Kirjoitin aiemmin Carl Erik Sahlbergin löytämistä kasvavan seurakunnan periaatteista, joita on yhdeksän:
1. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on kaikille avoin (Ekklesia)
2. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, kantaa huolta hädänalaisten ihmisten tarpeista (Diakonia)
3. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, vallitsee rakkaudellinen yhteys (Koinonia)
4. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, Kristus on keskipisteenä (Kerygma)
5. Seurakunnassa, joka haluaa kasvaa, eletään pyhitettyä elämää (Praxia)
6. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on valmis kärsimään (Martyria)
7. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, etsii Jumalaa rukouksessa (Liturgia)
8. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, käyttää maallikkoja (Missio)
9. Seurakunta, joka haluaa kasvaa, on avoin Pyhän Hengen voimalle (Dynamis)
Kirjoitan siis tällä kertaa kohdasta kaksi: Kasvua haluavan seurakunnan on kohdattava ihmisten tarpeita.
Alkukirkko hoiti ”päivittäistä avustusten jakamista” (Apt. 6:1). Tästä huolehtiminen oli sille yhtä raamatullista kuin Jumalan sanan jakaminen (Apt. 6:1-2). Se muisti Jeesuksen sanat ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa” (Matt. 25:35). Paavali muistutti kristittyjä ”köyhien muistamisesta” (Gal. 2:10). Rooman seurakunnan löytyneistä muistiinpanoista käy ilmi, että vuonna 250 seurakunta auttoi tuhatta viittäsataa leskeä ja köyhää. Erityistarpeisia ihmisiä varten perustettiin rahastoja. Diocletianuksen vainojen aikana n. v. 300 pienilläkin seurakunnilla oli vaatteita, kenkiä ja oletettavasti myös ruokaa jaettavana. Alkukirkosta on näyttöä huolenpidosta, joka kohdistui mm. leskiin, orpolapsiin, sairaisiin, vankeihin, kaivostyöläisiin orjiin ja matkamiehiin.
Kirkkoisien anteliaisuudesta on säilynyt myös esimerkkejä. Cyprianus (k. 258) palveli itse Pohjois-Afrikassa ei-kristittyjä kulkutaudin aikana ja antoi omaisuutensa köyhille. Samoin Basileus Suuri (k. n. 379). Hän perusti myös sairaaloita, lastenkoteja ja koteja spitaalisille. Johannes Khrysostomos (347-407) auttoi köyhiä Konstantinopolin esikaupungissa ja perusti taloja spitaalisille. Hermaan Paimen kehottaa 100-luvun alussa: ”Tee hyvää”. ”Anna kärsiville siitä, mitä Jumala antaa sinun ansaita, varauksettomasti ja miettimättä, kenelle antaisit ja kenelle et. Anna kaikille, sillä Jumala haluaa, että hänen lahjojaan jaetaan kaikille!”
Lukianos Samosatalainen, kristinuskon kritisoija, kertoi Peregrinos Proteuksesta, joka hänen mielestään oli pelkkä huijari, vaikka sanoi itseään kristityksi jonkin aikaa. Kun Peregrinos myöhemmin joutui vankilaan rikoksiensa vuoksi, kristityt tekivät kaikkensa hänen vuokseen ja kävivät hänen vierainaan. Lukianos piti kristittyjä tämän vuoksi tyhminä. Kuitenkin tämä ”tyhmyys” puhutteli ihmisiä. Keisari Julianus, joka ei ollut kristitty, totesi: ”Kristityt eivät ruoki vain omia köyhiään vaan myös meidän, eikä kukaan jotain tarvitseva katso temppeleihin päin.” Hänen oli myönnettävä ”galilealaisten” eli kristittyjen saavuttaneen sellaisen menestyksen osoittamalla rakkautta köyhiä, vankeja ja muukalaisia kohtaan ja huolehtimalla vainajien, myös ei-kristittyjen, hautaamisesta kulkutautien aikana. Julianoksen ja Lukianoksen tavoin Kelsos, joka myös oli kristinuskon arvostelija, oli samaa mieltä: sosiaalityö oli kristinuskon menestyksen merkittävin syy.
Kelttiläisessä liikkeessä säilyi sama asenne. Näyttää siltä, että kirkon hädänalaisten auttaminen väheni 300- ja 400- luvuilla, kun valtio alkoi suosia kirkkoa. Diakonien tehtäväksi tuli avustaa julkisessa jumalanpalveluksessa hädänalaisten auttamisen sijaan. Diakonia säilyi kuitenkin luostareissa, joissa munkit majoittivat ihmisiä. Englannin ruttoa vuonna 664 paenneita otettiin vastaan Skotlannin luostareissa ja heille annettiin ilmaiseksi kirjoja ja ruokaa. Luostareiden lähellä myös sairaat ja köyhät saivat apua kelttiläisiltä munkeilta. Spitaalisille oli jopa erillisiä taloja ja kirkkojen lähelle rakennettiin sairaaloita.
