Pelkkänä korvana

Avainsana: pienryhmät

Kokonaisvaltaiset pienryhmät

Esittelin aiemmin Christian A. Schwarzin luettelemat kahdeksan eri tekijää, joiden hän on todennut tutkimuksensa perusteella olevan oleellisia seurakunnan kehitykselle (Christian A. Schwarz, Seurakunnan luontainen kehitys).

  1. Valtuuttava johtajuus
  2. Lahjoihin perustuva palvelutehtävä
  3. Intohimoinen hengellisyys
  4. Toimivat rakenteet
  5. Innoittava jumalanpalvelus
  6. Kokonaisvaltaiset pienryhmät
  7. Tarveperusteinen evankeliointi
  8. Rakkaudelliset ihmissuhteet

Käsittelen niistä lähemmin nyt kuudetta, kokonaisvaltaisia pienryhmiä.

Schwarzin tutkimuksessa kävi ilmi, että hyvinvoivan ja kasvavan seurakunnan yksi tärkeimmistä tekijöistä on pienryhmien moninkertaistuminen. Sen edellytyksenä taas on pienryhmien kokonaisvaltaisuus. Sillä tarkoitetaan ihmisille henkilökohtaisten läheisten asioiden käsittelyn mahdollisuutta ja toisten palvelemisen oppimista hengellisten lahjojen kautta. Pienryhmissä ihmiset voivat oppia elämään kristittyinä ja opetuslapsina eivätkä vain pänttää päähänsä käsitteitä. Tutkimus vahvistaa, että mitä suuremmaksi seurakunta kasvaa, sitä tärkeämpiä pienryhmät ja niiden kautta tapahtuva kasvu ovat.

Schwarzin mukaan kahdeksan kasvutekijän vuorovaikutus on seurakunnan hyvinvoinnissa tärkeintä, mutta kokonaisvaltaiset pienryhmät ja niiden moninkertaistuminen on yksittäisistä tekijöistä merkittävin.

Pelkät käsitteet kuten evankeliointi, rakkaudelliset suhteet tai lahjoihin perustuva palvelutehtävä ja niistä puhuminen eivät kasvata seurakuntaa tai lisää sen hyvinvointia. Niiden käytännöllinen toteuttaminen pienryhmissä, toisin sanoen opetuslapsena kasvaminen, saa kasvamista ja hyvinvointia aikaan.

Schwarz vertaa siis näitä kahdeksaa tekijää tynnyriin, jossa on pystylaudat. Tynnyrin lyhin lauta ratkaisee sen, kuinka paljon tynnyrissä pysyy nestettä. Jos tahdomme, että seurakunta voi hyvin ja tavoittaa myös sen ulkopuolisia ihmisiä, on syytä pyrkiä kaikkien tekijöiden tasapainoon.

Missionaarinen seurakunta

Omaksi työnäykseni on muotoutunut missionaarinen seurakunta ja sen pohjana on Apostolien tekojen toisen luvun loppupuolisko. Siinä kuvataan alkuseurakunnan Kristus-keskeistä julistusta, ensimmäisiä kristillisiä kasteita ja seurakunnan elämäntavan eri puolia.

Käytännön sovelluksina tästä näen nykyaikana muun muassa Tukholman Santa Clara -seurakunnan, jota kuvaa hyvin Carl-Erik Sahlbergin kirja Kasvava seurakunta. Olen kirjoittanut tuon kirjan yhdeksästä periaatteesta paljon. Samoin Christian A. Schwarzin kirja Seurakunnan luontainen kehitys ja sen kahdeksan avaintekijää opastavat käytännöllisellä tavalla soveltamaan missionaarisen seurakunnan periaatteita.

Luterilaisen kirkon lähetysstrategia kuvaus missionaarisesta seurakunnasta avaa myös hyviä näkökulmia aiheeseen. Olen avannut omaa ajatteluani tähän liittyen artikkelissani (PDF) piispa Peuran juhlakirjassa.

Henkilökohtaisesti tärkeimpänä sovelluksena tästä pidän kuitenkin omaa seurakuntaelämääni Jyväskylän seurakunnan KohtaamisPaikassa. Olen kuvannut sen alkuvuosien piirteitä Johtamisen erikoisammattitutkintoni projektityössä (PDF). Edelleen samat perusperiaatteet toimivat, vaikka monet käytännön toimintamuodot ovat vuosien varrella vaihdelleet.

Pyrkimyksenä on antaa seurakuntalaisille paljon vastuuta seurakunnan kokoontumisissa arkielämän lisäksi. Raamattuopetukselle annetaan paljon tilaa, samoin ylistykselle ja toisten puolesta rukoilemiselle. Pyhän Hengen armolahjoja pyydetään ja odotetaan Jumalalta, Raamatun opetuksen mukaisesti. Niiden käyttämiseen rohkaistaan ja sitä harjoitellaan yhdessä.

Ulospäin suuntautuminen on tärkeää, ja yhteisössä on huomattu, että henkilökohtainen kutsuminen toimii uusien ihmisten kohdalla parhaiten.

