Pelkkänä korvana

Avainsana: Pyhä Henki (Sivu 2 / 2)

Järjestelmä vai suhde?

Eräs mielestäni harhaanjohtava ajatus elämässä on se, että voisimme turvata elävän uskonelämän jonkinlaisella järjestelmällä. Useat Jeesuksen seuraajat pettyvät käyttäessään paljon energiaa yrittäessään luoda hyvän järjestelmän. Samalla meiltä helposti jää käyttämättä hyviä tilaisuuksia Jumalan läsnäolon harjoittamiseen, kun kauhistelemme ja moitimme olemassa olevan tilanteen ja järjestelmän kurjaa tilaa.

Luterilaisen kirkon tämänhetkisestä julkisesta keskustelusta voisi päätellä, että yksi tärkeimpiä asioita kirkossa on seurakuntarakenne. Totta kai rakenteitakin on joskus tärkeää pohtia, mutta kirkkohistoriasta eivät nouse esiin kunkin aikakauden rakenteet, vaan persoonat, jotka ovat tuoneet selkeästi esiin Kristuksen evankeliumia. Samoin tärkeinä nousevat esiin kertomukset herätyksistä, jotka oikeastaan ovat vain kuvauksia siitä, miten suuret joukot ihmisiä ovat alkaneet uskoa Jeesukseen.

Jeesuksen malli näytti olevan panostaminen persoonallisiin suhteisiin eli opetuslapseus. ”Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä.” Mark. 3:14, 15 Hän halusi siis ennen kaikkea olla seuraajiensa kanssa. Se tarkoittaa suhdetta. He oppivat hänen elämäntapansa ja jatkoivat samaa opetuslapseuttamista, eräänlaista oppisopimuskouluttamista. Käytäntö näkyy esimerkiksi kirjeessä Timoteukselle: ”Vahvistakoon siis Kristuksen Jeesuksen armo sinua, poikani! Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita.” 2. Tim. 2:1, 2

Jumala tahtoo persoonallisen suhteen jokaisen ihmisen kanssa. Sanonta ”Jumalalla ei ole lastenlapsia” pitää mielestäni paikkansa. Jokaisen ihmisen tulee punnita sydämessään suhteensa Jumalaan ja hyväksyä hänen tahtonsa ja ennen kaikkea Jeesus Herrana ja vapahtajana. Samoin jokaisen sukupolven tulee kuulla evankeliumi tuoreena, Pyhän Hengen elävöittämänä, Raamatun ja Jeesuksen seuraajien todistuksen kautta.

Jumala tahtoo myös varustaa jokaisen ihmisen seurakuntasuhteiden rakentajaksi. Seurakunta ei elä sillä, että saamme sinne oikeanlaisen kaavan, vaan tarvitsemme toimivan suhteen sekä Jumalaan että toisiin seurakuntalaisiin. Tähän avuksi Pyhä Henki tahtoo antaa meille armolahjoja. ”Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa. – – – Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita.  Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa.” Ef. 4: 7, 11-16

Meidän olisi siis hyvä elää persoonallisissa suhteissa Kristuksen ja hänen seuraajiensa kanssa ja antaa näissä suhteissa tilaa kunkin armolahjoille. Silloin Uuden testamentin kuva opetuslapseudesta ja seurakunnasta voisi toteutua. ”Mitä tämä siis tarkoittaa, veljet? Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi.” 1. Kor. 14:26

Jeesuksen tapa elää näyttää Raamatussa hyvin suhdepainotteiselta. Hän osallistui synagogajumalanpalveluksiin, mutta moitti mm. sapattikäskyjen liian tarkasta noudattamisesta: ”Ja Jeesus sanoi heille: “Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niinpä Ihmisen Poika on myös sapatin herra.” Mk. 2:27, 28 Kirjoitin jo aiemmin erilaisten jumalanpalvelustyylien kohdalla seuraavaa: ”Jeesus yritti muuttaa jumalanpalveluksen sellaiseksi, että Jumalan läsnäolo, vapautuminen ja parantuminen olisivat saaneet tapahtua tässä ja nyt. Sama tulisi olemaan totta missä tahansa, missä rukoillaan hengessä ja totuudessa (Joh. 4:21-23) tai missä edes kaksi tai kolme olisivat koolla (Matt. 18:20).”

