Pelkkänä korvana

Avainsana: Raamattu (Sivu 3 / 3)

Kuunteleva rukous

Opin jo rippikoulussa, että ”rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa”. ”Puhe jonkun kanssa” sisältää sekä puhumisen että kuuntelemisen. Usein kuitenkin näyttää siltä, että käsitämmerukouksen vain puheena, josta kuuntelu puuttuu. Jos joku väittää kuulevansa Jumalan äänen, häntä pidetään helposti hieman arveluttavana

Kuitenkin Raamatun perusajatuksia on, että Jumala puhuu meille ihmisille. Vanhassa testamentissa ei vaivauduta yleensä edes kuvailemaan, miten hän puhuu, mainitaan vain, että profeetalle ”tuli Herran sana”, ”Herra puhui minulle”, ”hän sanoi” ja niin edelleen (esim. Jes. 8:5). Sitten seuraa lainaus saadusta näystä tai sanoista.

Uusi testamentti kuvaa ennen kaikkea Jeesuksen elämää. Hän on kristillisen elämän ja uskon innostavin asia. Kaikkea kirkossa ja uskonelämässä tulisi pohtia hänen elämänsä, esimerkkinsä ja opetuksensa valossa. Hänen kuolemansa ristillä, ja erityisesti hänen ylösnousemuksensa ja siihen liittyvät tapahtumat ja lupaukset ovat uskomme keskeisiä aarteita.

Jeesuksen julkinen toiminta alkoi Jumalan äänen kuulemisella: ”Kun Jeesus oli kastettu, hän nousi heti vedestä. Samassa taivaat aukenivat, ja Jeesus näki Jumalan Hengen laskeutuvan kyyhkysen tavoin ja asettuvan hänen päälleen. Ja taivaista kuului ääni: ’Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.’” Matt. 3:16–17.

Jeesus eli synnittömänä, rikkomattomassa yhteydessä Isään Jumalaan. Kuitenkin hän totesi, että ”omin neuvoin minä en voi tehdä mitään. Minä tuomitsen sen mukaan, mitä kuulen…” Joh. 5:30. Samassa luvussa hän toteaa: ”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee.” Joh. 5: 19, 20.

Olisi outoa, jos me syntiset ihmiset tulisimme toimeen ilman jatkuvaa Jumalan edessä olemista, ilman hänen ”kuuntelemistaan”, kun Jeesuskaan ei tullut toimeen ilman. Ennen kirkossa puhuttiin paljon omastatunnosta, joka on kuin kompassi yhdessä karttana toimivan Raamatun kanssa. Hyvän yhteiselämän ehtona pidettiin sitä, -että ihmisten omatunto toimii. Nykyään herkästä omastatunnosta ei liiemmin kuule opetusta.

Jeesus näytti viettävän paljon aikaa rukoillen, ja muun muassa edellisistä -raamatunkohdista voi päätellä, että rukous ei ollut hänelle vain puhetta. Hän opetti selvästi, että myös hänen seuraajansa saisivat Pyhän Hengen opettamaan heitä. ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta.” Joh. 16: 13,14.

Jeesuksen antamat lähetyskäskyt (Matt. 28:18–20, Mark. 16: 15–18, Luuk. 24: 46–49, Joh. 20:21–23, Ap.t. 1:8) sisältävät lupauksen Pyhän Hengen päivittäisestä läsnäolosta jotka seuraavat Jeesusta ja tahtovat kertoa hänestä eteenpäin. Jeesus suorastaan kielsi opetuslapsia lähtemästä ennen kuin he ovat saaneet Pyhän Hengen.

Millaisia johtopäätöksiä Jeesuksen opetuslapset sitten tekivät hänen opetuksestaan ja lupauksistaan? Miten ne vaikuttivat heidän tapaansa rukoilla ja elää hänen seuraajinaan? Miten me voisimme soveltaa tätä kaikkea omaan elämäämme?