Nykyisin KohtaamisPaikka kokoontuu sunnuntaisin, jolloin pidetään joko Brunssikirkko Jyväskylän Kristillisen koulun ruokalassa tai KohtaamisPaikan iltakirkko Jyväskylän Kaupunginkirkossa tai Palokan kirkossa. Erittäin tärkeä osa toimintaa ovat KohtaamisRyhmät, joihin on helppo kutsua tuttuja mukaan ja joissa voi tutustua toisiin paremmin kuin suurissa tilaisuuksissa. Alfa-kursseja järjestetään säännöllisesti ja KohtaamisPaikan väkeä kutsutaan usein vierailemaan muissa seurakunnissa. Kesäisin yksi tärkeimmistä tapahtumista on New Wine -kesätapahtuma.

Rohkaisen jokaista lukijaa osallistumaan seurakunnan elämään! Samalla jokainen voi osaltaan vaikuttaa rukouksin ja toiminnallaan niin, että seurakunta olisi yhä paremmin missionaarinen.

Seurakunnan luontainen kehitys

Olen aiemmin kirjoittanut Carl-Erik Sahlbergin Kasvava seurakunta -kirjan näkemyksestä tasapainoisesta seurakuntaelämästä. Edellisessä tekstissä nostin esiin New Wine -liikkeen arvot, jotka nekin kertovat Jumalan valtakunnan tasapainosta, jota mielestäni kuvaa Raamatun käsite shalom, rauha, kaikinpuolinen harmonia.

Haluan seuraavassa esitellä vielä yhden seurakunnan tasapainosta kertovan hahmotustavan. Saksalainen (ja luterilainen) tutkija Christian A. Schwarz luettelee kahdeksan eri tekijää, joiden hän on todennut tutkimuksensa perusteella olevan oleellisia seurakunnan kehitykselle (Christian A. Schwarz, Seurakunnan luontainen kehitys).

1. Valtuuttava johtajuus
2. Lahjoihin perustuva palvelutehtävä
3. Intohimoinen hengellisyys
4. Toimivat rakenteet
5. Innoittava jumalanpalvelus
6. Kokonaisvaltaiset pienryhmät
7. Tarveperusteinen evankeliointi
8. Rakkaudelliset ihmissuhteet

Kirjoitan noiden periaatteiden synnyttämistä ajatuksista, jotka ovat auttaneet minua työssäni. Peruslähtökohtana on kasvun periaate, jossa kasvu tapahtuu ilman ihmisten ponnisteluja, aivan kuin itsestään, kunhan kasvun esteitä poistetaan. Niin kuin yleensäkin kaikessa kasvussa, seurakunta elävänä organismina kasvaa ja voi hyvin, kun sillä on riittävästi edellä mainittuja tekijöitä.

Schwarz vertaa näitä kahdeksaa tekijää tynnyriin, jossa on pystylaudat. Tynnyrin lyhin lauta ratkaisee sen, kuinka paljon tynnyrissä pysyy nestettä. Jos joku lauta puuttuu, tynnyrissä ei pysy mitään, vaikka muut tekijät olisivat kuinka hienoja tahansa. Jos tahdomme, että seurakunta voi hyvin ja tavoittaa myös sen ulkopuolisia ihmisiä, on syytä pyrkiä kaikkien tekijöiden tasapainoon.

Mielestäni Schwarzin periaatteet ovat yksinkertaisia ja sovellettavissa mihin tahansa seurakunnalliseen yhteisöön pienryhmistä kokonaisiin kirkkokuntiin. Omaan yhteisöönsä voi tilata Seurakunnan luontainen kehitys -tutkimuksen, jonka avulla voi kartoittaa, miten yhteisö voi ja mitkä ovat sen mahdolliset heikkoudet ja vahvuudet. Muun muassa Jyväskylän KohtaamisPaikka on teettänyt tutkimuksen ja saanut siitä käytännön apua vastatakseen paremmin ihmisten tarpeisiin ja Jumalan kutsuun.

Palaan seuraavissa kirjeissä näihin kahdeksaan kasvutekijään kohta kohdalta. Tässä oli vain yleiskatsaus tuosta ”pystylautaisesta tynnyristä”.

Kuinka voisin rukoilla toisten kanssa?

Yksi rukoustapa on niin sanotun Yksinkertaisen kirkon (Simple Church) ohje. Siinä kerrotaan toisille kuluneelta viikolta yksi kohokohta eli kiitosaihe tai mieltä painava asia eli rukousaihe. Tai molemmat! Tämän jälkeen toiset rukoilevat sanojan puolesta esimerkiksi niin, että yksi rukoilee ääneen. Toinen vaihtoehto on siunata henkilö Herran siunauksella (4. Ms. 6). Jos näin tehdään esimerkiksi jumalanpalveluksessa pienissä ryhmissä, niin tilaisuutta johtava henkilö rukoilee ääneen ja kukin ryhmä voi laittaa käden sanojan päälle. Kannattaa kokeilla! Rukoileminen ei edellytä hyviä puhelahjoja, vaan yksinkertainen rukous riittää. Pääasia on, että turvaudumme Jeesukseen. ”Jos joku teistä kärsii, hän rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä. – – Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan.” Jaak. 5:13, 16b.

Rakas Jeesus, kiitos siitä, että olet luvannut kuulla rukouksemme. Opeta meitä kertomaan huolemme toisillemme ja rukoilemaan myös yhdessä. Auta meitä ahdistuksien ja vaikeuksien keskellä. Kiitos siitä, että olet avannut meille pääsyn Isän luokse. Sinun nimessäsi, Jeesus, aamen.