Edellisten vuoksi haluaisin rohkaista meitä kaikkia hankkimaan ympärillemme ihmisiä, joiden kanssa voimme rukoilla, lukea Raamattua ja antaa tilaa armolahjoille, joiden kautta Pyhä Henki voi hoitaa meitä ja ohjata meitä myös niiden luokse, jotka eivät vielä tunne Jeesusta.

Keneen tai keihin sinun olisi hyvä olla yhteydessä? Kuinka usein? Kuinka voisitte antaa tilaa Jumalan kohtaamiselle?

Tätä pohtiessani mieleeni tuli avioliitto, joka on Jumalan asettama perusjärjestys ihmissuhteille. Siinä on selkeä rakenne ja selvä uskollisuuden vaatimus miehelle ja naiselle. Se on turvallinen, mutta riittävän väljä antaakseen avioparille tilan persoonalliseen suhteeseen. Saman avioliiton ei kuvitellakaan jatkuvan näiden kahden persoonan kuoleman jälkeen, vaan se on ainutkertainen liitto persoonien välillä. Olisiko meidän hyvä ajatella seurakunnasta samalla tavalla? Seurakunta muodostuu ainutkertaisista ihmisistä, se on ”pyhien yhteisö”, niin kuin kirkon tunnustuskirjat toteavat.

Seurakuntaan kuuluu ehdottomasti Raamattu ja sen kunnioittaminen Jumalan sanana. Se antaa puitteet seurakunnalle, aivan kuin avioliitto antaa puitteet persoonalliselle suhteelle. Siksi meidän tulisi Raamatun mukaisesti ottaa vakavasti Jumalan elävän läsnäolon harjoittaminen myös antamalla tilaa armolahjoille, tapahtui se sitten yhteisessä jumalanpalveluksessa tai muutaman ihmisen kohtaamisessa.

Usko ei ole instituutio tai järjestelmä. Uskon, kuten myös seurakunnan, olemus on Jumalan elävä kohtaaminen yhä uudelleen, persoonallisesti. Sille meidän on hyvä antaa tilaa. Sitä ei myöskään oikein mikään voi estää, kunhan itse emme käytä aikaamme vain huonon järjestelmän päivittelyyn, vaan Raamatun esiin ottamiseen, rukoukseen, yhteiseen lauluun ja Jumalan kuuntelemiseen. Se on loppujen lopuksi yksinkertaista eikä vie edes paljoa aikaa, kunhan vain muistamme antaa sille tilaa. Jeesus on luvannut olla kanssamme (suhteessa) kaikki päivät maailman loppuun asti. Tänäänkin.

Ajatuksia sairaiden parantumisesta

Lupasin edellisessä tekstissä kirjoittaa sairaiden puolesta rukoilemisesta. Aihe on arka ja vaikea, sillä mielestäni tällä alueella on paljon väärinkäsityksiä ja toisaalta paljon kärsimystä, jonka vähätteleminen olisi anteeksiantamatonta. Toisaalta aiheesta on vaikeaa olla kirjoittamatta, sillä kirkko kasvaa siellä, missä sairaiden puolesta rukoillaan ja heitä paranee. Samoin Raamatun käsitys tästä aihepiiristä poikkeaa suuresti meidän käytännöistämme täällä länsimaissa. Jotakin asialle pitäisi tehdä. Näistä syistä kirjoitus on pitkä.

Joudun toistamaan joitakin edellisen tekstini ajatuksia, sillä kokemus on opettanut, että jokaisen rukouksella parantumiseen liittyvän jutun yhteydessä menestysteologiasta on sanouduttava irti. Jos niin ei tee, aina joku tuntuu tekevän virheellisen olettamuksen siitä, että rukouksella parantumista myönteisenä pitävä henkilö väittää, että kaikki parantuvat ja niin edelleen.