Heti Jeesuksen taivaaseen ottamisen jälkeen opetuslasten kerrotaan keskittyneen rukoukseen. ”He pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä joukkoonsa kuuluvien naisten sekä Jeesuksen äidin Marian ja Jeesuksen veljien kanssa.” Ap.t. 1:14. Tätä seurasi helluntai, Pyhän Hengen antaminen seurakunnalle. Opetuslapset ”tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä mitä Henki antoi heille puhuttavaksi.” Ap.t. 2:4.

Pietarin, opetuslasten johtohahmon, tulkinta tästä oli seuraava kohta, jota hän lainasi Joelin kirjasta: ”Viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin. Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset ennusunia. Näin teen: palvelijoihini ja palvelijattariini minä vuodatan Henkeni niinä päivinä, ja he profetoivat.” Ap.t. 2:17,18.

Pyhä Henki lahjoineen on tarkoitettu koko seurakunnalle, kaikille Jeesuksen seuraajille. Seurakunta sovelsi tätä Pyhän Hengen läsnäoloa tasapainoisena seurakuntaelämänä, Ap.t. 2:42–47.

Meidän on tarkoitus elää Pyhän Hengen täyteydessä ja kuunnella Jumalaa lapsenomaisesti, yhdessä (esim. Matt. 18:19, 20; 1. Kor. 14:24–26): ”Mitä tämä siis tarkoittaa, veljet? Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi.” 1. Kor. 14:26.

Yksi ällistyttävimmistä kohdista on Joh 14:12: ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin.” Apostolit jatkoivat Jeesuksen toimintaa ja siten tottelivat hänen ohjeitaan. Julistusta seurasivat muun muassa parantamiset ja kuolleista herättämiset (esim. Ap.t. 3, Ap.t. 9). Paavali nostaa kuitenkin kaikkein tärkeimmäksi armolahjaksi heti rakkauden jälkeen profetian: ”Pyrkikää rakkauteen, mutta tavoitelkaa myös henkilahjoja, ennen kaikkea profetoimisen lahjaa.” 1. Kor. 14:1. ”Tavoitelkaa” on laiha käännös. ”Tavoitelkaa innokkaasti” olisi parempi.

Rukoustapa, jota nimitän kuuntelevaksi rukoukseksi, pyrkii siihen, -että yhdessä, yhteisönä, opettelisimme käyttämään ja paimentamaan tätä armo-lahjaa.

Käytännössä sitä on hyvä toteuttaa esimerkiksi seuraavalla tavalla.

Ensin on hyvä opettaa Raamatusta kyseisiä asioita, erityisesti Jeesuksen meille lahjaksi antamaa Jumalan lapseutta.

Sitten tasasuurissa, esimerkiksi neljän hengen ryhmissä, vetäjän johdolla siunataan lyhyesti yksi ihminen. Siunatessa voi laittaa käden hänen päälleen tai olka-päälleen. Rukouksen jälkeen odotetaan hiljaa esimerkiksi kahden minuutin ajan.

Kuuntelun jälkeen ryhmäläiset voivat kertoa sille, jonka puolesta rukoiltiin, mitä he kokivat, mitä heidän mieleensä nousi. Kenenkään ei tarvitse välttämättä sanoa mitään tai voi sanoa, ettei tullut mitään mieleen. Tähän on hyvä antaa ohjeeksi, että tuomitsevat ja syyttävät asiat jätetään sanomatta, sillä Raamatun mukaan profetoiva ihminen ”rakentaa, kehottaa ja lohduttaa” (1.Kor. 14:3). Samoin seuraavista aihepiireistä on hyvä jättää puhumatta tällaisessa harjoituksessa: lähestyvä kuolema tai vakava onnettomuus, lupaus puolison löytämisestä tai lasten saamisesta.

