Olen käynyt Tukholman S:ta Clara -seurakunnassa useita kertoja. Kerron sen ominaispiirteistä kuvailemalla kahden matkan kokemuksia.
Lapuan hiippakunnan opintomatkalla 3.–5.5.2009 oli mukana viitisentoista henkeä, pääosin omasta hiippakunnastamme, mutta joitakin osallistujia oli myös muualta Suomesta.
Sunnuntaina tutustuimme lyhyesti seurakuntaan ja osallistuimme jumalanpalvelukseen, jossa oli koolla yli 500 ihmistä. Jumalanpalveluksen rakenne oli pääosin tuttu ja ilmapiiri hyvin vapaa ja rento. Lapsille oli omaa ohjelmaa, musiikkina oli virsiä ja ylistyslauluja, vapaaehtoiset kertoivat aluksi messun kulusta ja viikkotoiminnasta, ja kirkkoherra Carl-Erik Sahlberg toivotti meidät suomalaiset tervetulleiksi samoin kuin korealaisen ryhmän.
Kirkkoherra kutsui kesken saarnan entisen vangin ja huumeiden käyttäjän kertomaan, mitä Jumala oli hänen elämässään tehnyt. Kutsu vaikutti siltä, että asiasta ei ollut sovittu etukäteen. Ehtoollisen yhteydessä monet menivät kirkon etuosaan ja vastuunkantajat rukoilivat heidän puolestaan. Rukousmahdollisuus jatkui jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokahvien aikana.
Vierailumme aikana Sahlberg, pastori Nils Lidskog, diakoni Inga Pagréus ja muutama vapaaehtoinen vastuunkantaja esittelivät seurakunnan elämää ja toimintaa. Kaikkein vaikuttavinta olivat kertomukset siitä, miten ihmisten elämä on muuttunut, kun Jumala on saanut puuttua siihen. Entiset narkomaanit ovat vapautuneet huumeiden käytöstä ja löytäneet seurakunnasta kodin. Samoin seurakunnan kokoontumisissa on paljon entisiä prostituoituja ja kodittomia, joihin seurakunta keskittyy diakoniatyössään. Tämän mahdollistaa se, että perheisiin liittyviä kirkollisia toimituksia on vähän, koska seurakunta on alueella, jossa lapsiperheillä ei ole varaa asua ja jossa on lähinnä varakasta ja vanhempaa väkeä. Toiminnassa on kuitenkin väkeä laajalta alueelta. Vapaaehtoisilla on merkittävä rooli, kun keskustaan kertyviä narkomaaneja, prostituoituja ja kodittomia kohdataan.
Kirkossa on joka arkiaamu ja -iltapäivä tunnin rukoushetki, jonka tyyli ja rakenne vaihtelevat. Pääosin kyse on vapaamuotoisesta rukouksesta, ylistyslauluista ja lyhyistä keskusteluista, joiden tarkoitus on kertoa rukousaiheita ja -vastauksia. Aamuisin hetket kokoavat pari-kolmekymmentä, iltapäivisin yli viisikymmentä henkeä kirkon tiloihin, joko kahvilaan tai kirkon keskiristin tuntumaan. Rukouksessa odotetaan Jumalan todellista kosketusta armolahjoineen, vapautumisineen ja parantumisineen.
Seurakunnassa on säännöllisesti Alfa-kursseja, kotiryhmiä ja kansanopistona toimiva Opetuslapseuskoulu.
Kirkon ovet ovat auki joka päivä, ja öisinkin silloin, kun nähdään tarpeelliseksi. Kirkossa on koko ajan ihmisiä, jopa niin, että kuvien ottaminen oli hankalaa jatkuvasti liikkeessä olevan väen vuoksi.
Joka aamu valmistellaan voileipiä ja kahvia jaettavaksi läheisellä Tukholman keskustorilla Plattanilla. Ryhmästämme osa osallistui valmisteluun paikallisten maahanmuuttajien kanssa. Ruoat saadaan lahjoituksina läheisistä kaupoista ja tavarataloista, sillä monet tahtovat tukea toimintaa, joka on vaikuttanut merkittävästi ihmisten hyvinvointiin ja samalla keskustan yleisilmeeseen, kun mm. huumeiden käyttäjät ovat vähentyneet. Ruoan jakamisen yhteydessä työntekijät ja vapaaehtoiset ovat valmiita keskustelemaan ja rukoilemaan halukkaiden kanssa. Vapaaehtoisista moni on entinen prostituoitu tai huumeiden käyttäjä, joten heillä on taitoa lähestyä joukkoa, johon he itse ovat kuuluneet.
Mieleenpainuvinta oli yksinkertaisuus: toiminta ei pyöri rahalla tai henkilöresursseilla, vaan evankeliumin ja rukouksen muuttavalla voimalla. Samaa toimintaa voisi toteuttaa missä tahansa, kunhan evankeliumiin ja rukoukseen luotetaan ja niille annetaan tilaa. Narkomaanien ja prostituoitujen kohdalla ymmärretään ammattiavun merkitys mm. vieroituksessa, mutta ytimessä on evankeliumi ja sen uskomisen mukanaan tuoma käsitys omasta arvosta ja kutsumuksesta elää Jeesuksen seuraajana. Sahlberg rohkaisi kaikkia lähtemään ulos kirkosta palvelemaan, kertomaan evankeliumia ja rukoilemaan ihmisten puolesta.
Tammikuussa 2017 Lapuan hiippakunnan vapaaehtoistyön kehittäjät tekivät matkan S:ta Clara -seurakuntaan. Kävin seurakunnassa nyt ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun johtava pastori Sahlberg oli jäänyt eläkkeelle. Uusi pastori Ivan Giertz johtaa seurakuntaa hyvin samantapaisella otteella kuin Sahlberg. Mennessämme seurakuntaan jännitin hieman, miten edellisen, vahvan johtajan eläkkeelle jääminen on vaikuttanut seurakuntaan. Mielestäni seurakunta oli ainakin yhtä innostunut ja kokonaisvaltainen kuin ennenkin ja diakoniatyö näytti ottaneen taas askeleita eteenpäin mm. kodittomien huomioimisessa. Kun seurakunnan toimintaa esiteltiin ryhmällemme, Giertz kertoi kahdesta ratkaisevasta periaatteesta kaikessa, mitä heillä tapahtuu. Ensimmäinen periaate on, että he pyrkivät kysymään jossain vaiheessa jokaiselta, tahtooko hän pyytää Jeesusta sydämeensä. Se on ratkaisevan tärkeä asia Giertzin mukaan. Toinen periaate on se, että he pyrkivät kaikessa seurakuntaelämässä luottamaan Pyhän Hengen voimaan ja läsnäoloon.
Esimerkkinä näistä periaatteista ovat ruoanjaon yhteydessä tapahtuvat keskustelut. Jotkut niistä päättyvät rukoukseen. Jotkut antavat elämänsä Jeesukselle. Jotkut eivät tule kirkkoon, mutta joskus seurauksena on jopa kahden vuoden prosessi niille, jotka haluavat irti tuosta elämästä. S:ta Claraan saa tulla vain itkemään penkkiin. Tarjolla on yhteys, joka ei ole tuomitseva. Pyhä Henki on lohduttaja, ainoa, joka todella pystyy lohduttamaan näitä ihmisiä. Seurakunnan jumalanpalvelukset ovat täynnä ylistystä ja rukousta, ja ihmiset kokevat, että Pyhä Henki tulee uudestaan ja uudestaan paikalle. Monet seurakunnassa käyneet todistavat, että tämä ilmapiiri vetää heitä Claraan.