Jeesus ei koskaan Raamatun mukaan pohdiskellut, mitä Isä Jumala mahdollisesti haluaa milläkin sairaudella opettaa kullekin yksilölle, vaan paransi kaikki. Olisi oletettavaa, että esimerkiksi kymmeneen spitaaliseen (Luuk. 17:11-19) olisi hyvinkin mahtunut muutama, joiden ”tulisi vielä vähän aikaa sairastaa, että he oppisivat sairauden kautta sitä, mitä Jumala tahtoo heille opettaa”. Tai edes joku, jonka ”oma elämäntapa on aiheuttanut sairauden ja siksi Jumala ei häntä paranna”. Jos Jumalalla olisi joku ”salattu ajoitus” sairauden parantamiselle, eikö Jeesus olisi todennut jollekin spitaalisista, että Jumala parantaa sinut, mutta ei vielä? Jeesus ei puhunut mitään ”sairauden jalostavasta vaikutuksesta ihmisluonteeseen”, vaan paransi kaikki, heti. Näitä syitähän meillä pohditaan jatkuvasti sen sijaan, että rukoiltaisiin sairaiden puolesta.

En ajattele, että tässä ajassa kaikki kärsimykset lakkaisivat tai että saavuttaisimme jonkinlaisen menestysteologian lupaaman täydellisen tasapainon. Lainaan taas New Wine –liikkeen kahta arvoa tähän liittyen:

Risti ja ylösnousemus

Kunnioitamme kaikkea mitä Jeesus teki puolestamme ristillä. Tahdomme myös itse kulkea ristin tietä samalla tuntien hänen ylösnousemuksensa vapauttavan voiman.

Jumalan valtakunta – jo nyt ja ei kuitenkaan vielä

Tahdomme julistaa hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta ja nähdä sen läsnäolosta kertovia ihmeitä ja merkkejä. Samalla ymmärrämme, että Jumalan valtakunta tulee lopullisesti ja kärsimys voitetaan vasta sitten, kun Jeesus tulee takaisin ja tekee kaiken uudeksi.

Käytännöllisesti katsoen kaikki ihmiset menevät lääkäriin luottaen siihen, että lääkäri auttaa ja parantaa, jos se mitenkään on mahdollista. En ole edes kuullut kenestäkään, joka rukoilisi ennen lääkäriin menoa ja kysyisi, onko syntiä eli Jumalan tahdon vastaista etsiä terveyttä ja mennä lääkäriin. Rukouksen kohdalla tapana on toimia aivan toisella tavalla. Jos sairaiden puolesta rukoillaan samalla varmuudella kuin lääkäriin mennään, löytyy joukko ihmisiä, jotka varoittavat, että ”Jumalan tahto ei välttämättä ole parantaa”. Lääkäri tekee töitä, jo valansakin velvoittamana, elämän puolesta ja sairautta vastaan. Tässä me luotamme häneen. Jumala tekee työtä Raamatun mukaan, erityisesti Jeesuksen toimintaa ja sanoja tarkasteltaessa, myös elämän puolesta sairautta vastaan, mutta hänen tahtoonsa ei meillä tässä asiassa luoteta samoin kuin lääkärin tahtoon.

Kulttuurissamme asuu vaistomainen varauksellisuus sellaista Jumalaa kohtaan, joka voi puuttua todellisuuteen, erityisesti sairauksien kohdalla. Länsimaisen rationalistisen teologian yksi piirre näyttää olevan kohtalonomainen alistuminen ”Jumalan tahtoon”, mikä omasta mielestäni viittaa enemmän kohtalouskoon tai islamiin. Sen sijaan, että tutkisimme tarkasti Raamattua, erityisesti Jeesuksen toimintaa, suhteessa sairauksiin, tuotamme ns. kärsimyksen teologiaa, jossa kaikki maailman tapahtumat tullaan helposti selittäneeksi Jumalan tahdoksi. Suuri ongelma tässä on se, että synnin ja pahuuden ongelma ja samalla persoonallinen paha tulee usein ohitettua. Rukouksesta tulee melko käsittämätön asia, kun Jumalan Raamatussa ilmoitettuun hyvään tahtoon ei voikaan luottaa, vaan myös pahuuden ja kärsimyksen selitetään tulevan Jumalalta. Jumalan valtakunnan elämä on hyvän taistelua pahaa vastaan eikä luottamusta hyvään Jumalaan kohenna se, että selitämme Raamatun kuvaamia kielteisiä asioita myönteisiksi.