Keskusteluun menee yleensä reilu viisi minuuttia, riippuen tilanteesta. Usein ihmisten mieleen nousee kohtia Raamatusta, lauluja, virsiä, sanoja, mielikuvia, joskus tuntemuksia omaan kehoon. Keskustelussa rukoiltava voi antaa palautetta siitä, kokeeko hän asioita omakseen vai ei. Lopuksi rukoiltava siunataan Herran siunauksella. Sama toistetaan jokaisen ryhmäläisen kohdalla, kaikki ryhmät yhtä aikaa.

Loppuun varataan aikaa palautetta varten. Kaikkea on hyvä punnita Raamatun valossa, joka on elämän ja uskon ylin ohje. Kaikki, mikä on risti-riidassa Raamatun sisällön kanssa (lyhyemmin uskontunnustuksen, kymmenen käskyn ja Isä meidän -rukouksen kanssa), saa jäädä omaan arvoonsa. Hyvin tärkeä asia on armollinen ja epäonnistumisen salliva ilmapiiri, sillä Raamatun mukaan ”profetoimisemme on vajavaista” (1. Kor. 13:9). Vähitellen seurakunta oppii näkemään, jos jonkun kohdalla kyseinen lahja alkaa toimia erityisen hyvin.

Tämä kaikki siis kuuluu tasapainoisen seurakuntaelämän yhteyteen Ap.t. 2: 42–47 mukaisesti, ei erilliseksi sooloiluksi seurakuntayhteyden ulkopuolella.

Kohtaamisryhmä

Jyväskylän seurakunnan KohtaamisPaikassa pidetään niin sanottuja KohtaamisRyhmiä. Olemme Kirsin kanssa vetäneet yhtä sellaista nyt vuoden ajan kotonamme noin joka kolmas viikko. Saimme molemmat ajatuksen tällaisen järjestämisestä vuosi sitten kesällä ja se sopi hyvin KohtaamisPaikan muiden vastaavien joukkoon.

Haluamme kertoa kohtaamisryhmästä näin syksyn alussa myös siksi, että halukkaat voisivat harkita sellaisen perustamista omaan seurakuntaansa.

Ensimmäistä iltaa järjestäessä tuli mieleen, että miksi tällainenkin vastuu piti ottaa kaikkien muiden töiden lisäksi. Miten jaksaisimme vetää tällaista toimintaa? Ensimmäisen ja toisen kokoontumiskerran jälkeen on lähinnä ollut sellainen olo, että miten jaksamme sen kolme viikkoa ennen seuraavaa kohtaamisryhmää. Illat ovat olleet hyvin virkistäviä.

Kohtaamisryhmät ovat ns. keskikokoisia ryhmiä ja niillä on merkittävä paikka seurakunnan elämässä. Yleisissä tilaisuuksissa, jumalanpalveluksissa jne., ihmiset eivät yleensä opi tuntemaan toisiaan. Myös kaikkien mahdollisuus vastuun kantamiseen on hankalaa, kun koolla on vaikkapa sata tai satoja ihmisiä. Toisaalta pienryhmät, esimerkiksi 6-12 hengen jäsenen kokoontumiset, joilla on myös luovuttamaton paikka kristittynä kasvamisessa syvällisen tutustumisen tms. kautta, voivat olla jo luonteensa vuoksi sisäänpäin lämpiäviä. Keskikokoiseen ryhmään, jossa on yleensä 25-35 henkilöä, on esimerkiksi uuden henkilön helpompi tulla mukaan kuin pienryhmään. Kohtaamisryhmässä voi kuitenkin oppia tuntemaan väkeä paremmin kuin yleisissä tilaisuuksissa. Kohtaamisryhmän jäsenet voivat halutessaan muodostaa pienryhmiä ja kokoontua väliviikoilla.

