Esittelin aiemmin Christian A. Schwarzin luettelemat kahdeksan eri tekijää, joiden hän on todennut tutkimuksensa perusteella olevan oleellisia seurakunnan kehitykselle (Christian A. Schwarz, Seurakunnan luontainen kehitys).
Kokoan nyt yhteen nämä Schwarzin esittämät avaintekijät.
Schwarz on todennut laajan tutkimuksen perusteella näiden tekijöiden olevan oleellisia seurakunnan kehitykselle. Tutkimuksessa oli mukana yli tuhat seurakuntaa 32 maasta kaikista maanosista.
Kuvaan seuraavassa lyhyesti noita tekijöitä.
1. Valtuuttava johtajuus
Kasvavien seurakuntien johtajat keskittyvät valtuuttamaan muita palvelutyöhön. Maallikoita ei käytetä apulaisina toteuttamaan johtajien päättämiä tavoitteita, vaan heitä tuetaan ja motivoidaan löytämään oma kutsumuksensa ja paikkansa. Johtajat eivät hoida seurakunnan velvoitteita yksin, vaan käyttävät suurimman osan aikaansa valmentamiseen, delegointiin ja moninkertaistamiseen.
2. Lahjoihin perustuva palvelutehtävä
Seurakuntalaisia autetaan tunnistamaan lahjansa ja löytämään oma tehtävänsä seurakunnassa. Schwarzin tutkimuksessa tämä tekijä vaikutti eniten seurakuntalaisten tyytyväisyyteen ja elämäniloon. Tutkimuksessa todettiin, että saksankielisessä Euroopassa 80 prosenttia aktiiviseurakuntalaisista ei pystynyt tunnistamaan lahjojaan, mikä on suurimpia esteitä löytää reformaation löytämä kaikkien uskovien pappeus. Tällä tekijällä on kaksi ulottuvuutta, joista kumpikaan ei saa puuttua: Jumalan suvereeni päätösvalta lahjan sisällön suhteen ja tuon lahjan käyttäminen seurakunnan palvelemiseen. Teknokraattisesti ajattelevat usein sanelevat palvelutehtävien sisällön ja etsivät niiden suorittajiksi vapaaehtoisia. Samalla he saattavat estää seurakuntalaisia etsimästä omaa Jumalalta saatua kutsumusta. Hengellistäjät puolestaan vastustavat kaikenlaisia suunnitelmia ja seurakuntarakenteita ja keskittyvät lahjojen erikoisuuteen tai yliluonnollisuuteen, mikä estää lahjojen käytön suunnitelmallisessa seurakuntaelämässä.
3. Intohimoinen hengellisyys
Seurakuntakehitys ei riipu hengellisistä suuntauksista tai erityisistä hengellisistä harjoituksista, kuten karismaattisuus tai ei-karismaattisuus, liturgiset rukoukset tai ”hengellinen sodankäynti”, vaan iloisesta ja innostuneesta uskon harjoittamisesta. Lakihenkisyys, toisin sanoen velvollisuuteen perustuva, oikeaoppisuuden ylikorostaminen, oikeiden moraalisääntöjen noudattaminen ja niin edelleen, ei kehitä seurakuntaa. Esimerkiksi rukouksen määrä ei tutkimuksessa ollut ratkaiseva seurakunnan hyvinvoinnissa. Sen sijaan rukouksen kokeminen innostavana oli merkittävä asia. Innostus ei yksinään tietenkään ole riittävä mittari seurakunnan elämässä, mutta sen puuttuessa uskonelämän luonne suhteena Jeesukseen Kristukseen näivettyy ja muuttuu tavoiksi tapojen vuoksi tai fanatismiksi.
4. Toimivat rakenteet
Hengellistäjät kyseenalaistavat rakenteiden merkityksen, teknokraatit puolestaan pitävät rakenteita helposti seurakunnan syvimpänä olemuksena. (Tutkimuksen mukaan traditionalisteilla on erittäin kielteinen suhde seurakunnan kasvun ja laadun merkityksen tunnustamiseen.) Schwarzin mukaan jatkuva rakenteiden arviointi ja valmius niiden muuttamiseen (kuten lannistavat johtajuusrakenteet, hankalat jumalanpalvelusajat jne.) on tärkeää seurakunnan hyvinvoinnille. Tulkitsen tätä niin, että rakenne ei voi synnyttää elämää, sillä se on Jumalan tehtävä. Elämä synnyttää kuitenkin aina jonkinlaisen rakenteen, jonka olisi hyvä olla sellainen, joka antaa uudelle elämälle tilaa. Erityisen tärkeä piirre tässä on johtaminen, joka kehittää muita johtajia ja edistää palvelutehtävien moninkertaistamista.
