eli kiitosaiheen ja/tai yhden mieltään painavan asian eli rukousaiheen. Heti tämän jälkeen toiset ryhmäläiset rukoilevat hänen puolestaan esimerkiksi niin, että yksi ryhmäläinen rukoilee ääneen. Toinen vaihtoehto on siunata hänet Herran siunauksella. Tai jos ryhmiä on useita esimerkiksi jumalanpalveluksessa, niin tilaisuutta johtava henkilö rukoilee ääneen ja kukin ryhmä voi laittaa rukouksen ajaksi käden sen henkilön päälle, jonka puolesta rukoillaan.

Toiseksi luetaan raamatunkohta ääneen vaikka jae kerrallaan vuorotellen. Laitetaan teksti pois näkyvistä.

Joku ryhmäläisistä kertoo omin sanoin, mitä juuri luettiin. Sen jälkeen muut täydentävät kuulemaansa.

Sitten otetaan taas teksti esille ja tutkitaan sitä tarkemmin seuraavien kahden kysymyksen avulla:

  1. Mitä voisin oppia tästä tekstistä omaan elämääni?
  2. Kenelle voisin kertoa tästä?

Rukouksen ja raamatunkohdan pohdinnan voi toteuttaa em. tavalla jopa jumalanpalveluksessa, mitä olenkin jo kokeillut.

Hieman pitempänä versiona simppelin kirkon kokoontumisen voi toteuttaa esimerkiksi seuraavalla tavalla.

Alussa on yhteistä syömistä. Kahvin/teen äärellä on luontevaa vaihtaa kuulumisia ja tutustua toisiimme. Keskustelua voi tarvittaessa ohjata vaikka kysymällä, mitä hauskaa sinulle on tapahtunut viimeisen viikon aikana. Tai mikä on ollut viikon kohokohta. Yhdessä syömiseen voidaan käyttää aikaa noin 30 minuuttia.

Yhteistä ylistystä, jos se on luontevaa. Tässä voi laulaa yhdessä vaikkapa cd:n avulla tai perinteisemmin lauluja tai virsiä.

Sitten voidaan siirtyä Raamatun tutkisteluun.  Raamatusta valitaan teksti, jota käsitellään. Tekstien valintaa kannattaa suunnitella etukäteen. Olemme käyttäneet esim. Johanneksen evankeliumin seitsemää ihmettä ensimmäiseen seitsemään kokoontumiseen. Tekstit voivat olla esim. Jeesuksen vertauksia, jokin evankeliumi luku luvulta, koottuja psalmeja jne.

RAAMATUNKOHDAN POHTIMINEN

Luetaan Raamatunkohta ääneen vaikka jae kerrallaan vuorotellen.

Laitetaan teksti pois näkyvistä.

Joku ryhmäläisistä kertoo omin sanoin, mitä juuri luettiin.

Sen jälkeen muut täydentävät kuulemaansa.

Sitten otetaan taas teksti esille ja tutkitaan sitä tarkemmin seuraavien kysymysten avulla:

  • mitä teksti tarkoittaa?
  • mitä opin Jeesuksesta/Jumalasta tämän tekstin pohjalta?
  • mitä voisin oppia tästä tekstistä omaan elämääni?
  • kenelle voisin kertoa tästä?

RUKOUS

Jos ryhmässä on enemmän kuin neljä ihmistä, niin jaetaan ihmiset vielä pienempiin ryhmiin rukouksen ajaksi. Jokaisen puolesta rukoillaan henkilökohtaisesti omalla vuorollaan seuraavasti.

A) Kierroksen aloittava ryhmäläinen kertoo (2 min.) kuluneelta viikolta

                             – yhden kohokohdan eli kiitosaiheen

                             -yhden mieltään painavan asian eli rukousaiheen

B) Heti tämän jälkeen toiset ryhmäläiset rukoilevat hänen puolestaan

                             -ensin ollaan hetki hiljaa

                             -sitten yksi rukoilee lyhyesti ääneen annetun aiheen puolesta.

C) Sitten kerrotaan lyhyesti, jos mieleen tuli häntä varten jotain rohkaisevaa. Tämä voi olla jokin Raamatun lupaus, laulu, mielikuva tai rohkaiseva ajatus.

D) Lopuksi siunaamme hänet Herran siunauksella.

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.

Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen.

Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Aamen

Sitten kierros jatkuu kohdasta A) seuraavan henkilön kohdalla.