Nuo kolmenlaiset tilaisuudet ovat kaikki tärkeitä. Niiden kautta seurakunta pyrkii toteuttamaan alkuseurakunnan mallia tasapainoisesta seurakuntaelämästä:

”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat. Pelko levisi ihmisten keskuuteen, ja apostolien kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja. Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin. He ylistivät Jumalaa ja olivat koko kansan suosiossa, ja päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat.” Apt. 2:42-47

Jyväskylän KohtaamisPaikan kohtaamisryhmät ovat osoittautuneet hyvin rohkaiseviksi seurakunnan kasvamisen ja toimimisen kannalta. Niitä tarvitaan jumalanpalveluksien ja pienryhmien rinnalla, jotta mahdollisimman moni voisi osallistua tyydyttävällä tavalla seurakuntaelämään.

Kohtaamisryhmään voi tulla mukaan kuka tahansa eli samanlaista sitoutumista kuin pienryhmään ei vaadita. Kohtaamisryhmissä voi käydä katsomassa, millaista toiminta on, ja valita sitten sopivimman itselleen. Mikäli ryhmä kasvaa yli 30 henkilön kokoiseksi, sitä rohkaistaan jakautumaan.

Mitä kohtaamisryhmässä sitten tapahtuu? Seuraavassa on perusohjelmarunko, jota pääsääntöisesti noudatamme.

Ohjelma

18:00 Yhdessä syöminen (nyyttikestit)

18:45 Tervetuloa/ilmoitukset

19:00 Ylistystä

19:15 Puhe ja keskustelua

20:00 Rukousta/rukouspalvelua

20:30 Päätös

Joka kerralla kaikkia osia ei tarvitse olla mukana, mutta aikataulusta on hyvä pitää kiinni. Mikäli työssä käyvät tms. ihmiset oppivat, että ilta ei veny, he uskaltavat tulla jatkossakin.

Meillä on tapana tuoda mukana jotain syötävää yhteiseen pöytään. Yhdessä syömisen aikana voi rupatella kuulumisia ja tutustua mahdollisiin uusiin tuttavuuksiin. Syömisen aikana väkeä tulee paikalle eli toiveena on, että paikalla ollaan viimeistään 18:45, kun ilmoitukset alkavat. Yleensä käydään läpi illan kulku ja katsellaan tulevia kokoontumisaikoja jne.

Ylistys keskittää huomiotamme Jumalaan ja saamme auttaa toisiamme tähän laulamalla yhdessä. Ylistys on hyvin tärkeää ja siitä voisimme kirjoittaa jatkossa lisää. Tärkeää on keskittyä Jumalan hyvyyteen ja Jeesuksen sovitustyöhön eli kyseessä ei ole jonkinlainen ansioajattelu tai tunnetilaan pyrkiminen. Ylistys on uskon tunnustamista ja ilmaus siitä, että tahtoo sitoutua Jumalan tahtoon ja olemukseen.

Puhe voi käsitellä Raamattua, eri elämänalueita, seurakuntaelämää jne. Tämän on hyvä olla vuorovaikutuksellista eli puheen jälkeen tai osana sitä on hyvä varata aikaa keskustelulle joko koko porukalla tai pareittain tai pienissä ryhmissä.

Rukoukselle on meidän kokemuksemme mukaan varattava aina aikaa. Siinäkin toteutustapoja on tietenkin paljon, mutta olemme kokeneet toistemme siunaamisen kätten päälle panemisen kanssa tärkeäksi. Usein käytämme kuuntelevaa rukousta, ts. jätämme tilaa profetialle. Kuuntelevasta rukouksesta kirjoitamme myös lisää tulevissa kirjeissämme.

Vetäjien vastuulla on jakaa vastuuta mahdollisimman paljon ja huomioida erilaiset kävijät.

Kohtaamisryhmänä olemme jo ottaneet vastuullemme mm. KohtaamisPaikka-iltojen keittiövuoroja ja lähteneet tapaamaan ihmisiä Jyväskylän kaduille. Tavoitteenamme on suuntautua palvelemiseen ja uusien mukaan kutsumiseen.