Jesuiitat auttoivat orjia, jotka olivat vailla ihmisarvoa. Latinalaisessa Amerikassa jesuiitat toimivat orjuutta vastaan, opettivat intiaaneille käsityö- ja maanviljelystaitoja, pyrkivät lakkauttamaan kidutuksen jne. Paraguayssa jesuiitat perustivat kyliä suojellakseen intiaaneja espanjalaisia konkistadoreja vastaan. 1600-luvun alussa tällaisia kyliä oli jopa 40 ja niissä 100 000 – 150 000 kristittyä intiaania. Ignatius Loyola perusti Roomaan kouluja ja lastenkoteja. Kahdessa koulussa oli yli 200 lasta. Prostituoidut olivat surkean asemansa vuoksi hänen sydäntään lähellä ja hän perusti ns. marttataloja ainakin Roomaan, Venetsiaan, Bolognaan, Modenaan, Messinaan ja Palermoon. Omaan kotiinsa hän otti nälkiintyneitä ja kuolevia ankarana talvena 1538-39.
Marx ja Engels kuvasivat työläismassojen kurjuutta Birminghamin ja Manchesterin esimerkeillä. Siellä ihmiset elivät surkeissa asunnoissa ja todella huonon terveydenhuollon ja opiskelumahdollisuuksien todellisuudessa. Metodismin johtohahmo John Wesley paneutui myös näihin kurjiin oloihin. Hän perusti lapsille koulun ja klinikoita köyhille. Hän puolusti vahvasti ranskalaisia sotavankeja, jotka joutuivat elämään kammottavissa oloissa. Elämänsä loppuvaiheessa vuonna 1784 hän kirjoitti orjuuden vastaisen lehtisen. Vuonna 1791, viikkoa ennen kuolemaansa, hän kirjoitti asianajajaystävälleen: ”Kun aamulla luin erään köyhän afrikkalaisen kirjoittamaan lehtistä, minua järkytti varsinkin se, ettei väärinkohdeltu ja nöyryytetty värillinen mies voi saada minkäänlaista apua. Meidän kaikissa siirtomaissammehan on voimassa laki, jonka mukaan värillisen sana ei merkitse mitään valkoisen miehen sanaa vastaan. Millaista ihmisarvon polkemista tähän sisältyykään!” Wesleyn periaatteena oli ”Evankeliumi kaikille”.
Herrnhutilainen Zinzendorf kehotti seuraajiaan palvelemaan muita johdattaakseen heidät Kristuksen luokse. 1730-luvulla Kööpenhaminassa hän sai ajatuksen lähettää ensimmäiset herrnhutilaiset lähetystyöntekijät Länsi-Intiaan nähtyää värillisen ihmisen. Herrnhutissa palveltiin päivittäin Zinzendorfin pakolaisystäviä. Luther ei ollut kovin kiinnostunut diakoniasta, sillä hän oli epäluuloinen katoliseen opetukseen hyvistä teoista. Luther keskittyi yksilön syyllisyyteen yhteiskunnan sijasta. Kahden regimentin oppi jätti sosiaalityön yhteiskunnalle.
Vuonna 1722 ryhmä pakolaisia nykyisestä Tsekistä tuli Zinzendorfin ovelle suojan, ruoan ja levon toivossa. Uskova nuori kreivi otti heidät vastaan ja Herrnhutista tuli oleskelupaikka ja seurakunta. 1727 Pyhän Hengen työ sai aikaan heidän keskellään voimakkaan lähetysliikkeen alun. Herrnhutin kotiyhteisö lähetti 20 vuodessa enemmän lähetystyöntekijöitä kuin protestanttinen kirkko oli lähettänyt 200 vuoden aikana. Diakonia, Kristus-keskeinen herätys, Pyhän Hengen uudistus ja lähetys kuuluivat yhteen Herrnhutissa.
Hallen 1694 perustetussa pietistisessä yliopistossa oli teologisen koulutuksen lisäksi lastenkoteja, kouluja köyhille lapsille jne. Tämän vuoksi Hallen pietismiä nimitetään luterilaisen diakonian aluksi. Pietistien mukaan pisara rakkautta on arvokkaampaa kuin tiedon valtameri. Sanaa seurasi käytäntö. Jeesuksen seuraaminen tarkoitti hänen näkemistään ja palvelemistaan toisissa ihmisissä. Pietisteistä myös mm. Francke ja Spener perustivat kouluja ja lastenkoteja tuhansille lapsille.