Sairauksien aiheuttama kärsimys, jota me kaikki varmaankin saamme kokea elämämme aikana enemmän tai vähemmän, saa monet pohtimaan tätä aihepiiriä. Itselläni on mielessäni tälläkin hetkellä eräs perhe, jonka lasten kärsimyksen määrä ylittää ymmärrykseni. Minun on mahdotonta uskoa, että tuon perheen tilanne olisi Jumalan tahto. Samalla minun on vaikeaa hyväksyä heidän tilannettaan, jossa rukouksesta ei parantumisen alueella ole näkyviä tuloksia. On vaikeaa ymmärtää, miksi Jumala edes sallii tällaisia tilanteita. Kuitenkin minun on helpompi ajatella, että taistelemme yhdessä Jumalan kanssa sairautta ja kuolemaa vastaan vihollisena, kuin että ottaisimme tappavan sairauden vastaan Jumalan tahtona. Tämä myös rohkaisee rukoilemaan, sekä perheen jaksamisen ja parantumisen että lääkäreiden puolesta.

Mekaaninen käsitys rukouksen kautta parantumisesta on joko-tai –akselilla; joko kaikki paranevat (menestysteologia) tai sitten kukaan ei parane (rationalistinen ja maallistunut kristinuskon versio) rukouksen kautta. Meidän ei mielestäni tarvitse mennä kumpaankaan ääripäähän, koska Raamatussakaan ei tehdä niin.

Jumalan lopullinen tahto on terveys, sen tiedämme Jeesuksen toiminnasta (esim. Matt. 4:23, 24) ja taivaskuvauksista (esim. Ilm. 21:4). Samalla tavoin Jumalan tahto on, että kaikki uskoisivat Jeesukseen Herranaan ja saisivat syntinsä anteeksi. Vaikka kaikkien kohdalla ei näin tapahdu, se ei muuta Raamatun opetusta siitä, että Jumala kuitenkin tahtoo sitä kaikille. Apostolit jatkoivat Jeesuksen parantamistoimintaa ja “Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä.” Mk. 16:20. Samaan meidät on kutsuttu: tähtäämään lopulliseen päämäärään ja luottamaan Jumalan hyvyyteen ja jatkamaan julistamista ja sairaiden parantamista ja muuta vapauttamista.

Yhtä aikaa kuitenkin tämän kanssa on totta syntisyys, vajavuus ja sairaus. Nämä vilahtelevat myös Uudessa testamentissa, esim. seuraavissa kohdissa: ”Tiedätte, että julistin teille ensimmäisen kerran evankeliumia sairastumiseni vuoksi.” Gal. 4:13, ”Älä enää juo pelkkää vettä, vaan käytä vatsasi ja toistuvien vaivojesi vuoksi vähän viiniäkin.” 1. Tim. 5:23 ja ”Erastos jäi Korinttiin. Trofimoksen, joka oli sairaana, jätin Miletokseen.” 2. Tim. 4:20. Paavalia ei tämä asia näyttänyt kovin paljoa teologisesti pohdituttavan, vaikka hänen kauttaan oli parantunut useita ihmisiä. Jos Paavalilla nämä molemmat asiat mahtuivat elämään ilman suurempia pohdintoja, sairaiden parantaminen ja toisaalta työn jatkaminen, vaikka kaikki sairaat eivät parantuneetkaan, emmeköhän mekin voi elää samoin.

Oma sairastamisemme on käsitykseni mukaan osa meidän yhteistä syntisyyttämme, josta ei sen kummemmin kannata itseään yksilönä syyllistää. Puhumattakaan siitä, että syyllistäisimme jonkun henkilön, jos hän ei paranekaan rukouksessa. Jos parantuminen olisi kiinni sairaan ihmisen uskosta, kymmenestä spitaalisesta olisi varmaankin parantunut vain yksi, hän, joka palasi kiittämään. Kuitenkin kaikki paranivat. Tietenkin joskus sairaus on itse aiheutettua, vaikkapa alkoholin tai huumeiden kautta, mutta niidenkin käyttöön johtavat monimutkaiset syyt. Jeesus ei näyttänyt olevan kovin kiinnostunut syyllisten etsinnästä vaan kaikkien vapauttamisesta, erotuksetta.

Siksi en pohtisi liikaa sitä, mistä mikäkin johtuu, vaan luottaisin Jumalan hyvyyteen ja rukoilisin erityisesti yhdessä muiden kanssa (Jaak. 5:13-18) ja jättäisin tulokset Jumalan huoleksi.