Aikataulu kokoontumiselle kannattaa miettiä etukäteen. Kaksi tuntia riittää varsin hyvin. Simppelin kirkon aloittamiseen ei tarvita pitkää koulutusta, sillä ryhmänvetäjän tehtävä ei ole opettaa ryhmää. Ryhmänvetäjä tarvitsee kuitenkin tukea tehtäväänsä. Siksi on viisasta, että ryhmänvetäjä kuuluu itsekin johonkin seurakunnan ryhmään ja käy seurakunnan yhteisissä kokoontumisissa. Tällöin hän saa olla itse ryhmäläisen asemassa ja saa tarvittavaa tukea tehtäväänsä.

Edelliset mallit on sovellettu Jyväskylän KohtaamisPaikan sivuilta www.kohtaamispaikka.net. Laajempaa pohdintaa löytyy esimerkiksi osoitteesta www.simplechurchathome.com

Kantavana ajatuksena on viedä Raamattu ja rukous ihmisten ulottuville mahdollisimman yksinkertaisella, mutta kuitenkin yhteisöllisellä tavalla.

Kasvavan seurakunnan periaatteita

Kirjoitin edellisessä tekstissä siitä, kuinka Jeesuksen seuraajana elämisessä on tärkeämpää keskittyä suhteeseen Jumalan kanssa kuin ympärillä olevan surkean tilanteen ja huonon järjestelmän päivittelyyn.

Mainitsin Raamatun esille ottamisen, rukouksen, yhteisen laulun ja Jumalan kuuntelemisen. Ne ovat tapoja, joiden kautta ja avulla voimme harjoittaa Jumalan läsnäoloa. Joku saattaa kuitenkin ajatella, että nämä tavat ovat liian yksinkertaisia ja liian väljiä ja siksi niidenkin pohjalta voidaan päätyä mihin sattuu.

Olen sinänsä samaa mieltä: tarvitsemme Jumalan läsnäolon harjoittamiseen Raamatun ja uskovien yhteisön tasapainoista kokonaisuutta. Kuitenkin tasapainoisetkin periaatteet jäävät vain periaatteiksi, jos emme toistuvasti tule Jumalan sanan äärelle, rukoile, laula ja kuuntele tässä kaikessa ja myös armolahjojen kautta elävää, persoonallista Jumalaa. Tarvitaan sekä läsnäolon harjoittamista että tasapainoisen kokonaisuuden hahmottamista.

Yksi itselleni tärkeimpiä malleja tähän on ollut jo vuosien ajan ruotsalaisen Carl-Erik Sahlbergin löytämät periaatteet, jotka hän on kirjoittanut kirjaan Kasvava seurakunta. Hän on myös toteuttanut näitä periaatteita Tukholman Santa Clara –kirkossa jo kahdeksankymmentäluvulta lähtien. Sahlberg on toiminut lähetystyöntekijänä Tansaniassa, jossa hän asuu tälläkin hetkellä jäätyään eläkkeelle em. seurakunnasta. Hän on teologian tohtori ja toiminut mm. dosenttina yliopistossa.

Hän tutki kirkon kasvun aikoja, erityisesti alkukirkkoa (vv. 33-800), kelttiläistä liikettä (vv. 400-800), Jesuiittaveljistöä (vv. 1500-1700), pietismiä (vv. 1700-1800) ja nykyajan kasvavia kirkkoja (v. 1900 – ). Hän löysi yhdeksän periaatetta, jotka ovat leimanneet kirkkoa sen voimakkaan kasvun aikoina.

Käsittelen nuo periaatteet lyhyesti sillä tavalla, jota olen käyttänyt opetuksieni osana jo vuosien ajan. Olen ajatellut tukirengaskirjeiden aloittamisesta saakka, että avaan ajatuksiani näistä periaatteista kanssanne. Palaan tarkemmin eri osa-alueisiin tulevissa kirjeissä, sillä mielestäni nyt on hyvä aika käydä tämä kokonaisuus läpi.

Olen kääntänyt tekstit ruotsinkielisestä alkuteoksesta Den växande kyrkan ja tehnyt kokonaisuudesta omaan esitystapaani sopivan lyhennelmän.

