Avainsana: diakonia

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan siis tällä kertaa kohdasta kaksi: Kasvua haluavan seurakunnan on kohdattava ihmisten tarpeita.

Alkukirkko hoiti ”päivittäistä avustusten jakamista” (Apt. 6:1). Tästä huolehtiminen oli sille yhtä raamatullista kuin Jumalan sanan jakaminen (Apt. 6:1-2). Se muisti Jeesuksen sanat ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa” (Matt. 25:35). Paavali muistutti kristittyjä ”köyhien muistamisesta” (Gal. 2:10). Rooman seurakunnan löytyneistä muistiinpanoista käy ilmi, että vuonna 250 seurakunta auttoi tuhatta viittäsataa leskeä ja köyhää. Erityistarpeisia ihmisiä varten perustettiin rahastoja. Diocletianuksen vainojen aikana n. v. 300 pienilläkin seurakunnilla oli vaatteita, kenkiä ja oletettavasti myös ruokaa jaettavana. Alkukirkosta on näyttöä huolenpidosta, joka kohdistui mm. leskiin, orpolapsiin, sairaisiin, vankeihin, kaivostyöläisiin orjiin ja matkamiehiin.

Kirkkoisien anteliaisuudesta on säilynyt myös esimerkkejä. Cyprianus (k. 258) palveli itse Pohjois-Afrikassa ei-kristittyjä kulkutaudin aikana ja antoi omaisuutensa köyhille. Samoin Basileus Suuri (k. n. 379). Hän perusti myös sairaaloita, lastenkoteja ja koteja spitaalisille. Johannes Khrysostomos (347-407) auttoi köyhiä Konstantinopolin esikaupungissa ja perusti taloja spitaalisille. Hermaan Paimen kehottaa 100-luvun alussa: ”Tee hyvää”. ”Anna kärsiville siitä, mitä Jumala antaa sinun ansaita, varauksettomasti ja miettimättä, kenelle antaisit ja kenelle et. Anna kaikille, sillä Jumala haluaa, että hänen lahjojaan jaetaan kaikille!”

Lukianos Samosatalainen, kristinuskon kritisoija, kertoi Peregrinos Proteuksesta, joka hänen mielestään oli pelkkä huijari, vaikka sanoi itseään kristityksi jonkin aikaa. Kun Peregrinos myöhemmin joutui vankilaan rikoksiensa vuoksi, kristityt tekivät kaikkensa hänen vuokseen ja kävivät hänen vierainaan. Lukianos piti kristittyjä tämän vuoksi tyhminä. Kuitenkin tämä ”tyhmyys” puhutteli ihmisiä. Keisari Julianus, joka ei ollut kristitty, totesi: ”Kristityt eivät ruoki vain omia köyhiään vaan myös meidän, eikä kukaan jotain tarvitseva katso temppeleihin päin.” Hänen oli myönnettävä ”galilealaisten” eli kristittyjen saavuttaneen sellaisen menestyksen osoittamalla rakkautta köyhiä, vankeja ja muukalaisia kohtaan ja huolehtimalla vainajien, myös ei-kristittyjen, hautaamisesta kulkutautien aikana. Julianoksen ja Lukianoksen tavoin Kelsos, joka myös oli kristinuskon arvostelija, oli samaa mieltä: sosiaalityö oli kristinuskon menestyksen merkittävin syy.

Kelttiläisessä liikkeessä säilyi sama asenne. Näyttää siltä, että kirkon hädänalaisten auttaminen väheni 300- ja 400- luvuilla, kun valtio alkoi suosia kirkkoa. Diakonien tehtäväksi tuli avustaa julkisessa jumalanpalveluksessa hädänalaisten auttamisen sijaan. Diakonia säilyi kuitenkin luostareissa, joissa munkit majoittivat ihmisiä. Englannin ruttoa vuonna 664 paenneita otettiin vastaan Skotlannin luostareissa ja heille annettiin ilmaiseksi kirjoja ja ruokaa. Luostareiden lähellä myös sairaat ja köyhät saivat apua kelttiläisiltä munkeilta. Spitaalisille oli jopa erillisiä taloja ja kirkkojen lähelle rakennettiin sairaaloita.