Sana-lehti 12/2019 21.3.2019

Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan siis tällä kertaa kohdasta kolme: Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys. Aihe on näissä teksteissä viimeinen Sahlbergin kirjan yhdeksästä periaatteesta, sillä aloitin kirjoittamisen kohdasta neljä.

Edelliset aiheet (kaikille avoin ja hädänalaisista huolta pitävä seurakunta) voivat vaikuttaa jopa tieteellisen tylsiltä. Sahlberg elävöittää aiheita tarkastelemalla niitä Jeesuksen toiminnan osana. Seurakunnan avoimuus voidaan nähdä Jeesuksen avoimena sylinä. Vertauskuvana mainittu tanskalaisen Thorvaldsenin veistämä suosittu Jeesus-patsas oli alun perin tarkoitettu kaikkivaltiaan kuvaksi, jossa kuningas seisoo käsivarret kohotettuina. Tällaisena hän sai sen valmiiksi eräänä iltana. Seuraavana aamuna patsaan käsivarret olivat painuneet alemmas saven painon vuoksi. Taiteilija koki, että työ on pilalla, mutta ystävä totesi, että Jeesuksen kuuluukin olla toivottamassa kaikkia tervetulleeksi!

Hädänalaisista huolehtimista havainnollistaa itkevä Jeesus. Kreikan sana ”splankhnidzomai” (tuntea myötätuntoa) tulee sanasta sisäelimet. Jeesuksen myötätunto meitä kohtaan on niin suuri, että hänen vatsaansa sattuu. Hän on kokenut ihmiselämän ja häntä kiusattiin ja koeteltiin. Hän oli pakolainen, ei saanut elää oikean isänsä kanssa (vrt. avioerolapset), väärinymmärretty, pilkattu, yksinäinen, hylätty, kidutettu ja lopulta hänet surmattiin. Haavoitetut voivat samastua Jeesukseen. Jeesus on myötätuntoinen heitä ja myös sinua ja minua kohtaan.

Koinonia-näkökulma voidaan nähdä Jeesuksena, joka halaa ihmisiä. Sahlberg kehottaa kaikkia lukijoita halaamaan saman tien jotakin läheistä ihmistä, jos se on mahdollista. Halaus, rakkaus tuntuu hyvältä, niin kuin se on tuntunut koko kirkkohistorian ajan. Jeesus sanoi: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne!” Joh. 13:34. Vaikka alkuseurakunta ei ollut vaaleanpunainen idylli, sillä oli tavoitteena rukoilla yhdessä (Apt. 1:14), pitää kaikkea yhteisenä (Apt. 4:3) ja rakastaa toisiaan (Apt. 4:31). Silloinen maailma oli voiman ja ylhäisön hallitsema, ja kristittyjen tapa kutsua toisiaan sisariksi ja veljiksi tai ystäviksi kuvasi tätä yhteyttä. Ympäröivän yhteiskunnan halveksunta ja vaino kristittyjä kohtaan toi keskinäisen yhteyden entistä arvokkaammaksi. Kirkkoisä Tertullianus (k. n. 225) kertoi, että alkukristityistä sanottiin: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan!” Tällainen on arvokkaampaa kuin kalleinkaan tiedotuskampanja.

Kelttiläinen liike rakensi luostareita kaikkialle Irlantiin ja niitä tukivat suvut ja perheet, jotka muutoin elivät erillään. Kelttiläinen kirkko oli ”sukukirkko”, jossa yhteys oli tärkeää. Professori Carl Volzin mukaan luostarin ”apotti oli kirjaimellisesti pater familias”. Kelttiläinen herätysliike perustui perheisiin ja yhteyteen.

Pietismissä John Wesley ja oxfordilaiset opiskelijatoverit muodostivat ryhmän, jota pilkattiin nimellä The Holy Club. Metodistit kokoontuvat ja pietistit kerääntyivät ”konventikkeleihin” Raamatun lukemista ja rukousta varten. Spener kokosi suuren seurakunnan pieniä seurakuntia ”ecclesiolae in ecclesia” vaikuttaakseen ja rakentaakseen rukoilemalla luterilaista kirkkoa. Zinzendorfilla pääperiaatteena oli, että kristillisyyttä ei ole ilman yhteyttä. Hänellä oli kauan ennen ekumeenista liikettä ajatus, jonka mukaan jokaisella kristillisellä yhteisöllä on oma antinsa Kristuksen ruumiille. Hän kuitenkin joutui luopumaan tästä näystä ja työskenteli luterilaisten sisäisen yhteyden edistämiseksi. Hän toteutti yhteysideaansa käytännöllisesti ja hengellisesti mm. pakolaisten yhteistaloudessa. Hänen seurakuntansa jakautui ”kuoroihin”, joita oli mm. naimissa oleville miehille, naimisissa oleville naisille ja naimattomille tytöille. Hänen maatilallaan toiminutta ryhmää kutsuttiinkin veljesyhteisöksi.

Nykyajan kasvavien kirkkojen esimerkkinä Sahlberg mainitsee Filippiineilta Manilassa kasvavan seurakunnan, joka edistää ”määrätietoisesti” kotiraamattupiirejä, jotta ihmiset tuntisivat, että heistä välitetään. Toinen esimerkki on Lontoon lähistöltä kasvavan baptistiseurakunnan, jossa soluilla on keskeinen merkitys. Itä-Afrikan herätyksessä läheinen ja lämmin yhteys on ominaispiirre. Milanolaisessa katolisessa seurakunnassa on parisataa kotipiiriä kolmenkymmenen vuoden korostamisen tuloksena. Soulin The Full Gospel Central Church –seurakunnassa jumalanpalvelukset ja kotien pienryhmät liittyvät yhteen.