Luovuttamattomana arvona on New Wine –periaate: luonnollisesti yliluonnollinen. Haluamme elää todeksi Jumalan läsnäoloa ja aavistella sitä yhdessä, mutta haluamme samalla puhua tavallisesti ja tavallista kieltä. Haluamme ottaa Jumalan ja Raamatun vakavasti, mutta emme halua ottaa itseämme liian vakavasti. Rento ilmapiiri, yhdessä nauraminen ja taju omasta syntisyydestä ja Jumalan suuresta armosta ovat osa sitä ihannetta, jota kohti haluamme pyrkiä.

Lisätietoa aiheesta voi lukea seuraavasta Alfa-kurssin materiaalista: Meidän Tiimi, Elämää seurakunnan sydämessä (23-sivuinen kirjanen, Päivä osakeyhtiö).

Raamatun kolme jumalanpalvelustyyliä

Raamatusta voi löytää karkeasti ottaen kolmea jumalanpalvelustyyliä:

1. Temppelijumalanpalvelus (uhraaminen)

2. Synagogajumalanpalvelus (muisteleminen)

3. Kristillinen jumalanpalvelus (läsnäolon harjoittaminen)

Temppelijumalanpalveluksen keskeinen asia oli uhraaminen. Jumalan eteen kannettiin erilaisia uhreja, joiden kautta etsittiin sovintoa Jumalan kanssa. Ihmisten mielissä oli selvä käsitys, että ilman uhria ei ollut tulemista Jumalan eteen (Hepr. 9:22). Jerusalemin temppeli olikin aikoinaan melkoinen teurastamo, sillä alttarilla uhrattiin valtava määrä eläimiä. En tiedä, miten ihmiset kokivat tuon kaiken, mutta itse ajattelen, että veri ja kuolema sävyttivät väkisinkin jumalanpalveluksen melko vakavaksi. Jumalan uskottiin olevan läsnä, temppelin kaikkein pyhimmässä osassa (Hepr. 9:3).

Synagogajumalanpalvelus oli toisenlainen. Siellä oltiin tietoisia siitä, että temppelijumalanpalvelus olisi se paras ja ”oikea” jumalanpalvelus, mutta paremman puutteessa, kun ei päästy Jerusalemiin, kokoonnuttiin yhteen. Luettiin pyhiä kirjoituksia, jotakuinkin meidän Vanhaa testamenttiamme, puhuttiin siitä ja rukoiltiin. Varsinkin sitten, kun Jerusalemin temppeli oli hävitetty ja uhraaminen ei voinut enää jatkua, synagogajumalanpalvelus ei ollut vain maantieteellisesti kaukana varsinaisesta temppelistä, vaan tuota Jumalan läsnäolon paikkaa ei ollut olemassakaan. Synagogajumalanpalvelusta leimaa ikävöiminen, menetettyjen hyvien aikojen muisteleminen ja jonkinlainen puolustuskannalla oleminen. Asiat eivät ole hyvin, mutta yritetään paremman puutteessa säilyttää se, mitä voidaan.

Jeesus yritti muuttaa jumalanpalveluksen sellaiseksi, että Jumalan läsnäolo, vapautuminen ja parantuminen olisivat saaneet tapahtua tässä ja nyt. Sama tulisi olemaan totta missä tahansa, missä rukoillaan hengessä ja totuudessa (Joh. 4:21-23) tai missä edes kaksi tai kolme olisivat koolla (Matt. 18:20).

Alkuseurakunta näyttää mallia. Kristillistä jumalanpalvelusta leimaa ennen kaikkea se, että uhraamiset on uhrattu. Sitä ei enää tarvitse tehdä (Hepr. 9:12). Jumalanpalvelus tai oikeastaan koko seurakuntaelämä heijastaa kokonaisvaltaista Jumalan läsnäoloa (Apt. 2:42-47). Pyhä Henki ei ole kaukana, vaan uskossa, sanassa ja sisimmässämme läsnä: ”Mitä siis on sanottu? – Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi, nimittäin se uskon sana, jota me julistamme.” (Room. 10:8) ”Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne/ teissä, kirkkauden toivo.”(Kol. 1:27) Tämä on myös Martti Lutherin keskeisin löytö: ”Itse uskossa Kristus on läsnä.”