Jesuiitat auttoivat orjia, jotka olivat vailla ihmisarvoa. Latinalaisessa Amerikassa jesuiitat toimivat orjuutta vastaan, opettivat intiaaneille käsityö- ja maanviljelystaitoja, pyrkivät lakkauttamaan kidutuksen jne. Paraguayssa jesuiitat perustivat kyliä suojellakseen intiaaneja espanjalaisia konkistadoreja vastaan. 1600-luvun alussa tällaisia kyliä oli jopa 40 ja niissä 100 000 – 150 000 kristittyä intiaania. Ignatius Loyola perusti Roomaan kouluja ja lastenkoteja. Kahdessa koulussa oli yli 200 lasta. Prostituoidut olivat surkean asemansa vuoksi hänen sydäntään lähellä ja hän perusti ns. marttataloja ainakin Roomaan, Venetsiaan, Bolognaan, Modenaan, Messinaan ja Palermoon. Omaan kotiinsa hän otti nälkiintyneitä ja kuolevia ankarana talvena 1538-39.

Marx ja Engels kuvasivat työläismassojen kurjuutta Birminghamin ja Manchesterin esimerkeillä. Siellä ihmiset elivät surkeissa asunnoissa ja todella huonon terveydenhuollon ja opiskelumahdollisuuksien todellisuudessa. Metodismin johtohahmo John Wesley paneutui myös näihin kurjiin oloihin. Hän perusti lapsille koulun ja klinikoita köyhille. Hän puolusti vahvasti ranskalaisia sotavankeja, jotka joutuivat elämään kammottavissa oloissa. Elämänsä loppuvaiheessa vuonna 1784 hän kirjoitti orjuuden vastaisen lehtisen. Vuonna 1791, viikkoa ennen kuolemaansa, hän kirjoitti asianajajaystävälleen: ”Kun aamulla luin erään köyhän afrikkalaisen kirjoittamaan lehtistä, minua järkytti varsinkin se, ettei väärinkohdeltu ja nöyryytetty värillinen mies voi saada minkäänlaista apua. Meidän kaikissa siirtomaissammehan on voimassa laki, jonka mukaan värillisen sana ei merkitse mitään valkoisen miehen sanaa vastaan. Millaista ihmisarvon polkemista tähän sisältyykään!” Wesleyn periaatteena oli ”Evankeliumi kaikille”.

Herrnhutilainen Zinzendorf kehotti seuraajiaan palvelemaan muita johdattaakseen heidät Kristuksen luokse. 1730-luvulla Kööpenhaminassa hän sai ajatuksen lähettää ensimmäiset herrnhutilaiset lähetystyöntekijät Länsi-Intiaan nähtyää värillisen ihmisen. Herrnhutissa palveltiin päivittäin Zinzendorfin pakolaisystäviä. Luther ei ollut kovin kiinnostunut diakoniasta, sillä hän oli epäluuloinen katoliseen opetukseen hyvistä teoista. Luther keskittyi yksilön syyllisyyteen yhteiskunnan sijasta. Kahden regimentin oppi jätti sosiaalityön yhteiskunnalle.

Vuonna 1722 ryhmä pakolaisia nykyisestä Tsekistä tuli Zinzendorfin ovelle suojan, ruoan ja levon toivossa. Uskova nuori kreivi otti heidät vastaan ja Herrnhutista tuli oleskelupaikka ja seurakunta. 1727 Pyhän Hengen työ sai aikaan heidän keskellään voimakkaan lähetysliikkeen alun. Herrnhutin kotiyhteisö lähetti 20 vuodessa enemmän lähetystyöntekijöitä kuin protestanttinen kirkko oli lähettänyt 200 vuoden aikana. Diakonia, Kristus-keskeinen herätys, Pyhän Hengen uudistus ja lähetys kuuluivat yhteen Herrnhutissa.

Hallen 1694 perustetussa pietistisessä yliopistossa oli teologisen koulutuksen lisäksi lastenkoteja, kouluja köyhille lapsille jne. Tämän vuoksi Hallen pietismiä nimitetään luterilaisen diakonian aluksi. Pietistien mukaan pisara rakkautta on arvokkaampaa kuin tiedon valtameri. Sanaa seurasi käytäntö. Jeesuksen seuraaminen tarkoitti hänen näkemistään ja palvelemistaan toisissa ihmisissä. Pietisteistä myös mm. Francke ja Spener perustivat kouluja ja lastenkoteja tuhansille lapsille.