Carl Erik Sahlbergin mukaan kasvavan seurakunnan periaatteita on yhdeksän:

1. Avoimuus kaikille (Ekklesia)
2. Välittäminen (Diakonia)
3. Rakkaudellinen yhteys (Koinonia)
4. Jeesus-keskeisyys (Kerygma)
5. Puhdas elämäntapa (Praxia)
6. Valmius kärsiä (Martyria)
7. Rukous (Liturgia)
8. Maallikot (Missio)
9. Pyhän Hengen voima (Dynamis)

1/9 Avoimuus kaikille (Ekklesia)

Kaikille avoin seurakunta ottaa vastaan orjat, lapset, nuoret, naiset, sorretut, hylätyt, halveksitut, prostituoidut, yksinkertaiset, eri yhteiskuntaluokat jne.

2/9 Välittäminen (Diakonia)

Välittäminen toteutuu yhteytenä, maallikkovastuuna, kunnioituksena kaikkia kohtaan ja myös rukouksena. Kaikki tämä tuo kasvua, vaikka kasvu ei ole tähtäyspisteenä.

3/9 Rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

Rakkaudellinen yhteys näkyy sielunhoitona, evankeliointina, Raamatun tuntemisena, rukouksena ja seurakuntayhteytenä.

4/9 Jeesus-keskeisyys (Kerygma)

Sahlbergin mukaan Jeesukseen on helppo samastua. Ihmiset haluavat kuulla hänestä, joten Jeesuksen häivyttäminen julistuksesta on kirkolle kohtalokasta. Pyhä Henki on siellä, missä julistetaan Jeesusta.

5/9 Puhdas elämäntapa (Praxia)

Tämä periaate on saanut eniten arvostusta – ja arvostelua. Pyhitetty elämä, erityisesti suhteessa omaisuuteen ja seksuaalisuuteen, on kuitenkin välittämisen ja huolenpidon merkki. Tämä osa-alue tekee seurakunnasta puoleensavetävän, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin länsimaisessa kulttuurissa, joka keskittyy voimakkaasti ihmisten mielihalujen toteuttamiseen.

6/9 Valmius kärsiä (Martyria)

Kärsimys puhdistaa seurakuntaa ja tuo sen lähemmäksi Herraa. Valmius kärsimiseen edistää evankeliumia ja vetää ihmisiä seurakuntaan.

7/9 Rukous (Liturgia)

Rukous yhdessä välittämisen kanssa ovat Sahlbergin mukaan ehkä ratkaisevimmat syyt Santa Claran kirkon kasvuun. Nimenomaan rukous antaa kasvua, tuo yhteyttä ja yllättäen myös tehokkuutta seurakuntaelämään. Se vähentää stressiä, luo edellytyksiä ihmeille ja tuo inspiraatiota saarnojen ja koko seurakuntaelämän sisältöön.

8/9 Maallikot (Missio)

Maallikot nähdään seurakunnan tehtävän eli mission voimavarana. Heillä on kontakteja ja aikaa ja heihin luotetaan. Sahlberg kehottaa maallikoita näin: näytä olevasi kristitty, ole ystävällinen, anna Jeesuksen näkyä, ole oma itsesi ja anna Pyhän Hengen johtaa!

9/9 Pyhän Hengen voima (Dynamis)

Pyhän Hengen läsnäolon vakavasti ottaminen näkyy Santa Clarassa mm. seuraavina piirteinä: palvonta/ylistys sunnuntaisin, esirukouspalvelu, erilliset esirukousjumalanpalvelukset ja suuremmat karismaattiset tapahtumat, jotka ovat usein ekumeenisia ja joissa on mukana ihmisiä katolisista vapaakirkollisiin.

Kolme ensimmäistä periaatetta (Avoimuus kaikille, Välittäminen, Rakkaudellinen yhteys) ovat olleet suurten perinteisten seurakuntien (ortodoksit, katoliset, anglikaanit, luterilaiset jne.) melko vahvaa aluetta.

Kolme seuraavaa (Jeesus-keskeisyys, Puhdas elämäntapa, Valmius kärsiä) ovat olleet evankelikaalisten/ herätyskristillisten seurakuntien melko vahvaa aluetta.

Viimeiset kolme (Rukous, Maallikot, Pyhän Hengen voima) ovat olleet helluntailaisten ja karismaattisten seurakuntien melko vahvaa aluetta.

Tässä oli lyhyt yhteenveto Sahlbergin löytämistä periaatteista. Niin kuin aiemmin totesin, kirjoitan lisää näistä osa-alueista tulevissa kirjeissä. Voimme kirkkokuntien erilaisista painotuksista huolimatta, kukin yksilönä ja erityisesti seurakunnallisena yhteisönä, pyrkiä tasapainoon kaikilla näillä alueilla. Jos haluamme, että seurakuntamme kasvavat ja että ihmiset löytävät uskon Kristukseen, tätä tasapainoa on syytä etsiä ja pitää yllä.