Tuo läsnäolo on totta myös armolahjojen kautta: ”Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin?” (Gal.3:5) Profetointi, tai kuunteleva rukous, niin kuin usein olen halunnut profetiaa nimittää, tuo osaltaan esiin Jumalan läsnäoloa: ”Jos sen sijaan kaikki profetoisivat ja joku epäuskoinen tai ulkopuolinen tulisi paikalle, hän joutuisi kaikkien koeteltavaksi ja tutkittavaksi ja hänen sydämensä salaisuudet paljastuisivat. Silloin hän heittäytyisi kasvoilleen maahan, rukoilisi Jumalaa ja tunnustaisi: “Jumala on todella teidän keskuudessanne.” (1. Kor. 14:24, 25.)

Alkuseurakunnan ratkaisu vaikeuksiin oli railakas: ”Katso nyt, Herra, kuinka he meitä uhkailevat! Anna palvelijoillesi voimaa pelotta julistaa sanaasi. Ojenna kätesi, niin että sairaat paranevat, että tapahtuu tunnustekoja ja ihmeitä pyhän palvelijasi Jeesuksen nimessä.” Kun he olivat päättäneet rukouksensa, vavahti paikka, jossa he olivat koolla, ja he kaikki täyttyivät Pyhästä Hengestä ja julistivat rohkeasti Jumalan sanaa.” Apt. 4:29-31

Olen kuullut tämän kolmijaon Los Angelesin Desert Vineyard –seurakunnan David Parker –nimiseltä pastorilta. Hänen kokemuksensa mukaan suurin osa nykyisten kristillisten seurakuntien jumalanpalveluksista muistuttaa eniten synagogajumalanpalvelusta. Surraan, muistellaan menetettyjä hyvä aikoja ja yritetään säilyttää se, mitä voidaan. Hyvä on takanapäin ja odotettavissa on jotain sellaista, joka tuo mieleeni Woody Allenin sanat: ”Elämä jakaantuu kahteen osaan: kamalaan ja viheliäiseen”.

Pahimmissa tapauksissa ihmiset viettävät temppelijumalanpalvelusta eli he käyvät jumalanpalveluksissa uhratakseen eli täyttääkseen uskonnollisen velvollisuutensa. Silloin on tavallaan sitä parempi, mitä synkempi ja ikävystyttävämpi jumalanpalvelus on, koska silloin oma uhrautuminen on suurempaa.

Joissain paikoissa kuitenkin iloitaan Kristuksen täytetystä työstä. Koko yhdessäoloa leimaa hänen läsnäolonsa tuoma ilo ja myönteinen jännitys siitä, mitä hän tänään keskellämme tekee. Siellä rukoillaan käytännön asioiden puolesta. Armolahjat saavat tilaa Raamatun lukemisen, puheen, laulun, ehtoollisen ja muun rukouksen ohella. Seurakunta suuntautuu ulospäin, muuttaa maailmaa, riemuitsee ylösnousseesta ja Pyhän Hengen läsnäolosta.

Miksi kirjoitan tällaista? Olisi tietenkin hienoa, että oman seurakuntamme jumalanpalvelus muistuttaisi Uuden testamentin kristillistä jumalanpalvelusta mahdollisimman paljon. Emmehän me kuitenkaan kaikki ole seurakunnassa sellaisessa asemassa, että voisimme vaikuttaa siihen, millainen jumalanpalveluksen rakenne on. Jokainen voi kuitenkin tarkkailla omaa mieltään ja rohkaista toisiakin, niin että emme lipsahtaisi päämme sisällä tai toiminnallamme temppelijumalanpalveluksen tai synagogajumalanpalveluksen puolelle. Ennen kaikkea tässä on mielestäni kysymys asenteesta. Ei kuitenkaan vain yksilön, vaan yhteisestä asenteesta, jolla voimme tämän elämä vaikeuksienkin keskellä rohkaista toisiamme rukoilemaan ja odottamaan Jumalan läsnäoloa ja apua tässä ja nyt (Hepr. 10:25). Sen sijaan, että pelkästään kehittelemme parempaa seurakuntarakennetta tai keskustelemme ongelmista, sairauksista, kirkon maallistumisesta ja maailman pahuudesta, jokainen meistä voi vaikkapa pyytää toista kristittyä laittamaan käden omalle olkapäälleni ja lukemaan virsikirjan takakannesta Herran siunauksen. Kannattaa kokeilla, mitä Pyhä Henki tahtoisi tehdä nyt, tänään.