Nykyajan kasvavista kirkoista helluntailaisuus levisi niin voimakkaasti, että vuosisataa on nimitetty ”helluntailaisuuden vuosisadaksi”. Latinalaisessa Amerikassa helluntailaiset ovat tehneet evankeliumin ymmärrettäväksi ja tavoitettavaksi köyhille ja halveksituille. Helluntailaisilla on lähes kaikkialla vahva sosiaalityö, joista ehkä tunnetuin on David Wilkersonin 1950-luvulla aloittama työ huumenuorten parissa New Yorkissa, josta työstä kertoo kirja Risti ja linkkuveitsi. Tähän liittyy myös helluntailaisten nykyisen lähetystyön piirissä tapahtuva terveyden- ja sairaanhoito.

Esimerkkejä helluntailaisten sosiaalityöstä löytyy kuitenkin myös läheltä. Lewi Pethrus, sittemmin Ruotsin helluntailiikkeen johtaja, aloitti ensi töikseen vuonna 1911 sosiaalityön alkoholistien keskuudessa tultuaan Tukholman Filadelfia-seurakuntaan. Hän on todennut: ”Ensimmäinen asia, jota Herra meiltä kysyy taivaaseen saapuessamme, ei ole puhuimmeko kielillä, vaan mitä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä”. Sahlbergin tultua johtavaksi pastoriksi Tukholman Santa Clara –kirkkoon he aloittivat toiminnan avaamalla päivittäin kirkkonsa, jossa oli paikalla diakonissa ja johon tehtiin kahvila entisen sakastin paikalle. Kodittomia ja päihteiden väärinkäyttäjiä alkoi tulla. Seurakunta alkoi myös etsivää työtä prostituoitujen kadulla joinakin öinä viikossa. Alun vaikeuksien jälkeen 2-3 vuoden kuluttua heillä oli syvempiä suhteita prostituoituihin. Viiden vuoden päästä he alkoivat käyttää mökkiä huume- ja prostituutioalueella, tarjosivat teetä ja kahvia ja hengellistä musiikkia ja kontakteja syntyi.

Edelleen heidän seurakuntansa on kadulla joka päivä tarjoamassa kahvia ja leipää ja heillä on yhteys noin 700 kadun ihmiseen. He ovat Tukholman merkittävin katukirkko. Samaa tarkoitusta palvelevat suhteet kristillisiin hoitokoteihin, säännöllinen ruokajakelu kodittomille, etsivät tiimit päihteiden käyttäjiä, kodittomia ja prostituoituja varten ja huoneistot, joihin heitä voi viedä. Heillä on nuorisotiimi ”kaupungilla ajelehtivia” nuoria varten ja vierailuja kouluissa, rippikouluissa ja vankiloissa. Pienestä alusta syntynyt toiminta hädänalaisten puolesta johtaa avuntarvitsijoita Kristuksen luo.

Jeesuksen diakonisissa jalanjäljissä kulkeminen tuo seurakuntaan yksimielisyyttä, maallikkojen aktivoitumista, arvostusta, rukousta ja kasvua.

Raskas sosiaalityö tuo yksimielisyyttä, sillä esimerkiksi päihderiippuvaisten auttaminen edellyttää taistelua inhimillistä ja yliluonnollista pahuutta vastaan, eikä seurakunta ehdi väitellä esimerkiksi siitä, otammeko Jeesuksen vastaan vertauskuvallisesti vai todellisesti.

Kirkonpenkissä istumaan kyllästyneet maallikot aktivoituvat ja saavat tehdä jotakin. Ulos kadulle menevä seurakunta vetää heitä puoleensa.

Yhteiskunta arvostaa köyhien parissa työskentelevää seurakuntaa, mikä näkyy positiivisina lehtijuttuina, lahjoituksina, kunniamerkkeinä ja yritysten tukena. Tämä tuo ilmaista myönteistä julkisuutta, jolloin varoja ei tarvitse paljoa käyttää tiedottamiseen.

Sosiaalinen sitoutuminen saa ihmisen etsimään Jumalaa syvällisemmin, rukoilemaan ja janoamaan päivittäistä täyttymistä Jumalan voimalla, jotta voisi auttaa ihmisiä vapautumaan huumeista ja rikoksista. Tällainen työ on toivotonta ilman Jumalan mukanaoloa.

Seurakunta, joka laupiaasta samarialaisesta saarnaamisen lisäksi pyrkii toimimaan samoin, tavoittaa paljon ihmisiä ja kasvaa. Avuntarvitsijoita on maailma täynnä eikä ongelmana ole yhteyden löytäminen heihin, vaan se, ettei uuvu kontaktien paineessa.