Isä meidän -rukous

Tällä kertaa ajattelin uskaltaa hahmotella käsitystäni Isä meidän -rukouksesta. Se on varmaankin tunnetuin kristillinen rukous ja myös selitetyin. Itselleni tuon rukouksen sisältö on kuitenkin alkanut elää sellaisella tavalla, johon en ole törmännyt aiemmin muualla. Olen oppinut pitämään Jeesuksen opettamaa rukousta runkona kaikelle rukoustoiminnalle. Siksi koen tarpeelliseksi kirjoittaa siitä teille.

Jeesus antoi meille seuraajilleen lähetyskäskyssä selvän ohjeen: noudattaa kaikkea, mitä hän on käskenyt noudattaa. Kaiken kaikkiaan apostolit osoittivat elämällään sen, että he ymmärsivät tehtäväkseen jatkaa saman tekemistä, mitä Jeesus teki. He julistivat lähelle tullutta Jumalan valtakuntaa, auttoivat ihmisiä uskomaan Jeesukseen Herrana, paransivat sairaita, herättivät kuolleita, ajoivat pois pahoja henkiä ja niin edelleen.

Isä meidän -rukous käsitetään usein turvallisena, jopa paikalleen jämähtäneenä tapana rukoilla, jolla voidaan torjua edellä mainitun kaltaista toimintaa eli turhan innokkaita karismaatikoita loitommalle. Opettihan sentään itse Vapahtajamme meille tällaisen liturgisen rukouksen, jossa ei puhuta uskoon tulemisesta eikä muutenkaan mistään ihmeellisestä ja levottomasta. Itseäni tällainen ääneen lausumaton käsitys on alkanut vaivata. Miksi Jeesus olisi opettanut muusta toiminnastaan jollakin tavalla erillisen rukouksen?

Lyhyesti voidaan todeta, että Jeesus näyttää opettaneen Isä meidän –rukouksena tuntemaamme rukousta samansisältöisenä, mutta hieman eri muodoissa. Hänen aikansa juutalaisille olisi ollut esimerkiksi mahdotonta lopettaa rukousta ilman ylistystä, minkä kirkko aivan oikein onkin liittänyt rukouksen loppuun. Kuitenkaan esim. Matteus ei sitä ole kirjoittanut, joten tarkoituksena ei liene ollut valmiiksi muotoiltu tai liturginen rukous. Alkukirkosta ei tunneta minkäänlaista kiistaa Isä meidän -rukouksen muodoista, joten voimme päätellä, että se voitiin rukoilla eri tavoin, vaikkapa Luukkaan evankeliumin ja Matteuksen evankeliumin erilaisina versioina.

Kerran, kun Jeesus oli ollut rukoilemassa, eräs hänen opetuslapsistaan pyysi: “Herra, opeta meitä rukoilemaan, niin kuin Johanneskin opetti opetuslapsiaan.”
Jeesus sanoi heille: “Kun rukoilette, sanokaa näin:
Isä, pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Anna meille päivästä päivään jokapäiväinen leipämme.
Anna meille syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle, joka on meille velassa.
Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen.

Luuk. 11:1-4

Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin:
– Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa.
Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.

Matt. 6:7-13

Olen alkanut ajatella, että Jeesus tahtoi jättää seuraajilleen ikään kuin listan asioista, joita ei tulisi koskaan unohtaa, kun rukoilemme. Aivan kuin itse saan vaimoltani listan ostettavista tavaroista, kun lähden kauppaan. Tai kun itse laadin vastaavaa listaa, perusasiat, niin kuin maito, leipä ja voi, tulee aina tarkistettua kaapista listaa varten. Isä meidän paljastaa minulle Jeesuksen sydämen, sen, mitä hän piti tärkeimpänä.

Jeesus varoitti erikseen tyhjän hokemisesta. Siksikin ajattelen, että rukouksen muotoa tärkeämpää on rukouksen sisältö, Jeesuksen antamat rukouksen suuntaviivat.