5. Innoittava jumalanpalvelus
Riippumatta jumalanpalveluksien kohderyhmästä, liturgisesta tai vapaasta tyylistä, kirkollisesta tai maallisesta kielestä, keskeinen laatutekijä kasvavissa seurakunnissa on se, kokevatko osallistujat jumalanpalveluksen innoittavaksi ja inspiroivaksi. Tätä näkemystä vastustavat helposti ne, jotka osallistuvat tilaisuuksiin täyttääkseen uskonnollisen velvollisuutensa. Toisaalta vastustajia löytyy myös hengellistäjistä, jotka väheksyvät mielekkään jumalanpalvelusjärjestyksen, kokouspaikan viihtyisyyden, hyvin järjestetyn tervetulotoivotuksen ym. merkitystä ja pelkäävät niiden pinnallistavan uskonelämää.
6. Kokonaisvaltaiset pienryhmät
Hyvinvoivan ja kasvavan seurakunnan yksi tärkeimmistä tekijöistä ovat kokonaisvaltaiset pienryhmät. Kokonaisvaltaisuudella tarkoitetaan ihmisille henkilökohtaisten läheisten asioiden käsittelyn mahdollisuutta ja toisten palvelemisen oppiminen hengellisten lahjojen kautta. Pienryhmissä ihmiset voivat oppia elämään kristittyinä ja opetuslapsina eivätkä vain pänttää päähänsä käsitteitä.
7. Tarveperusteinen evankeliointi
Tälläkin osa-alueella pyritään löytämään kunkin seurakuntalaisen lahjat. Tutkimusten mukaan suurin osa seurakuntalaisista on jotain muuta kuin evankelistoja, joten systemaattista evankeliointiohjelmaa ei suositella. Sen sijaan jokaista uskovaa rohkaistaan käyttämään omia lahjojaan palvelemaan niitä ihmisiä, jotka hän jo tuntee, varmistamaan että he kuulevat evankeliumin ja rohkaisemaan heitä olemaan yhteydessä paikallisseurakuntaan. Tärkeää on keskittyä seurakunnasta vieraantuneiden kysymyksiin ja tarpeisiin, ei manipuloiviin ohjelmiin.
8. Rakkaudelliset ihmissuhteet
Rakkaudelliset ihmissuhteet ovat yksi seurakunnan laadullisen ja määrällisen kasvun laatutekijä. Tutkimuksessa kysyttiin mm. seurakunnassa vallitsevasta vieraanvaraisuudesta ja siitä, nauretaanko seurakunnassa paljon. Erityisesti naurun määrä seurakunnassa liittyi selvästi seurakunnan hyvinvointiin ja kasvuun. On tärkeää, että seurakuntalaisilla on mahdollisuus viettää aikaa yhdessä. Samoin on merkittävää, kuinka seurakunnan johtajat ovat perillä muiden vastuunkantajien elämäntilanteesta.
Schwarz vertaa näitä kahdeksaa tekijää pystylautaiseen tynnyriin. Jos joku lauta puuttuu, tynnyrissä ei pysy mitään. Jos tahdomme, että seurakunta voi hyvin ja tavoittaa myös sen ulkopuolisia ihmisiä, on syytä pyrkiä kaikkien tekijöiden tasapainoon.
Helpoin ja tehokkain tapa vaikuttaa oman seurakunnan tai yhteisön kehitykseen on vahvistaa heikointa osa-aluetta. ”Lyhimmän laudan pidentäminen” kohentaa tilannetta paremmin kuin jo valmiiksi vahvojen piirteiden vahvistaminen. Omassa yhteisössäni, Jyväskylän KohtaamisPaikassa, koimme tämän aikoinaan, kun teetimme Seurakunnan luontainen kehitys -analyysin yhteisössä. Luulimme pienryhmätoiminnan olevan vahva osa-alue, mutta se osoittautuikin heikoimmaksi. Sen jälkeen vahvistimme tuota osa-aluetta ja pienryhmät alkoivatkin tuoda ihmisiä selvästi lisää yhteisöön ja uskoon.
Edellisestä on ainakin itselleni ollut hyötyä. Meitä kutsutaan tasapainoiseen elämään yksilöinä ja yhteisöinä. Schwarzin löytämät avaintekijät ovat käytännöllisiä ja toteutettavissa minkä tahansa kokoisessa pienryhmässä, yhteisössä tai seurakunnassa ainakin jollakin tavalla.