Kuumeinen mies Karthagossa, spitaalinen Kildaressa, prostituoitu Roomassa, orpo Hallessa, köyhä leski Birminghamissa ja alkoholisti Tukholmassa ovat kristillisen sosiaalityön kasvoja 2000 vuoden historiasta. Kasvavia seurakuntia voidaan arvioida kysymällä: Ulottuuko seurakunnan opetus jalkoihin saakka? Jos seurakuntani lakkautettaisiin, huomaisivatko alueen laitapuolen kulkijat sen?

Äiti Kirkko antaa toisen kasvun avaimen: kantakaa huolta hädänalaisista!

Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:

1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)

2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)

3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)

4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)

5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)

6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)

7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)

8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)

9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)

Kirjoitan siis tällä kertaa kohdasta yksi.

Kasvua haluavan seurakunnan on oltava kaikille avoin. Sahlbergin mukaan Jeesuksen mieli-ilmaisuja kuvaavat seuraavat raamatunkohdat:

Matt. 11:28 ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”

Joh. 6:37 ”Sitä, joka minun luokseni tulee, minä en aja pois.”

Joh. 7:37 ”jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon.”

Joh. 11:25, 26 ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.”

Ilm. 3:20 ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.”

Joh. 3:16 ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

”Se joka, jokainen joka”. Jeesuksen syli oli avoin kaikille, sotilaille, ylhäisölle, spitaalisille, rikkaille ja köyhille, miehille ja naisille, sairaille ja terveille, juutalaisille ja kreikkalaisille. Kaikille avoin kirkko vetoaa erityisesti niihin, jotka ovat syrjäytyneitä tai ihmisarvoltaan uhattuja.

Jeesus vastasi vältellen Pontius Pilatuksen kysymykseen ”oletko sinä juutalaisten kuningas”, ehkä siksi, että hän käytti itsestään mielellään nimitystä ”Ihmisen Poika”. Jeesusta ei voi liittää yhteen ainoaan kansaan tai kulttuuriin, hän on kaikkien oma.

Jeesuksen ajan uskonnoilla oli maantieteelliset ja kulttuuriset rajat. Juutalaisuus oli kansallinen, Kreikan ja Rooman viralliset uskonnot jopa valtiouskontoja. Mysteeriuskonnot kuten Mithraksen tai Isiksen kultit olivat vahvojen miesten, kuten sotilaiden, uskontoja. Gnostilaisuus oli vain erityisesti valituille. Sivistynyt älymystö oli kiinnostunut filosofisista koulukunnista. Professori Bengt Sundkler kuvasi tuota aikaa näin: ”Mysteerikultit olivat tuolloin – kuten nykyäänkin – ylhäisön uskontoja, yhä turmeltuneempien syntyperäisten ja raha-aristokraattien salaisia yhteisöjä. Niillä ei ollut mitään annettavaa muille yhteiskuntaluokille, kaikkein vähiten yhä nopeammin kasvaville kaupunkiväestöryhmille, joita on nimitetty ”sisäiseksi proletariaatiksi”, eli kaupunkislummien lukuisalle orjajoukolle ja tavalliselle kansalle, ´humiliores´.”

Alkukirkon maailmassa erityisesti kolme ryhmää kuului tuohon ”sisäiseen proletariaattiin”, ihmisiin vailla oikeuksia: orjat, nuoret ja naiset.

Orjuus alkoi Egyptissä, Irakissa, Iranissa ja nykyisten Pakistanin ja Intian alueilla n. 3000 eKr. Tämä järjestelmä oli kreikkalaisen ja roomalaisen sivilisaation perustana eikä sitä merkittävästi kyseenalaistettu. Muun muassa Aristoteles piti järjestystä jumalallisena. Vuoden 160 eKr. paikkeilla arvioidaan olleen n. 250 000 orjaa. Orjille oli valtava uutinen, että kristinusko julisti ihmisten samanarvoisuutta ja seurakuntayhteyden avoimuutta kaikille. Kristittyjen joukossa orjien vapauttamista pidettiin hyvänä tekona ja siihen käytettiin seurakuntien varoja. Kristityt orjat ja isännät olivat yhdessä tervetulleita ehtoolliselle ja he kärsivät vainojen aikana yhdessä. Kristillinen seurakunta oli yhteisö, jossa vapautetusta orjasta nimeltä Calixtus oli mahdollista 200-luvun alussa tulla Rooman piispa.