Luther valittaa juuri Isä meidän -rukouksen sisällön laiminlyömistä: “Siksi on surkeuksien surkeus, että tuollaisen mestarin tuollaista rukousta pitää lörpötellä ja hokea kaikkialla maailmassa ilman minkäänlaista antaumusta. Monet rukoilevat vuodessa ehkä joitakin tuhansia Isä meidän -rukouksia ja vaikka he siis rukoilisivat tuhat vuotta näin, he eivät olisi kuitenkaan maistaneet tai rukoilleet siitä yhtään kirjainta tai pistettä. Yhteenvetona: Isä meidän -rukous (kuten myös Jumalan nimi ja sana) on suurin marttyyri maan päällä.” (Martti Luther, Yksinkertainen tapa rukoilla. Suom. Matti Mikkola. 1995. Kirjasta Boris Salo, Unohdettu aarre.)

Isä meidän -rukouksessa on viisi osaa.

Ensimmäiseksi rukoilemme, että Jumala ja hänen nimensä olisi meille rakas. Kun rukoilemme ihmisten puolesta, tärkeintä on Jumalan lapsen luottamus, Jumalan lapsen identiteetti, luottamus siihen, että meillä on Isä. Tätä saamme pyytää toisillemme vaikkapa laittamalla käden toisen päälle ja pyytämällä hänelle Pyhän Hengen apua siihen, että hän voisi syvästi luottaa Jumalaan Isänä.

Toiseksi pyydämme Jumalan valtakunnan tulemista. Juuri tätä Jeesus käski julistaa: “Jumalan valtakunta on tullut lähelle” (Matt. 10). Tähän Jeesus lisäsi joskus toisen lauseen, joka oli juutalainen tapa sanoa sama asia uudelleen toisin sanoin, “tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.” Tässä me saamme rukoilla, että Jeesuksen toiminta saisi jatkua: syntien anteeksi julistaminen, sairaiden parantaminen, pahan ulos ajaminen ja kuolleista herättäminen. Taivaassa nämä asiat eivät enää vaivaa, kun Jumalan valtakunta on tullut täydellisyydessään. Jeesus käski myös rukoilla, että Jumalan tahto saisi tapahtua jo nyt niin kuin sitten kerran perillä. Mm. Luther rukoili sairaiden puolesta – miksi emme mekin?

Kolmantena pyydämme jokapäiväistä leipää eli ruokaa ja kaikkea sitä, mitä elämiseen tarvitsemme. Minusta on hyvin vapauttavaa, että saamme pyytää Jumalalta kaikkea arkipäiväistä. Hän kyllä tietää, mitä tarvitsemme, mutta hän tahtoo, että olemme kaikessa riippuvaisia hänestä ja että puhumme hänelle kaikesta elämässämme. Tässä saa jättää ihmissuhdeasiat, asunto- ja taloushuolet, työn tai sen puutteen, johdatuksen jne., Jumalan käsiin.

Neljäntenä, kun ensin olemme saaneet keskittyä rakkaaseen Jumalaan, hänen valtakuntaansa ja hänen hyvään huolenpitoonsa, uskallamme tunnustaa sen, mitä itse olemme. Syntien tunnustamisesta käytetään Uudessa testamentissa mm. sanaa homologeo, “sanoa samaa”. Rukouksessa me tulemme Jumalan eteen ja tahdomme sanoa itsestämme samaa kuin Jumala ja hänen sanansa sanoo meistä. Saamme tulla totuuden eteen ja turvautua Jeesuksen täydelliseen elämään ja persoonaan, sillä me itse emme ole täydellisiä, vaan syntisiä. Anteeksiannettuna eläminen johtaa siihen, että tahdomme antaa muillekin anteeksi. Tässä saamme julistaa ihmisille heidän syntinsä anteeksi. Samasta aarteesta saamme elää itse.

Viidentenä ja viimeisenä rukoilemme kiusauksia ja pahaa vastaan. Tämä oli Jeesuksen toiminnassa suuri osa-alue. Kun olemme juuri pyytäneet syntejämme anteeksi, pyydämme, ettemme luisuisi uudelleen pahan houkutuksiin. Rukoilemme, että emme saisi sitä, mitä himoitsemme, vaan sitä, mitä Jumala tahtoo. Tässäkin voimme laittaa käden toistemme päälle ja julistaa toisillemme vapautta pahasta ja meitä kietovista kiusauksista, mitä ne sitten kunkin kohdalla ovat.

