Esittelin aiemmin Christian A. Schwarzin luettelemat kahdeksan eri tekijää, joiden hän on todennut tutkimuksensa perusteella olevan oleellisia seurakunnan kehitykselle (Christian A. Schwarz, Seurakunnan luontainen kehitys):
- Valtuuttava johtajuus
- Lahjoihin perustuva palvelutehtävä
- Intohimoinen hengellisyys
- Toimivat rakenteet
- Innoittava jumalanpalvelus
- Kokonaisvaltaiset pienryhmät
- Tarveperusteinen evankeliointi
- Rakkaudelliset ihmissuhteet
Käsittelen niistä lähemmin nyt kolmatta, intohimoista hengellisyyttä
Schwarzin mukaan seurakuntakehitys ei riipu hengellisistä suuntauksista tai erityisistä hengellisistä harjoituksista, kuten karismaattisuus tai ei-karismaattisuus, liturgiset rukoukset tai ”hengellinen sodankäynti”, vaan iloisesta ja innostuneesta uskon harjoittamisesta. Lakihenkisyys, toisin sanoen velvollisuuteen perustuva, oikeaoppisuuden ylikorostaminen, oikeiden moraalisääntöjen noudattaminen ja niin edelleen, ei kehitä seurakuntaa. Esimerkiksi rukouksen määrä ei tutkimuksessa ollut ratkaiseva seurakunnan hyvinvoinnissa. Sen sijaan rukouksen kokeminen innostavana oli merkittävä asia. Innostus ei yksinään tietenkään ole riittävä mittari seurakunnan elämässä, vaan se tarvitsee rinnalleen Schwarzin löytämät muut laatutekijät. Kuitenkin innostuksen puuttuessa uskonelämän luonne suhteena Jeesukseen Kristukseen näivettyy ja muuttuu tavoiksi tapojen vuoksi tai fanatismiksi. Innostusta tarvitaan siihen, että seurakunnan jäsenet elävät uskoaan todeksi ja kertovat siitä muille.
Schwarz vertaa siis näitä kahdeksaa tekijää tynnyriin, jossa on pystylaudat. Tynnyrin lyhin lauta ratkaisee sen, kuinka paljon tynnyrissä pysyy nestettä. Jos tahdomme, että seurakunta voi hyvin ja tavoittaa myös sen ulkopuolisia ihmisiä, on syytä pyrkiä kaikkien tekijöiden tasapainoon.