Nykyajan kasvavista kirkoista helluntailaisuus levisi niin voimakkaasti, että vuosisataa on nimitetty ”helluntailaisuuden vuosisadaksi”. Latinalaisessa Amerikassa helluntailaiset ovat tehneet evankeliumin ymmärrettäväksi ja tavoitettavaksi köyhille ja halveksituille. Helluntailaisilla on lähes kaikkialla vahva sosiaalityö, joista ehkä tunnetuin on David Wilkersonin 1950-luvulla aloittama työ huumenuorten parissa New Yorkissa, josta työstä kertoo kirja Risti ja linkkuveitsi. Tähän liittyy myös helluntailaisten nykyisen lähetystyön piirissä tapahtuva terveyden- ja sairaanhoito.
Esimerkkejä helluntailaisten sosiaalityöstä löytyy kuitenkin myös läheltä. Lewi Pethrus, sittemmin Ruotsin helluntailiikkeen johtaja, aloitti ensi töikseen vuonna 1911 sosiaalityön alkoholistien keskuudessa tultuaan Tukholman Filadelfia-seurakuntaan. Hän on todennut: ”Ensimmäinen asia, jota Herra meiltä kysyy taivaaseen saapuessamme, ei ole puhuimmeko kielillä, vaan mitä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä”. Sahlbergin tultua johtavaksi pastoriksi Tukholman Santa Clara –kirkkoon he aloittivat toiminnan avaamalla päivittäin kirkkonsa, jossa oli paikalla diakonissa ja johon tehtiin kahvila entisen sakastin paikalle. Kodittomia ja päihteiden väärinkäyttäjiä alkoi tulla. Seurakunta alkoi myös etsivää työtä prostituoitujen kadulla joinakin öinä viikossa. Alun vaikeuksien jälkeen 2-3 vuoden kuluttua heillä oli syvempiä suhteita prostituoituihin. Viiden vuoden päästä he alkoivat käyttää mökkiä huume- ja prostituutioalueella, tarjosivat teetä ja kahvia ja hengellistä musiikkia ja kontakteja syntyi.
Edelleen heidän seurakuntansa on kadulla joka päivä tarjoamassa kahvia ja leipää ja heillä on yhteys noin 700 kadun ihmiseen. He ovat Tukholman merkittävin katukirkko. Samaa tarkoitusta palvelevat suhteet kristillisiin hoitokoteihin, säännöllinen ruokajakelu kodittomille, etsivät tiimit päihteiden käyttäjiä, kodittomia ja prostituoituja varten ja huoneistot, joihin heitä voi viedä. Heillä on nuorisotiimi ”kaupungilla ajelehtivia” nuoria varten ja vierailuja kouluissa, rippikouluissa ja vankiloissa. Pienestä alusta syntynyt toiminta hädänalaisten puolesta johtaa avuntarvitsijoita Kristuksen luo.
Jeesuksen diakonisissa jalanjäljissä kulkeminen tuo seurakuntaan yksimielisyyttä, maallikkojen aktivoitumista, arvostusta, rukousta ja kasvua.
Raskas sosiaalityö tuo yksimielisyyttä, sillä esimerkiksi päihderiippuvaisten auttaminen edellyttää taistelua inhimillistä ja yliluonnollista pahuutta vastaan, eikä seurakunta ehdi väitellä esimerkiksi siitä, otammeko Jeesuksen vastaan vertauskuvallisesti vai todellisesti.
Kirkonpenkissä istumaan kyllästyneet maallikot aktivoituvat ja saavat tehdä jotakin. Ulos kadulle menevä seurakunta vetää heitä puoleensa.
Yhteiskunta arvostaa köyhien parissa työskentelevää seurakuntaa, mikä näkyy positiivisina lehtijuttuina, lahjoituksina, kunniamerkkeinä ja yritysten tukena. Tämä tuo ilmaista myönteistä julkisuutta, jolloin varoja ei tarvitse paljoa käyttää tiedottamiseen.
Sosiaalinen sitoutuminen saa ihmisen etsimään Jumalaa syvällisemmin, rukoilemaan ja janoamaan päivittäistä täyttymistä Jumalan voimalla, jotta voisi auttaa ihmisiä vapautumaan huumeista ja rikoksista. Tällainen työ on toivotonta ilman Jumalan mukanaoloa.
Seurakunta, joka laupiaasta samarialaisesta saarnaamisen lisäksi pyrkii toimimaan samoin, tavoittaa paljon ihmisiä ja kasvaa. Avuntarvitsijoita on maailma täynnä eikä ongelmana ole yhteyden löytäminen heihin, vaan se, ettei uuvu kontaktien paineessa.
Kuumeinen mies Karthagossa, spitaalinen Kildaressa, prostituoitu Roomassa, orpo Hallessa, köyhä leski Birminghamissa ja alkoholisti Tukholmassa ovat kristillisen sosiaalityön kasvoja 2000 vuoden historiasta. Kasvavia seurakuntia voidaan arvioida kysymällä: Ulottuuko seurakunnan opetus jalkoihin saakka? Jos seurakuntani lakkautettaisiin, huomaisivatko alueen laitapuolen kulkijat sen?
Äiti Kirkko antaa toisen kasvun avaimen: kantakaa huolta hädänalaisista!