Loppuylistyksessä palaamme siihen, että valtakunta, voima ja kunnia on Jumalan. Hänen nimensä on edelleen rakas, hänen valtakuntansa on se, mitä toivomme toteutuvaksi, hänellä on valta antaa tätä kaikkea, ja hänen nimensä on pyhitetty ja kunnioitettu. Kaikki hyvä tulee Jumalalta.

Voimme laittaa käden toisen päälle tai pyytää toisia laittamaan käden minun päälleni ja rukoilla Isä meidän -rukouksen ajatuksella. Se muistuttaa meille, miten Jeesus itse toimi ja miten hän käski meidän toimia.

Jumalan kanssa

Vaimoni Kirsi kirjoittaa:

Kesäloman parhaita puolia on se, että on aikaa rauhassa lukea kirjoja ja antaa niiden imeytyä. Viime kesänä osuin kultasuoneen, kun tartuin seuraaviin: John Ortberg, Jumala on lähempänä kuin luuletkaan ja Veli Laurentius, Jumalan läsnäolon harjoitus. Ensimmäinen ajattelija on oman aikamme kirjailija ja presbyteeriseurakunnan pastori Yhdysvalloista ja jälkimmäinen 1600-luvulla elänyt ranskalainen karmeliittamunkki, jonka kirjeitä ja opetuksia koottiin kirjaksi hänen kuolemansa jälkeen. Niin riittoisia teoksia ovat molemmat, että sytyttävät vieläkin, vaikka on tultu lämpöisistä kesälomapäivistä syksyn ja talven hämärään ja työpäivien rivakkaan rytmiin.

Kumpainenkin kirja on täynnä kutsua Jumalan läsnäoloon ja ajatusta siitä, että voimme kääntyä häneen päin mielessämme samalla kun teemme tavallisia asioitamme tavallisena päivänä. Voimme päästää hänet sisään ja mukaan siihen, mitä elämässämme on tekeillä ja voimme paljastaa Jumalalle sydäntämme omin sanoin. Voimme keskustella Jumalan kanssa ”pienin tavoin keskellä töitämme”, kuten veli Laurentius asian osuvasti ilmaisee. Hän näkee, että tällaisesta Jumalan kanssa puhumisesta on tarpeen tulla jatkuva jokapäiväinen tapa, jotta voisimme olla tietoisia hänen läsnäolostaan. On siis erehdys ajatella, että meidän pitäisi jättää keskusteleminen Jumalan kanssa sillä aikaa, kun hoidamme asioitamme maailmassa.

Veli Laurentius sanoo: ”Ylennä sydämesi hänen puoleensa aterioidessasi tai missä tahansa päivittäisessä askareessa, sillä hänen mielensä mukaisia ovat vähäisimmätkin tapamme muistaa häntä. Sinun ei tarvitse rukoilla ääneen; hän on lähempänä kuin voit kuvitellakaan.” Voisikin olla aika hämmentävää höpötellä ääneen Jumalalle samalla kun asioi verotoimistossa…

Jumalan läsnäolon tietoisuus merkitsee yksinkertaisesti iloa yhteydestä häneen. Se on ikään kuin uoma, jota pitkin Jumalan loputon armo pääsee virtaamaan. Hänen läsnäolossaan on taivaan makua, se vahvistaa meitä etsimään elämässämme sellaisia asioita, joista voimme iloita yhdessä hänen kanssaan ja jättämään sellaisia, jotka häntä loukkaavat. Hän on kääntynyt meihin päin koko ajan, oli elämäntilanteemme mikä hyvänsä. Hänen läsnäolonsa on mahdollinen ilman rajoituksia. Miksi me rajoittaisimme yhdessäolomme hänen kanssaan vain hartaushetkiin tai kirkkoreissuun?

Millaiseksi muotoutuu työpäivä Jumalan kanssa koko ajan keskustellen? Millainen on kauppakierros marketissa tai keskustelu naapurin kanssa Jumalan läsnäolossa? Miten pysyttelen Jumalan läsnäolossa, kun olen kiireinen, huolissani, loukkaantunut, kiusaantunut…?

Tutkimukset ovat vielä pahasti kesken, mutta tällaiseen opiskeluun nuo kesäkirjat yllyttävät. Myös seuraavat Raamatunkohdat osoittavat samaan suuntaan.

”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” Apt. 17:27

”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.” Kol. 3:23.

”Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan, lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä.” Apt. 17:27

Lopuksi vielä veli Laurentiuksen neuvo:

”Puhu hänelle usein. Unohda hänet niin harvoin kuin mahdollista. Ylistä häntä.”