Kristus on onnistunut uhraamisessa ja kuoleman voittamisessa, meidän ei tarvitse. Hän antaa meille Pyhän Henkensä ja armolahjansa, niin että voimme elää todeksi joka hetki Jeesuksen sanomaa: Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Parhaat päivät eivät ole takana, vaan edessä. Hän itse asuu meissä ja tekee valtakuntansa tekoja. Tätähän Heprealaiskirjeenkin sanojen täytyy tarkoittaa: ”Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen, varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.” (Hepr. 13:20, 21)

Neljä B:tä

Yksi käytännöllisimmistä periaatteista, jota huomaan jatkuvasti soveltavani omassa työssäni, on englantilaisilta papeilta oppimani neljän B:n periaate:

  • Behave eli käyttäytyminen
  • Believe eli uskominen
  • Belong eli kuuluminen
  • Bless eli siunaaminen

Näiden neljän osan eri järjestykseen asettaminen muuttaa seurakunnan suhdetta ympäröivään todellisuuteen ratkaisevasti.

Jeesuksen ajan fariseusten toiminta näytti avautuvan käyttäytymisestä käsin: Behave, Believe, Belong, Bless. Jos osasi käyttäytyä oikein, saattoi myös saada tietoa uskosta. Kun käyttäytyi ja uskoi oikein kirjoituksiin, saattoi saada oikeuden kuulua tuohon joukkoon. Kaikki tämä yhdessä johti siunaukseen.

Jeesus käänsi nämä asiat nurin päin: Bless, Belong, Believe, Behave. Hän siunasi ja paransi ihmisiä riippumatta siitä, palasivatko nämä kiittämään tai uskoivatko nämä häneen. Avun tarve näytti riittävän syyksi. Hän antoi ihmisille tunteen kuulumisesta, sillä hän seurusteli niin sanottujen syntisten kanssa. Kun hän pääsi lähelle ihmisiä siunatessaan ja auttaessaan ja ollessaan heidän kanssaan, hän opetti jatkuvasti Jumalan valtakunnasta. Luottamus ja usko Isään liittyivät erottamatta siunaamiseen ja ystävyyteen. Käyttäytyminenkään ei jäänyt pois. Tästä on esimerkkinä kehotus “älä enää tee syntiä”, joka seurasi joskus vapauttavaa kohtaamista, jossa syntinen sai kuulla saavansa anteeksi.

Farisealainen malli ei toimi, kun yritetään tavoittaa kristillisyydestä vieraantuneita ihmisiä. Miksi he yrittäisivät käyttäytyä tietyllä tavalla, jos he eivät edes usko Jumalan olemassaoloon? Vaikka jotkut haluaisivatkin käyttäytyä ja uskoa oikein, heillä ei ole siihen voimaa. Heidän lähipiirinsä elämäntapa ei yleensä tue kristillistä uskoa tai käyttäytymistä. Ihmisten elämä on usein yksinäistä, edes mahdollisuutta johonkin yhteisöön kuulumisesta ei usein ole näköpiirissä. Siunauksesta tai Jeesuksen vallasta arjen puristuksessa heillä ei useinkaan ole kokemusta. Oikein käyttäytyvään ja oikein uskovaan kirkkoon päätyvät farisealaisessa mallissa ne harvat, joiden elämä on hyvässä järjestyksessä muutenkin.