Nuoret löysivät seurakuntayhteyden yhteiskunnan patriarkaalisuudesta huolimatta, esimerkkeinä lystralainen Timoteus tai troaslainen Eutykos. Bitynian maaherra Plinius kertoi v. 112 kirjeessään keisari Trajanukselle , että kristittyjen joukossa on ”monia kaikenikäisiä”. Kristinusko oli nuorten liike ja useimmat varhaiset lähetystyöntekijät olivat keski-ikäisiä tai nuoria.

Aristoteles oli pyrkinyt todistamaan naisen alempiarvoisuutta mieheen verrattuna. Siksi Galatalaiskirjeen 3:28:ssa mainittu sanoma – ei miestä, ei naista, vaan kaikki yhtä Kristuksessa – oli mullistava. Naisia kääntyi kristinuskoon, filippiläinen Lyydia (Apt. 16:14, 15) oli ensimmäinen Euroopassa kääntynyt, ”useat ylhäiset naiset” Tessalonikassa (Apt. 17:4), ”useat arvossa pidetyt kreikkalaiset naiset” (Apt. 17:12), Damaris Ateenassa (Apt. 17:34) ja niin edelleen. Juutalaisen naisen paikka Jerusalemin temppelissä oli ”pakanoiden esipiha”, joten heille kristillisen seurakunnan avoimuus oli vallankumouksellista.

Kristittyjen suuri enemmistö kuuluikin sitten alempiin sosiaaliryhmiin. Tertullianus totesikin, että ”oppimattomat ovat meillä aina enemmistönä.” Kristinuskon vastainen Kelsos kirjoitti näin: ”He sanovat (siis kristityt), että jokainen syntinen tai tyhmä tai yksinkertainen – sanalla sanoen jokainen kurja hyväksytään Jumalan valtakuntaan”. Kirkko oli avoin ”jokaiselle joka”. Se oli tärkeä sana, kun lähistöltä olisi helposti löytynyt jonkun muun uskonnon suljettu yhteisö. Kirkko oli avoin idän ja lännen viisaille, Justinos Marttyyri – ja Origenes-älyköille ja avoin ylhäisönainen Perpetualle ja orjatyttö Felicitakselle, jotka kohtasivat käsi kädessä pedot Karthagon amfiteatterissa 7. maaliskuuta vuonna 203. Professori Michael Green toteaa: ”Yhteys Kristukseen rikkoi kaikki luonnolliset rajat.” ”Mitään senkaltaista ei ollut missään muualla, eikä ole vieläkään!”

Kelttiläisen liikkeen johtaja Patrick syntyi Englannissa n. v. 400. Hän joutui nuorena merirosvojen vangiksi ja orjaksi, sikopaimeneksi, Irlantiin kuudeksi vuodeksi. Onnistuttuaan pakenemaan Ranskaan hän koki Jumalan kutsuvan takaisin Irlantiin ”paimeneksi”, Kristuksen lähettilääksi. Hän perusti luostareita erityisesti Irlannin itärannikolle. Luostarit auttoivat sairaita, mm. spitaalisia. Kelttiläisen liikkeen perustamat koulut olivat avoimia ylhäisille ja alhaisille. Oikeuksia vailla olevat ja myös etuoikeutetut nuoret saivat mahdollisuuden opiskella. Irlannissa munkkeja oli kaikista luokista, alhaison, keskiluokan ja ylhäisön parista. Naisia arvostettiin suuresti hengellisinä neuvonantajina kelttiläisessä liikkeessä. Tanskalainen kirkkohistorioitsija Torben Christensen toteaa keskeisen asian: ”Irlantilaista kristillisyyttä leimasi ennen kaikkea munkkiliikkeen ja kansan läheinen suhde”.

Jesuiittaveljestöä kannattivat monet nuoret ja naiset. Jesuiittalähetit huolehtivat etenkin orjista. Peter Claver (1581-1654) teki töitä orjien parissa 44 vuotta ja kastoi heistä 200 000. Tämä erityisesti sorrettuihin kohdistunut kiinnostus oli ominaista tunnetun jesuiittalähetystyöntekijän Francis Xavierin työlle Intiassa, Kiinassa ja Japanissa. Ignatius Loyola auttoi mm. Italian prostituoituja.