Arkkipiispa Nathan Söderblomin ”ystävyyden sakramentiksi” kutsuma yhteys on ollut tehokas kirkon historian aikana. Se vastaa ihmisen syvimpään eli yhteyden tarpeeseen.

Miten kasvavassa seurakunnassa voi säilyttää rakkaudellisen yhteyden? Kymmenen ihmisen joukko voi tuntea toisensa, mutta entä jos seurakunnassa on 100, 1000, 10 000 tai 100 000 jäsentä? Onko kirkkohistoriasta apua tähän? Kyllä. Tutkimusten mukaan seurakunnan jäsenellä ei voi olla henkilökohtaista ja syvää yhteyttä yli 20 ihmisen kanssa. Enintään voi tuntea nimeltä ja pintapuolisesti ehkä sata henkeä. Tällaisissa tilanteissa kirkko on aina jakautunut pieniin ryhmiin. Ne voivat olla erilaisia, myös nimeltään ja määritelmiltään, mutta periaate on ollut sama. Katolisella kelttikirkolla ja jesuiitoilla oli ”sääntökunnat”, pietisteillä ”konventikkelit”, herrnhutilaisilla ”kuorot” ja metodisteilla ”Holy Clubit”. Kasvavalla 1900-luvun kirkolla oli ”rukouspiirit”, ”rukousryhmät”, ”solut” – eri nimiä, mutta sama periaate.

Sahlbergin St. Clara seurakunnan kotiryhmien tavoitteet ovat:

Sielunhoito. Pastorilla ei kasvavassa seurakunnassa ole riittävästi aikaa tai voimia kaikkien sielunhoitoon.

Evankeliointi. Omaan kotiin on helpompi kutsua kiinnostunut henkilö kuin kirkon jumalanpalvelukseen. Todistaminen esimerkiksi junassa kaikille on useimmille vaikeaa, mutta kotiryhmään kutsuminen on helpompaa.

Raamatun tutkiminen. Ryhmässä on hyvä lukea Raamattua, jotta ajatukset ohjautuisivat elämän vaivalloisuuden sijaan Jumalaan, hänen rakkauteensa ja siihen, mitä hän tekee puolestamme. Ryhmässä voi myös helpommin esittää kysymyksiä.

Rukous. Vaikka kotiryhmä ei ole pelkästään rukousryhmä, rukousta on hyvä painottaa. Rukous yhdistää ja rakentaa, kun pelkkä keskustelu taas aiheuttaa usein epäsopua.

Yhteys. Aluksi on hyvä olla tarjoilua, vapaata keskustelua ja kuulumisten kertomista. 15-30 minuutin päästä siirrytään lauluun ja ylistämiseen, yhteyden luojia nekin. Jokainen kotiryhmä hoitaa vuorollaan jumalanpalveluksen tekstinluvusta ja esirukouksista. Kirkkokahvilla on tärkeä merkitys ”jälkikokouksena”, jonka aikana ihmiset tulevat juttelemaan papin kanssa, pyytävät rukousta tai tarjoutuvat vastuunkantajiksi. Ilman kirkkokahveja näin ei helposti tapahtuisi.

St. Claran seurakunnassa tehdyn kyselyn mukaan n. 40 % käyvät säännöllisesti juuri tuossa seurakunnassa lämpimän yhteyden vuoksi. Loput 60 % kertoi syyksi jotain tällaista: ”Ilmapiirissä on jotakin. Meistä tuntuu kuin Henki olisi täällä.”

Läpi kirkkohistorian on ollut sama kokemus: kasvua haluavan seurakunnan on hoidettava yhteyttä! Äiti Kirkon kasvun avain numero kolme: Rakastakaa toisianne!

Kaikista yhdeksästä tekijästä voi esittää Sahlbergin mukaisesti yhteenvedon:

Ensimmäiset kolme kasvutekijää, avoimuus kaikille, hädänalaisista huolehtiminen ja rakkaudellisen yhteyden tarjoaminen eivät varmaankaan yllätä ketään. Ne kaikki sanovat ”Tervetuloa” ja niitä yhdistää läheisyys.

Kirkon sisäisen elämän kasvutekijät 4-6 ovat julistus, elämäntapa ja kärsimys. Ilman sanomaa, ilman elämäntapaa ja pelkkien suosionosoitusten kohteena oleva kirkko on todennäköisesti melko tyhjä myös ihmisistä. Jeesus on kaikkien yläpuolella. Hän osoittaa sydäntä. ”Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde” (Snl. 4:23). Jeesus on kärsivä vapahtaja ja sanoo meitä siunatuiksi ja autuaiksi, jos hänen seuraajinaan saamme osaksemme samaa kuin hän.

Kasvutekijät 7-9 ovat rukous, maallikot ja Pyhän Hengen voima. Ne tarjoavat resurssit seurakunnalle, joka on väsynyt ja kaipaa laajenemista taantumisen sijaan. Lähetyshistorian alku on Jeesuksessa, joka lähettää opetuslapset tekemään kaikki kansat hänen opetuslapsikseen. Hän kehottaa heitä ennen lähtöä odottamaan maailman suurinta voimaa Pyhältä Hengeltä, jonka hän lähetti sitten helluntaina.