Samaa olen näkevinäni osittain nykyään Suomessa. Ääripäistä löytyy evankeliumin irvikuvia. Seurakunta voi näyttäytyä pelkkänä oikeaoppisuutena tai korkeakirkollisuutena, ns. oikeana uskona ja käyttäytymisenä, joilla tullaan mitanneeksi, kuka yksilönä kuuluu joukkoon, eikä siunausta ja iloa näy ainakaan ulospäin. Toisessa ääripäässä seurakunta voi näyttäytyä myös kaiken “siunaamisena”: vakuutetaan, usein tiedotusvälineiden kautta, että kaikki ovat oikeassa, jopa että kaikki pääsevät taivaaseen. Usko ja luottamus Jumalaan, kuuluminen seurakuntaan, oikea käyttäytyminen ja myös todellisen siunauksen ja anteeksisaamisen kokeminen jäävät puuttumaan. Pitäisi vain yksin jaksaa luottaa siihen, että kaikki on hyvin, vaikka sisin huutaisi apua.

Voimaton ja iloton kirkko muuttuu sääntökokoelmaksi, joko lähes kaiken kieltäväksi tai lähes kaiken sallivaksi.

Ihanteena on, että seurakunnalla olisi varaa rohkeasti pitää kiinni Raamatusta, rukoilla ihmisten puolesta ja siunata näitä kouriintuntuvalla tavalla. Monet kertovat, kuinka Jumala on koskettanut heitä, kun seurakunnassa on rukoiltu heidän puolestaan. He ovat saaneet kokea kuuluvansa johonkin, kun he ovat löytäneet seurakunnan, jossa heistä välitetään ja heidät huomataan. Syntynyt usko, yhteinen rukous ja lämmin yhteys on myös antanut voimaa uudenlaiseen elämäntapaan. Samaa kertovat lähetystilastot: voimakkaimmin kasvavat ne kirkot, jotka antavat tilaa myös Pyhän Hengen tunnusmerkeille.

Seurakunta tarvitsee näitä kaikkia, Bless, Belong, Believe, Behave, ja oikeassa järjestyksessä.

Omaa seurakuntaa on hyvä tarkastella neljän B:n näkökulmasta. Mitä ihmiset näkevät ja kokevat, kun he kohtaavat seurakunnan aktiivisia jäseniä tai kun he tulevat seurakunnan tilaisuuteen? Onko heillä sellainen olo, etteivät he osaa käyttäytyä oikein? Saavatko he kristityistä vieraan vaikutelman? Onko ilosanoman kuullakseen opeteltava ensin itselle vieras käyttäytymistapa? Jos ensivaikutelma on tällainen, farisealainen malli käyttäytymisestä on etusijalla.

Seurakunnassa on mahdollista yhdessä pyytää Jumalalta hänen hyviä lahjojaan ja odottaa, että niitä myös saadaan. Luotammeko siihen? Rukoilemmeko yhdessä toistemme puolesta? Onko meillä kokoontumisissamme tilaa sille, että siunaisimme toisiamme ja kertoisimme, mitä Jumala mahdollisesti mieleemme nostaa? Autammeko ihmisiä? Uskommeko, että Jumala voi siunata heitä ja antaa heille voimaa seurakunnan kautta? Onko meillä varaa olla ystävällisiä naapureille, työkavereille, sukulaisille ja tutuille? Kutsuuko seurakuntamme uusia ihmisiä yhteyteensä? Onko seurakunnassamme tilaisuuksia, joissa uskosta vieraantunutkin voisi viihtyä? Rukoilemmeko yhdessä sairaiden ja muiden tarpeessa olevien puolesta? Tarvitsemmeko Pyhän Hengen armolahjoja tähän?

Saako Pyhä Henki kirkastaa meille Jeesusta ja Isän rakkautta? Se on kaiken ydin, ei ihmisten puuhailut, vaan Jumala, joka välittää juuri minusta.

Uudemmat tekstit »