Uusi testamentti puhuu “tunnusmerkeistä” (esim. Mk. 16:20). Tunnusmerkit ovat ikään kuin tienviittoja varsinaiseen Jumalan valtakuntaan, joka on täydellisenä vasta tulossa. Tunnusmerkkejä ei tarvittaisi, jos valtakunta olisi täytenä jo täällä. Nyt tunnusmerkkejä näkyy siellä täällä, ja Jeesus on käskenyt toimia niin, että niiden esiintymiseen voi luottaa. Meillä on edessämme käsittääkseni samantapainen ristin tie kuin Jeesuksellakin: merkkejä ja ihmeitä tulee, ja jotkut vakuuttuvat niistä ja uskovat, jotkut taas eivät. Miksi näin käy, jää edelleen mysteeriksi.

Jeesus itse, merkkien ja ihmeiden lähtökohta, ei näyttänyt luottavan niiden vaikutukseen mekaanisesti. Esimerkiksi sopii hänen kertomuksensa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta:

”Rikas mies sanoi: ‘Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä – hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’ Abraham vastasi: ‘Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ‘Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ‘mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ‘Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista'” (Luuk. 16:27-31).

Tärkeintä on usko Jeesukseen ja tuon uskon synnyttää ennen kaikkea Jumalan sana meille ihmisille. Jeesus suorastaan loukkasi ihmisiä, kun hän teroitti heille, että hän itse on elämän tarkoitus ja häneen uskominen kaikkein tärkeintä. Ihmeetkin vain viittaavat häneen (mm. Joh. 6:1-66, erityisesti jae 29).

Miten tulisi sitten rukoilla sairaiden puolesta?

Käytän usein seuraavia periaatteita opettaessani tästä:

1.       Luottaen Jumalan perimmäiseen tahtoon parantaa.

2.       Seurakunnan osana. Ei siis ”parantamissooloilua”. Kaikkein tärkeintä on pysyä seurakunnassa, jossa julistetaan pelastusta Jeesuksessa.

3.       Yksinkertaisesti: Jumala parantaa, eivät kaavat tai menetelmät enkä minä.

4.       Rakastaen, kunnioittaen ja arvostaen.

5.       Kysy rukoiltavalta, mikä on hänen vaivansa. Kysy mielessäsi samaa Jumalalta.

6.       Kysy rukoiltavalta, mistä vaiva johtuu. Kysy mielessäsi samaa Jumalalta.

7.       Pyydä lupaa laittaa käsi rukoiltavan päälle.

8.       Pyydä Jumalaa parantamaan Jeesuksen nimessä. Pyydä Pyhää Henkeä asumaan tuossa ihmisessä ja täyttämään hänet.

9.       Kysy, miltä hänestä tuntuu ja päätä, jatkatko rukousta vai et.

10.   Vakuuta Jumalan rakkaudesta, riippumatta rukouksen tuloksesta.

11.   Rohkaise rukouksen jatkamiseen ja pysymiseen seurakunnan yhteydessä.

Jatketaan hyvään Jumalaan uskomista ja hänen ylistämistään. Samalla saamme varmasti nähdä ihmeitä ja merkkejä, ja samalla jäämme varmasti ymmällemme, miksi niitä joskus tulee, joskus ei.

Jeesus on joka tapauksessa hyvä, sen tiedämme erityisesti hänen rististään ja ylösnousemisestaan.

Lähetyskäsky Raamatussa

Lähetystyön ja koko seurakunnan ulospäin suuntautuvan luonteen perustana on usein pidetty Jeesuksen antamaa lähetyskäskyä. Toisaalta voidaan sanoa, että vaikka Uuden testamentin lähetyskäskyt jätettäisiin huomiotta, pelkkä lähimmäisenrakkaus velvoittaa kertomaan sanomaa ristillä kuolleesta ja kuoleman voittaneesta Jeesuksesta mahdollisimman monille ihmisille. Joka tapauksessa lähetyskäsky kertoo, Jeesuksen vahvistaman rakkauden kaksoiskäskyn lisäksi, että Jeesuksen selvä tarkoitus on Jumalan valtakunnan ilosanoman levittäminen kaikille kansoille.