Pietistisen liikkeen edustajat lähestyivät kaikkia yhteiskuntaluokkia. ”Luterilaisuuden toinen reformaattori” Philipp Jacob Spener (1635-1705) peräänkuulutti mm. Raamattuun perustuvia, Jeesus-keskeisiä ja yksinkertaistettuja saarnoja, jotta kaikki voisivat ymmärtää sanoman. A. H. Francken avaamissa lastenkodeissa noin puolet asukeista oli tyttöjä. N. L. von Zinzendorf toivotti Böömistä tulleet pakolaiset tervetulleiksi maatilalleen Herrnhutiin, nyky-Saksan kaakkoisosaan. Amerikan metodistit julistivat ilosanomaa köyhille uudisasukkaille. Englannissa köyhille pidettiin esimerkiksi ulkoilma- ja katukokouksia, kun anglikaaniset kirkot sulkeutuivat heiltä. Metodismi oli suurten työläisjoukkojen herätysliike.

Pietistit tavoittivat alempia yhteiskuntaluokkia, mutta myös ylempiä. Liikkeen johtomiehet Spener ja Francke päätyivät professoreiksi. Zinzendorf oli kreivi ja veljekset John ja Charles Wesley kunnioitetun anglikaanipapin poikia. Speneriä kutsuivat saarnaamaan herttuat ja ruhtinaat. Tanskan kuningas Fredrik IV pyysi Franckea lähettämään pietistisiä lähetyssaarnaajia Tanskan hallinnoimille alueille Intiaan.

Siellä, missä kirkko on ollut avoin kaikille, on tapahtunut kasvua. Sama voidaan havaita nykyajan kasvavissa kirkoissa.

Helluntailiike oli 1900-luvun eniten kasvava kristillisyyden suunta, erityisesti vuosisadan loppupuolella. Yksi syy kasvuun on halu tavoittaa köyhät kansanluokat. Ihmiset saavat ”inhimillisen arvokkuuden”, köyhä chileläinen onkin veli Jumalan armahtamien veljien joukossa. Kirkkojen maailmanneuvoston entinen pääsihteeri Emilio Castro oli sitä mieltä, että helluntailiikkeestä tuli Latinalaisen Amerikan ”kotimaisin” liike, koska se oli avoin kaikille yhteiskuntaluokille.

Kun helluntailaisyhteisö Assemblies of God Nigeriassa kasvoi lähes nollasta miljooniin ihmisiin, sen syytä tiedusteltaessa johtajat vastasivat näin kysymykseen, ovatko he onnistuneet tavoittamaan kaikki sosiaaliryhmät: ”Kaikki yhteiskuntaluokat, mutta erityisesti hylätyt ja halveksitut. Me nostamme heidät maasta.”

Itä-Afrikan herätyksen alussa 1930-luvulla englantilainen lääkäri Joe Church ja ugandalainen opettaja sopivat rukoilevansa teltassa kolme päivää, että Jumala lähettäisi herätyksen Itä-Afrikkaan. Tämän epätodennäköisen rukousparin telttarukous sai vastauksen, kun 1930-luvulla Ugandassa, Keniassa ja nykyisessä Tansaniassa alkoi herätys, joka kosketti eri yhteiskuntaluokkia, lapsia, nuoria ja naisia. Toisin kuin tuon ajan patriarkaalisessa yhteiskunnassa yleensä nainen sai todistaa, johtaa rukousta ja laulua ja jopa saarnata.

Luoteisintialainen Amri Karbi -heimo siirtyi suurelta osin kristinuskoon 1980-luvulla. Heimolaisista noin 30 % oli lukutaidottomia ja heimo koki alemmuutta suhteessa korkeakastisiin hinduihin. Se löysi uudenlaisen ihmisarvon kristittyjen yhteydessä, koska kirkko oli avoin kaikille.

Etelä-Koreassa oli noin sata vuotta sitten muutama kristillinen seurakunta. Nykyisin sen seurakunnat ovat nopeimmin kasvavien joukossa ja 30-35 % väestöstä on kristittyjä. Rukouselämän, solutoiminnan ja ihmeiden lisäksi merkittävänä asiana pidetään sitä, että kirkko omaksui kansallismielisen asenteen japanilaismiehityksen aikana ja pienenä vähemmistöryhmänä seisoi kansan rinnalla. David Yonggi Chon suuressa soulilaisessa seurakunnassa naiset ovat saaneet merkittävän aseman esimerkiksi kotiryhmien johtajina, kun muuten korealainen seurakuntaelämä on ollut miesten dominoimaa.

Sahlbergin mukaan ensimmäinen tärkeistä avaimista kirkon kasvussa on siis tämä: olkaa avoimia kaikille!