Simppeli kirkko (Simple Church)

Lupasin edellisessä kirjoituksessa kertoa tarkemmin Carl-Erik Sahlbergin Kasvava seurakunta –periaatteista. Palaankin vielä aiheeseen, mutta kerron nyt pääpiirteitä Simppeli kirkko –käytännöstä. Siitä on nimittäin tullut niin paljon kysyntää, että minun on helpompi kirjoittaa se heti tähän ja voin palata Sahlbergiin myöhemmin.

Simppeli kirkko on lyhyesti sanottuna yksinkertainen tapa kokoontua Raamatun ja rukouksen äärelle. Muun muassa Lontoon hiippakunta Englannin kirkossa pyrkii tietojeni mukaan synnyttämään sata Simple Church –ryhmää muistaakseni vuoteen 2020 mennessä.

Simple Church –idea voidaan käsittää hyvin laajasti ja sillä voidaan pyrkiä korvaamaan koko perinteinen seurakuntaelämä. Itse en näe tällaista hyvänä vaihtoehtona, mutta mielestäni simppelin kirkon periaatteita voi hyvin käyttää tuomaan selkeyttä ja myös yhteisöllisyyttä erilaisiin ryhmäkokoontumisiin tai vaikkapa jumalanpalveluksiin. Parhaimmillaan periaatteet voivat rohkaista Jeesuksen seuraajia laittamaan simppelin kirkon pystyyn missä tahansa ja saamaan siten uusia ihmisiä evankeliumin ja rukouksen äärelle. Mielestäni tämä tarvitsee tuekseen seurakunnallisen yhteisön, jossa on selvä johtajuus ja joka seuraa tasapainoisen seurakunnan periaatteita, esimerkiksi edellisessä tekstissä mainitun Carl-Erik Sahlbergin tapaan.

Yksinkertaisimmillaan tätä voi toteuttaa vaikkapa seuraavasti:

Kukin kertoo kuluneelta viikolta yhden kohokohdan eli kiitosaiheen ja/tai yhden mieltään painavan asian eli rukousaiheen. Heti tämän jälkeen toiset ryhmäläiset rukoilevat hänen puolestaan esimerkiksi niin, että yksi ryhmäläinen rukoilee ääneen. Toinen vaihtoehto on siunata hänet Herran siunauksella. Tai jos ryhmiä on useita esimerkiksi jumalanpalveluksessa, niin tilaisuutta johtava henkilö rukoilee ääneen ja kukin ryhmä voi laittaa rukouksen ajaksi käden sen henkilön päälle, jonka puolesta rukoillaan.

Toiseksi luetaan raamatunkohta ääneen vaikka jae kerrallaan vuorotellen. Laitetaan teksti pois näkyvistä.

Joku ryhmäläisistä kertoo omin sanoin, mitä juuri luettiin. Sen jälkeen muut täydentävät kuulemaansa.

Sitten otetaan taas teksti esille ja tutkitaan sitä tarkemmin seuraavien kahden kysymyksen avulla:

  1. Mitä voisin oppia tästä tekstistä omaan elämääni?
  2. Kenelle voisin kertoa tästä?

Rukouksen ja raamatunkohdan pohdinnan voi toteuttaa em. tavalla jopa jumalanpalveluksessa, mitä olenkin jo kokeillut.

Hieman pitempänä versiona simppelin kirkon kokoontumisen voi toteuttaa esimerkiksi seuraavalla tavalla.

Alussa on yhteistä syömistä. Kahvin/teen äärellä on luontevaa vaihtaa kuulumisia ja tutustua toisiimme. Keskustelua voi tarvittaessa ohjata vaikka kysymällä, mitä hauskaa sinulle on tapahtunut viimeisen viikon aikana. Tai mikä on ollut viikon kohokohta. Yhdessä syömiseen voidaan käyttää aikaa noin 30 minuuttia.

Yhteistä ylistystä, jos se on luontevaa. Tässä voi laulaa yhdessä vaikkapa cd:n avulla tai perinteisemmin lauluja tai virsiä.

Sitten voidaan siirtyä Raamatun tutkisteluun.  Raamatusta valitaan teksti, jota käsitellään. Tekstien valintaa kannattaa suunnitella etukäteen. Olemme käyttäneet esim. Johanneksen evankeliumin seitsemää ihmettä ensimmäiseen seitsemään kokoontumiseen. Tekstit voivat olla esim. Jeesuksen vertauksia, jokin evankeliumi luku luvulta, koottuja psalmeja jne.

RAAMATUNKOHDAN POHTIMINEN

Luetaan Raamatunkohta ääneen vaikka jae kerrallaan vuorotellen.

Laitetaan teksti pois näkyvistä.

Joku ryhmäläisistä kertoo omin sanoin, mitä juuri luettiin.

Sen jälkeen muut täydentävät kuulemaansa.

Sitten otetaan taas teksti esille ja tutkitaan sitä tarkemmin seuraavien kysymysten avulla:

  • mitä teksti tarkoittaa?
  • mitä opin Jeesuksesta/Jumalasta tämän tekstin pohjalta?
  • mitä voisin oppia tästä tekstistä omaan elämääni?
  • kenelle voisin kertoa tästä?