Pidämme usein lähetyskäskynä nimenomaan Matteuksen evankeliumin loppua:

”Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: “Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Matteus 28:18-20

Lähetyskäskyjä on kuitenkin enemmän. Jokaisen evankeliumin lopussa ja muuallakin löytyy samoja ajatuksia. On hyvä kiinnittää huomiota lähetyskäskyn rakenteeseen, joka toistuu niissä jokaisessa:

1. Lähetyskäsky on kuolleista ylösnousseen Jeesuksen antama, kuoleman voittajan valtuuksilla annettu

2. Lähetystyön sisältö on Jeesus: syntien anteeksiantaminen ja pelastus hänessä

3. Lähetystyön menetelmänä on julistus ja todistus Jeesuksesta sanoin ja teoin sekä kristillinen kaste

4. Lähetyskäskyyn sisältyy lupaus Jumalan läsnäolosta ja voimasta Pyhässä Hengessä niille, jota toteuttavat lähetyskäskyä. Lähetyskäsky ei ole siis luonteeltaan vaatimus vaan lupaus. Voisikin puhua lähetyslupauksesta lähetyskäskyn sijaan tai ainakin sen rinnalla.

Kolmesta ensimmäisestä kohdasta kristityt ovat olleet jotakuinkin samaa mieltä. Neljännessä kohdassa käytännön sovelluksista ollaankin sitten erimielisiä.

Mitä Jeesus käytännössä tarkoittaa, kun hän lupaa olla meidän kanssamme kaikki päivät, niin kuin Matteuksen evankeliumi kertoo?

Markuksen evankeliumin lähetyskäskyssä (Mark. 16:14-20) samassa kohdassa sanotaan: ”Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat.” Kun Herra Jeesus oli puhunut heille tämän, hänet otettiin ylös taivaaseen ja hän istuutui Jumalan oikealle puolelle. Opetuslapset lähtivät matkaan ja saarnasivat kaikkialla. Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä.” Markus 16:17-20

Jeesus tarkoitti selvästi lupauksellaan läsnäolosta Pyhän Hengen tunnusmerkkejä, jos katsomme asiaa Markuksen evankeliumin näkökulmasta. Sen valossa on merkillistä, että meitä, jotka haluamme ottaa myös Pyhän Hengen armolahjat vakavasti, sanotaan karismaatikoiksi, erotukseksi niin sanotusta normaalista kristillisyydestä. Aivan kuin armolahjat eivät kuuluisikaan Jeesuksen suunnitelmaan, vaan olisivat jotakin yli-innokkaiden kristittyjen lisäystä siihen, mitä Jeesus itse asiassa tarkoitti.

Kyseinen kohta Markuksen evankeliumissa puuttuu joidenkin tutkimusten mukaan kuitenkin varhaisimmista käsikirjoituksista, joten jotkut voivat ajatella, että Jeesus kuitenkin tarkoitti jotakin muuta.

Luukkaan evankeliumin lähetyskäskyn (Luuk. 24:46-49) sama kohta osoittaa kuitenkin samaan suuntaan kuin Markus: ”Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.” Luukas 24:49

Johannes puhuu lähetyskäskyssään (Joh. 20:19-23) samoin Pyhän Hengen läsnäolosta: ”Jeesus sanoi uudelleen: “Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: “Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” Johannes 20:21-23

Apostolien tekojen lähetyskäskyssä (Apostolien teot 1:8) Jeesus toteaa: ” Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.” Apostolien teot jatkaa Luukkaan evankeliumin kertomusta, joten Luukkaan tarkoittama varustus voimana korkeudesta on juuri Pyhän Hengen tuomaa. Apostolien teot on täynnä kertomuksia Pyhän Hengen teoista, joita hän teki Jeesuksen seuraajien elämässä ja heidän kauttaan: kielillä puhumista, Jumalan suurien tekojen julistamista, parantamista, pahojen henkien ulosajamista, ilmestyksiä, kuolleista herättämistä, profetoimista ja muunkinlaisia voimatekoja.