Kuunteleva rukous

Opin jo rippikoulussa, että ”rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa”. ”Puhe jonkun kanssa” sisältää sekä puhumisen että kuuntelemisen. Usein kuitenkin näyttää siltä, että käsitämmerukouksen vain puheena, josta kuuntelu puuttuu. Jos joku väittää kuulevansa Jumalan äänen, häntä pidetään helposti hieman arveluttavana

Kuitenkin Raamatun perusajatuksia on, että Jumala puhuu meille ihmisille. Vanhassa testamentissa ei vaivauduta yleensä edes kuvailemaan, miten hän puhuu, mainitaan vain, että profeetalle ”tuli Herran sana”, ”Herra puhui minulle”, ”hän sanoi” ja niin edelleen (esim. Jes. 8:5). Sitten seuraa lainaus saadusta näystä tai sanoista.

Uusi testamentti kuvaa ennen kaikkea Jeesuksen elämää. Hän on kristillisen elämän ja uskon innostavin asia. Kaikkea kirkossa ja uskonelämässä tulisi pohtia hänen elämänsä, esimerkkinsä ja opetuksensa valossa. Hänen kuolemansa ristillä, ja erityisesti hänen ylösnousemuksensa ja siihen liittyvät tapahtumat ja lupaukset ovat uskomme keskeisiä aarteita.

Jeesuksen julkinen toiminta alkoi Jumalan äänen kuulemisella: ”Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ’Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.’” Matt. 3:16–17.

Jeesus eli synnittömänä, rikkomattomassa yhteydessä Isään Jumalaan. Kuitenkin hän totesi, että ”omin neuvoin minä en voi tehdä mitään. Minä tuomitsen sen mukaan, mitä kuulen…” Joh. 5:30. Samassa luvussa hän toteaa: ”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee.” Joh. 5: 19, 20.

Olisi outoa, jos me syntiset ihmiset tulisimme toimeen ilman jatkuvaa Jumalan edessä olemista, ilman hänen ”kuuntelemistaan”, kun Jeesuskaan ei tullut toimeen ilman. Ennen kirkossa puhuttiin paljon omastatunnosta, joka on kuin kompassi yhdessä karttana toimivan Raamatun kanssa. Hyvän yhteiselämän ehtona pidettiin sitä, -että ihmisten omatunto toimii. Nykyään herkästä omastatunnosta ei liiemmin kuule opetusta.

Jeesus näytti viettävän paljon aikaa rukoillen, ja muun muassa edellisistä -raamatunkohdista voi päätellä, että rukous ei ollut hänelle vain puhetta. Hän opetti selvästi, että myös hänen seuraajansa saisivat Pyhän Hengen opettamaan heitä. ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta.” Joh. 16: 13,14.

Jeesuksen antamat lähetyskäskyt (Matt. 28:18–20, Mark. 16: 15–18, Luuk. 24: 46–49, Joh. 20:21–23, Ap.t. 1:8) sisältävät lupauksen Pyhän Hengen päivittäisestä läsnäolosta jotka seuraavat Jeesusta ja tahtovat kertoa hänestä eteenpäin. Jeesus suorastaan kielsi opetuslapsia lähtemästä ennen kuin he ovat saaneet Pyhän Hengen.

Millaisia johtopäätöksiä Jeesuksen opetuslapset sitten tekivät hänen opetuksestaan ja lupauksistaan? Miten ne vaikuttivat heidän tapaansa rukoilla ja elää hänen seuraajinaan? Miten me voisimme soveltaa tätä kaikkea omaan elämäämme?

Heti Jeesuksen taivaaseen ottamisen jälkeen opetuslasten kerrotaan keskittyneen rukoukseen. ”He pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä joukkoonsa kuuluvien naisten sekä Jeesuksen äidin Marian ja Jeesuksen veljien kanssa.” Ap.t. 1:14. Tätä seurasi helluntai, Pyhän Hengen antaminen seurakunnalle. Opetuslapset ”tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä mitä Henki antoi heille puhuttavaksi.” Ap.t. 2:4.

Pietarin, opetuslasten johtohahmon, tulkinta tästä oli seuraava kohta, jota hän lainasi Joelin kirjasta: ”Viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin. Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset ennusunia. Näin teen: palvelijoihini ja palvelijattariini minä vuodatan Henkeni niinä päivinä, ja he profetoivat.” Ap.t. 2:17,18.