RUKOUS

Jos ryhmässä on enemmän kuin neljä ihmistä, niin jaetaan ihmiset vielä pienempiin ryhmiin rukouksen ajaksi. Jokaisen puolesta rukoillaan henkilökohtaisesti omalla vuorollaan seuraavasti.

A) Kierroksen aloittava ryhmäläinen kertoo (2 min.) kuluneelta viikolta

                             – yhden kohokohdan eli kiitosaiheen

                             -yhden mieltään painavan asian eli rukousaiheen

B) Heti tämän jälkeen toiset ryhmäläiset rukoilevat hänen puolestaan

                             -ensin ollaan hetki hiljaa

                             -sitten yksi rukoilee lyhyesti ääneen annetun aiheen puolesta.

C) Sitten kerrotaan lyhyesti, jos mieleen tuli häntä varten jotain rohkaisevaa. Tämä voi olla jokin Raamatun lupaus, laulu, mielikuva tai rohkaiseva ajatus.

D) Lopuksi siunaamme hänet Herran siunauksella.

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.

Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen.

Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Aamen

Sitten kierros jatkuu kohdasta A) seuraavan henkilön kohdalla.

Aikataulu kokoontumiselle kannattaa miettiä etukäteen. Kaksi tuntia riittää varsin hyvin. Simppelin kirkon aloittamiseen ei tarvita pitkää koulutusta, sillä ryhmänvetäjän tehtävä ei ole opettaa ryhmää. Ryhmänvetäjä tarvitsee kuitenkin tukea tehtäväänsä. Siksi on viisasta, että ryhmänvetäjä kuuluu itsekin johonkin seurakunnan ryhmään ja käy seurakunnan yhteisissä kokoontumisissa. Tällöin hän saa olla itse ryhmäläisen asemassa ja saa tarvittavaa tukea tehtäväänsä.

Edelliset mallit on sovellettu Jyväskylän KohtaamisPaikan sivuilta www.kohtaamispaikka.net. Laajempaa pohdintaa löytyy esimerkiksi osoitteesta www.simplechurchathome.com

Kantavana ajatuksena on viedä Raamattu ja rukous ihmisten ulottuville mahdollisimman yksinkertaisella, mutta kuitenkin yhteisöllisellä tavalla.

Kohtaamisryhmä

Jyväskylän seurakunnan KohtaamisPaikassa pidetään niin sanottuja KohtaamisRyhmiä. Olemme Kirsin kanssa vetäneet yhtä sellaista nyt vuoden ajan kotonamme noin joka kolmas viikko. Saimme molemmat ajatuksen tällaisen järjestämisestä vuosi sitten kesällä ja se sopi hyvin KohtaamisPaikan muiden vastaavien joukkoon.

Haluamme kertoa kohtaamisryhmästä näin syksyn alussa myös siksi, että halukkaat voisivat harkita sellaisen perustamista omaan seurakuntaansa.

Ensimmäistä iltaa järjestäessä tuli mieleen, että miksi tällainenkin vastuu piti ottaa kaikkien muiden töiden lisäksi. Miten jaksaisimme vetää tällaista toimintaa? Ensimmäisen ja toisen kokoontumiskerran jälkeen on lähinnä ollut sellainen olo, että miten jaksamme sen kolme viikkoa ennen seuraavaa kohtaamisryhmää. Illat ovat olleet hyvin virkistäviä.

Kohtaamisryhmät ovat ns. keskikokoisia ryhmiä ja niillä on merkittävä paikka seurakunnan elämässä. Yleisissä tilaisuuksissa, jumalanpalveluksissa jne., ihmiset eivät yleensä opi tuntemaan toisiaan. Myös kaikkien mahdollisuus vastuun kantamiseen on hankalaa, kun koolla on vaikkapa sata tai satoja ihmisiä. Toisaalta pienryhmät, esimerkiksi 6-12 hengen jäsenen kokoontumiset, joilla on myös luovuttamaton paikka kristittynä kasvamisessa syvällisen tutustumisen tms. kautta, voivat olla jo luonteensa vuoksi sisäänpäin lämpiäviä. Keskikokoiseen ryhmään, jossa on yleensä 25-35 henkilöä, on esimerkiksi uuden henkilön helpompi tulla mukaan kuin pienryhmään. Kohtaamisryhmässä voi kuitenkin oppia tuntemaan väkeä paremmin kuin yleisissä tilaisuuksissa. Kohtaamisryhmän jäsenet voivat halutessaan muodostaa pienryhmiä ja kokoontua väliviikoilla.

Nuo kolmenlaiset tilaisuudet ovat kaikki tärkeitä. Niiden kautta seurakunta pyrkii toteuttamaan alkuseurakunnan mallia tasapainoisesta seurakuntaelämästä:

”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat. Pelko levisi ihmisten keskuuteen, ja apostolien kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja. Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin. He ylistivät Jumalaa ja olivat koko kansan suosiossa, ja päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat.” Apt. 2:42-47

Jyväskylän KohtaamisPaikan kohtaamisryhmät ovat osoittautuneet hyvin rohkaiseviksi seurakunnan kasvamisen ja toimimisen kannalta. Niitä tarvitaan jumalanpalveluksien ja pienryhmien rinnalla, jotta mahdollisimman moni voisi osallistua tyydyttävällä tavalla seurakuntaelämään.