Jeesuksen oma toiminta, samoin alkuseurakunnan elämä on täynnä Pyhän Hengen toimintaa, jota voidaan sanoa armolahjoiksi tai voimateoiksi. Jeesuksen sanat: ”Opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa”, onkin syytä ottaa vakavasti. Jeesus on käskenyt muun muassa seuraavaa: ”Julistakaa: ‘Taivasten valtakunta on tullut lähelle.’ Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” Matt. 10:7, 8

Eri puolilla maailmaa ne kirkot, joissa annetaan tilaa Pyhän Hengen lahjoille, kasvavat voimakkaimmin. Mekin saamme ottaa Jeesuksen lähetyskäskyjen sisällön tosissamme ja voimme yhdessä odottaa Pyhää Henkeä. Voimme tehdä tilaa hänelle ja harjoitella hänen kuuntelemistaan ja armolahjojaan. Pyhä Henki on Jeesuksen seurakunnalleen, morsiamelleen, lähettämä Henki. Hän on parasta, mitä elämässämme voimme saada. Hän tuo armolahjoineen Jeesuksen meille läheiseksi ja sytyttää meidät kertomaan hänestä eteenpäin.

”Henki ja morsian sanovat: “Tule!” Joka tämän kuulee, sanokoon: “Tule!” Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä.” Ilm. 22:17

Jokainen meistä voi sanoa joka päivä Pyhälle Hengelle: ”Tule”, ja hän tulee. Voimme sanoa yhä uusille ihmisille: ”Tule”, seurakuntaan ja Jeesuksen ja Pyhän Hengen seuraan. Voimme opettaa heitä vuorostaan sanomaan saman yhä uusille ihmisille. Pyhä Henki on uskollinen. Hän tekee sen, mitä Jeesus on luvannut, joka päivä, maailman loppuun asti.

Raamatun kolme jumalanpalvelustyyliä

Raamatusta voi löytää karkeasti ottaen kolmea jumalanpalvelustyyliä:

1. Temppelijumalanpalvelus (uhraaminen)

2. Synagogajumalanpalvelus (muisteleminen)

3. Kristillinen jumalanpalvelus (läsnäolon harjoittaminen)

Temppelijumalanpalveluksen keskeinen asia oli uhraaminen. Jumalan eteen kannettiin erilaisia uhreja, joiden kautta etsittiin sovintoa Jumalan kanssa. Ihmisten mielissä oli selvä käsitys, että ilman uhria ei ollut tulemista Jumalan eteen (Hepr. 9:22). Jerusalemin temppeli olikin aikoinaan melkoinen teurastamo, sillä alttarilla uhrattiin valtava määrä eläimiä. En tiedä, miten ihmiset kokivat tuon kaiken, mutta itse ajattelen, että veri ja kuolema sävyttivät väkisinkin jumalanpalveluksen melko vakavaksi. Jumalan uskottiin olevan läsnä, temppelin kaikkein pyhimmässä osassa (Hepr. 9:3).

Synagogajumalanpalvelus oli toisenlainen. Siellä oltiin tietoisia siitä, että temppelijumalanpalvelus olisi se paras ja ”oikea” jumalanpalvelus, mutta paremman puutteessa, kun ei päästy Jerusalemiin, kokoonnuttiin yhteen. Luettiin pyhiä kirjoituksia, jotakuinkin meidän Vanhaa testamenttiamme, puhuttiin siitä ja rukoiltiin. Varsinkin sitten, kun Jerusalemin temppeli oli hävitetty ja uhraaminen ei voinut enää jatkua, synagogajumalanpalvelus ei ollut vain maantieteellisesti kaukana varsinaisesta temppelistä, vaan tuota Jumalan läsnäolon paikkaa ei ollut olemassakaan. Synagogajumalanpalvelusta leimaa ikävöiminen, menetettyjen hyvien aikojen muisteleminen ja jonkinlainen puolustuskannalla oleminen. Asiat eivät ole hyvin, mutta yritetään paremman puutteessa säilyttää se, mitä voidaan.

Jeesus yritti muuttaa jumalanpalveluksen sellaiseksi, että Jumalan läsnäolo, vapautuminen ja parantuminen olisivat saaneet tapahtua tässä ja nyt. Sama tulisi olemaan totta missä tahansa, missä rukoillaan hengessä ja totuudessa (Joh. 4:21-23) tai missä edes kaksi tai kolme olisivat koolla (Matt. 18:20).