Pyhä Henki lahjoineen on tarkoitettu koko seurakunnalle, kaikille Jeesuksen seuraajille. Seurakunta sovelsi tätä Pyhän Hengen läsnäoloa tasapainoisena seurakuntaelämänä, Ap.t. 2:42–47.

Meidän on tarkoitus elää Pyhän Hengen täyteydessä ja kuunnella Jumalaa lapsenomaisesti, yhdessä (esim. Matt. 18:19, 20; 1. Kor. 14:24–26): ”Mitä tämä siis tarkoittaa, veljet? Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi.” 1. Kor. 14:26.

Yksi ällistyttävimmistä kohdista on Joh 14:12: ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin.” Apostolit jatkoivat Jeesuksen toimintaa ja siten tottelivat hänen ohjeitaan. Julistusta seurasivat muun muassa parantamiset ja kuolleista herättämiset (esim. Ap.t. 3, Ap.t. 9). Paavali nostaa kuitenkin kaikkein tärkeimmäksi armolahjaksi heti rakkauden jälkeen profetian: ”Pyrkikää rakkauteen, mutta tavoitelkaa myös henkilahjoja, ennen kaikkea profetoimisen lahjaa.” 1. Kor. 14:1. ”Tavoitelkaa” on laiha käännös. ”Tavoitelkaa innokkaasti” olisi parempi.

Rukoustapa, jota nimitän kuuntelevaksi rukoukseksi, pyrkii siihen, -että yhdessä, yhteisönä, opettelisimme käyttämään ja paimentamaan tätä armo-lahjaa.

Käytännössä sitä on hyvä toteuttaa esimerkiksi seuraavalla tavalla.

Ensin on hyvä opettaa Raamatusta kyseisiä asioita, erityisesti Jeesuksen meille lahjaksi antamaa Jumalan lapseutta.

Sitten tasasuurissa, esimerkiksi neljän hengen ryhmissä, vetäjän johdolla siunataan lyhyesti yksi ihminen. Siunatessa voi laittaa käden hänen päälleen tai olka-päälleen. Rukouksen jälkeen odotetaan hiljaa esimerkiksi kahden minuutin ajan.

Kuuntelun jälkeen ryhmäläiset voivat kertoa sille, jonka puolesta rukoiltiin, mitä he kokivat, mitä heidän mieleensä nousi. Kenenkään ei tarvitse välttämättä sanoa mitään tai voi sanoa, ettei tullut mitään mieleen. Tähän on hyvä antaa ohjeeksi, että tuomitsevat ja syyttävät asiat jätetään sanomatta, sillä Raamatun mukaan profetoiva ihminen ”rakentaa, kehottaa ja lohduttaa” (1.Kor. 14:3). Samoin seuraavista aihepiireistä on hyvä jättää puhumatta tällaisessa harjoituksessa: lähestyvä kuolema tai vakava onnettomuus, lupaus puolison löytämisestä tai lasten saamisesta.

Keskusteluun menee yleensä reilu viisi minuuttia, riippuen tilanteesta. Usein ihmisten mieleen nousee kohtia Raamatusta, lauluja, virsiä, sanoja, mielikuvia, joskus tuntemuksia omaan kehoon. Keskustelussa rukoiltava voi antaa palautetta siitä, kokeeko hän asioita omakseen vai ei. Lopuksi rukoiltava siunataan Herran siunauksella. Sama toistetaan jokaisen ryhmäläisen kohdalla, kaikki ryhmät yhtä aikaa.

Loppuun varataan aikaa palautetta varten. Kaikkea on hyvä punnita Raamatun valossa, joka on elämän ja uskon ylin ohje. Kaikki, mikä on risti-riidassa Raamatun sisällön kanssa (lyhyemmin uskontunnustuksen, kymmenen käskyn ja Isä meidän -rukouksen kanssa), saa jäädä omaan arvoonsa. Hyvin tärkeä asia on armollinen ja epäonnistumisen salliva ilmapiiri, sillä Raamatun mukaan ”profetoimisemme on vajavaista” (1. Kor. 13:9). Vähitellen seurakunta oppii näkemään, jos jonkun kohdalla kyseinen lahja alkaa toimia erityisen hyvin.

Tämä kaikki siis kuuluu tasapainoisen seurakuntaelämän yhteyteen Ap.t. 2: 42–47 mukaisesti, ei erilliseksi sooloiluksi seurakuntayhteyden ulkopuolella.

« Vanhemmat tekstit