Kohtaamisryhmään voi tulla mukaan kuka tahansa eli samanlaista sitoutumista kuin pienryhmään ei vaadita. Kohtaamisryhmissä voi käydä katsomassa, millaista toiminta on, ja valita sitten sopivimman itselleen. Mikäli ryhmä kasvaa yli 30 henkilön kokoiseksi, sitä rohkaistaan jakautumaan.

Mitä kohtaamisryhmässä sitten tapahtuu? Seuraavassa on perusohjelmarunko, jota pääsääntöisesti noudatamme.

Ohjelma

18:00 Yhdessä syöminen (nyyttikestit)

18:45 Tervetuloa/ilmoitukset

19:00 Ylistystä

19:15 Puhe ja keskustelua

20:00 Rukousta/rukouspalvelua

20:30 Päätös

Joka kerralla kaikkia osia ei tarvitse olla mukana, mutta aikataulusta on hyvä pitää kiinni. Mikäli työssä käyvät tms. ihmiset oppivat, että ilta ei veny, he uskaltavat tulla jatkossakin.

Meillä on tapana tuoda mukana jotain syötävää yhteiseen pöytään. Yhdessä syömisen aikana voi rupatella kuulumisia ja tutustua mahdollisiin uusiin tuttavuuksiin. Syömisen aikana väkeä tulee paikalle eli toiveena on, että paikalla ollaan viimeistään 18:45, kun ilmoitukset alkavat. Yleensä käydään läpi illan kulku ja katsellaan tulevia kokoontumisaikoja jne.

Ylistys keskittää huomiotamme Jumalaan ja saamme auttaa toisiamme tähän laulamalla yhdessä. Ylistys on hyvin tärkeää ja siitä voisimme kirjoittaa jatkossa lisää. Tärkeää on keskittyä Jumalan hyvyyteen ja Jeesuksen sovitustyöhön eli kyseessä ei ole jonkinlainen ansioajattelu tai tunnetilaan pyrkiminen. Ylistys on uskon tunnustamista ja ilmaus siitä, että tahtoo sitoutua Jumalan tahtoon ja olemukseen.

Puhe voi käsitellä Raamattua, eri elämänalueita, seurakuntaelämää jne. Tämän on hyvä olla vuorovaikutuksellista eli puheen jälkeen tai osana sitä on hyvä varata aikaa keskustelulle joko koko porukalla tai pareittain tai pienissä ryhmissä.

Rukoukselle on meidän kokemuksemme mukaan varattava aina aikaa. Siinäkin toteutustapoja on tietenkin paljon, mutta olemme kokeneet toistemme siunaamisen kätten päälle panemisen kanssa tärkeäksi. Usein käytämme kuuntelevaa rukousta, ts. jätämme tilaa profetialle. Kuuntelevasta rukouksesta kirjoitamme myös lisää tulevissa kirjeissämme.

Vetäjien vastuulla on jakaa vastuuta mahdollisimman paljon ja huomioida erilaiset kävijät.

Kohtaamisryhmänä olemme jo ottaneet vastuullemme mm. KohtaamisPaikka-iltojen keittiövuoroja ja lähteneet tapaamaan ihmisiä Jyväskylän kaduille. Tavoitteenamme on suuntautua palvelemiseen ja uusien mukaan kutsumiseen.

Luovuttamattomana arvona on New Wine –periaate: luonnollisesti yliluonnollinen. Haluamme elää todeksi Jumalan läsnäoloa ja aavistella sitä yhdessä, mutta haluamme samalla puhua tavallisesti ja tavallista kieltä. Haluamme ottaa Jumalan ja Raamatun vakavasti, mutta emme halua ottaa itseämme liian vakavasti. Rento ilmapiiri, yhdessä nauraminen ja taju omasta syntisyydestä ja Jumalan suuresta armosta ovat osa sitä ihannetta, jota kohti haluamme pyrkiä.

Lisätietoa aiheesta voi lukea seuraavasta Alfa-kurssin materiaalista: Meidän Tiimi, Elämää seurakunnan sydämessä (23-sivuinen kirjanen, Päivä osakeyhtiö).

Neljä B:tä

Yksi käytännöllisimmistä periaatteista, jota huomaan jatkuvasti soveltavani omassa työssäni, on englantilaisilta papeilta oppimani neljän B:n periaate:

  • Behave eli käyttäytyminen
  • Believe eli uskominen
  • Belong eli kuuluminen
  • Bless eli siunaaminen

Näiden neljän osan eri järjestykseen asettaminen muuttaa seurakunnan suhdetta ympäröivään todellisuuteen ratkaisevasti.

Jeesuksen ajan fariseusten toiminta näytti avautuvan käyttäytymisestä käsin: Behave, Believe, Belong, Bless. Jos osasi käyttäytyä oikein, saattoi myös saada tietoa uskosta. Kun käyttäytyi ja uskoi oikein kirjoituksiin, saattoi saada oikeuden kuulua tuohon joukkoon. Kaikki tämä yhdessä johti siunaukseen.

Jeesus käänsi nämä asiat nurin päin: Bless, Belong, Believe, Behave. Hän siunasi ja paransi ihmisiä riippumatta siitä, palasivatko nämä kiittämään tai uskoivatko nämä häneen. Avun tarve näytti riittävän syyksi. Hän antoi ihmisille tunteen kuulumisesta, sillä hän seurusteli niin sanottujen syntisten kanssa. Kun hän pääsi lähelle ihmisiä siunatessaan ja auttaessaan ja ollessaan heidän kanssaan, hän opetti jatkuvasti Jumalan valtakunnasta. Luottamus ja usko Isään liittyivät erottamatta siunaamiseen ja ystävyyteen. Käyttäytyminenkään ei jäänyt pois. Tästä on esimerkkinä kehotus “älä enää tee syntiä”, joka seurasi joskus vapauttavaa kohtaamista, jossa syntinen sai kuulla saavansa anteeksi.

Farisealainen malli ei toimi, kun yritetään tavoittaa kristillisyydestä vieraantuneita ihmisiä. Miksi he yrittäisivät käyttäytyä tietyllä tavalla, jos he eivät edes usko Jumalan olemassaoloon? Vaikka jotkut haluaisivatkin käyttäytyä ja uskoa oikein, heillä ei ole siihen voimaa. Heidän lähipiirinsä elämäntapa ei yleensä tue kristillistä uskoa tai käyttäytymistä. Ihmisten elämä on usein yksinäistä, edes mahdollisuutta johonkin yhteisöön kuulumisesta ei usein ole näköpiirissä. Siunauksesta tai Jeesuksen vallasta arjen puristuksessa heillä ei useinkaan ole kokemusta. Oikein käyttäytyvään ja oikein uskovaan kirkkoon päätyvät farisealaisessa mallissa ne harvat, joiden elämä on hyvässä järjestyksessä muutenkin.

Samaa olen näkevinäni osittain nykyään Suomessa. Ääripäistä löytyy evankeliumin irvikuvia. Seurakunta voi näyttäytyä pelkkänä oikeaoppisuutena tai korkeakirkollisuutena, ns. oikeana uskona ja käyttäytymisenä, joilla tullaan mitanneeksi, kuka yksilönä kuuluu joukkoon, eikä siunausta ja iloa näy ainakaan ulospäin. Toisessa ääripäässä seurakunta voi näyttäytyä myös kaiken “siunaamisena”: vakuutetaan, usein tiedotusvälineiden kautta, että kaikki ovat oikeassa, jopa että kaikki pääsevät taivaaseen. Usko ja luottamus Jumalaan, kuuluminen seurakuntaan, oikea käyttäytyminen ja myös todellisen siunauksen ja anteeksisaamisen kokeminen jäävät puuttumaan. Pitäisi vain yksin jaksaa luottaa siihen, että kaikki on hyvin, vaikka sisin huutaisi apua.

Voimaton ja iloton kirkko muuttuu sääntökokoelmaksi, joko lähes kaiken kieltäväksi tai lähes kaiken sallivaksi.

Ihanteena on, että seurakunnalla olisi varaa rohkeasti pitää kiinni Raamatusta, rukoilla ihmisten puolesta ja siunata näitä kouriintuntuvalla tavalla. Monet kertovat, kuinka Jumala on koskettanut heitä, kun seurakunnassa on rukoiltu heidän puolestaan. He ovat saaneet kokea kuuluvansa johonkin, kun he ovat löytäneet seurakunnan, jossa heistä välitetään ja heidät huomataan. Syntynyt usko, yhteinen rukous ja lämmin yhteys on myös antanut voimaa uudenlaiseen elämäntapaan. Samaa kertovat lähetystilastot: voimakkaimmin kasvavat ne kirkot, jotka antavat tilaa myös Pyhän Hengen tunnusmerkeille.

Seurakunta tarvitsee näitä kaikkia, Bless, Belong, Believe, Behave, ja oikeassa järjestyksessä.

Omaa seurakuntaa on hyvä tarkastella neljän B:n näkökulmasta. Mitä ihmiset näkevät ja kokevat, kun he kohtaavat seurakunnan aktiivisia jäseniä tai kun he tulevat seurakunnan tilaisuuteen? Onko heillä sellainen olo, etteivät he osaa käyttäytyä oikein? Saavatko he kristityistä vieraan vaikutelman? Onko ilosanoman kuullakseen opeteltava ensin itselle vieras käyttäytymistapa? Jos ensivaikutelma on tällainen, farisealainen malli käyttäytymisestä on etusijalla.

Seurakunnassa on mahdollista yhdessä pyytää Jumalalta hänen hyviä lahjojaan ja odottaa, että niitä myös saadaan. Luotammeko siihen? Rukoilemmeko yhdessä toistemme puolesta? Onko meillä kokoontumisissamme tilaa sille, että siunaisimme toisiamme ja kertoisimme, mitä Jumala mahdollisesti mieleemme nostaa? Autammeko ihmisiä? Uskommeko, että Jumala voi siunata heitä ja antaa heille voimaa seurakunnan kautta? Onko meillä varaa olla ystävällisiä naapureille, työkavereille, sukulaisille ja tutuille? Kutsuuko seurakuntamme uusia ihmisiä yhteyteensä? Onko seurakunnassamme tilaisuuksia, joissa uskosta vieraantunutkin voisi viihtyä? Rukoilemmeko yhdessä sairaiden ja muiden tarpeessa olevien puolesta? Tarvitsemmeko Pyhän Hengen armolahjoja tähän?

Saako Pyhä Henki kirkastaa meille Jeesusta ja Isän rakkautta? Se on kaiken ydin, ei ihmisten puuhailut, vaan Jumala, joka välittää juuri minusta.