Alkuseurakunta näyttää mallia. Kristillistä jumalanpalvelusta leimaa ennen kaikkea se, että uhraamiset on uhrattu. Sitä ei enää tarvitse tehdä (Hepr. 9:12). Jumalanpalvelus tai oikeastaan koko seurakuntaelämä heijastaa kokonaisvaltaista Jumalan läsnäoloa (Apt. 2:42-47). Pyhä Henki ei ole kaukana, vaan uskossa, sanassa ja sisimmässämme läsnä: ”Mitä siis on sanottu? – Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi, nimittäin se uskon sana, jota me julistamme.” (Room. 10:8) ”Hän on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne/ teissä, kirkkauden toivo.”(Kol. 1:27) Tämä on myös Martti Lutherin keskeisin löytö: ”Itse uskossa Kristus on läsnä.”

Tuo läsnäolo on totta myös armolahjojen kautta: ”Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin?” (Gal.3:5) Profetointi, tai kuunteleva rukous, niin kuin usein olen halunnut profetiaa nimittää, tuo osaltaan esiin Jumalan läsnäoloa: ”Jos sen sijaan kaikki profetoisivat ja joku epäuskoinen tai ulkopuolinen tulisi paikalle, hän joutuisi kaikkien koeteltavaksi ja tutkittavaksi ja hänen sydämensä salaisuudet paljastuisivat. Silloin hän heittäytyisi kasvoilleen maahan, rukoilisi Jumalaa ja tunnustaisi: “Jumala on todella teidän keskuudessanne.” (1. Kor. 14:24, 25.)

Alkuseurakunnan ratkaisu vaikeuksiin oli railakas: ”Katso nyt, Herra, kuinka he meitä uhkailevat! Anna palvelijoillesi voimaa pelotta julistaa sanaasi. Ojenna kätesi, niin että sairaat paranevat, että tapahtuu tunnustekoja ja ihmeitä pyhän palvelijasi Jeesuksen nimessä.” Kun he olivat päättäneet rukouksensa, vavahti paikka, jossa he olivat koolla, ja he kaikki täyttyivät Pyhästä Hengestä ja julistivat rohkeasti Jumalan sanaa.” Apt. 4:29-31

Olen kuullut tämän kolmijaon Los Angelesin Desert Vineyard –seurakunnan David Parker –nimiseltä pastorilta. Hänen kokemuksensa mukaan suurin osa nykyisten kristillisten seurakuntien jumalanpalveluksista muistuttaa eniten synagogajumalanpalvelusta. Surraan, muistellaan menetettyjä hyvä aikoja ja yritetään säilyttää se, mitä voidaan. Hyvä on takanapäin ja odotettavissa on jotain sellaista, joka tuo mieleeni Woody Allenin sanat: ”Elämä jakaantuu kahteen osaan: kamalaan ja viheliäiseen”.

Pahimmissa tapauksissa ihmiset viettävät temppelijumalanpalvelusta eli he käyvät jumalanpalveluksissa uhratakseen eli täyttääkseen uskonnollisen velvollisuutensa. Silloin on tavallaan sitä parempi, mitä synkempi ja ikävystyttävämpi jumalanpalvelus on, koska silloin oma uhrautuminen on suurempaa.

Joissain paikoissa kuitenkin iloitaan Kristuksen täytetystä työstä. Koko yhdessäoloa leimaa hänen läsnäolonsa tuoma ilo ja myönteinen jännitys siitä, mitä hän tänään keskellämme tekee. Siellä rukoillaan käytännön asioiden puolesta. Armolahjat saavat tilaa Raamatun lukemisen, puheen, laulun, ehtoollisen ja muun rukouksen ohella. Seurakunta suuntautuu ulospäin, muuttaa maailmaa, riemuitsee ylösnousseesta ja Pyhän Hengen läsnäolosta.

Miksi kirjoitan tällaista? Olisi tietenkin hienoa, että oman seurakuntamme jumalanpalvelus muistuttaisi Uuden testamentin kristillistä jumalanpalvelusta mahdollisimman paljon. Emmehän me kuitenkaan kaikki ole seurakunnassa sellaisessa asemassa, että voisimme vaikuttaa siihen, millainen jumalanpalveluksen rakenne on. Jokainen voi kuitenkin tarkkailla omaa mieltään ja rohkaista toisiakin, niin että emme lipsahtaisi päämme sisällä tai toiminnallamme temppelijumalanpalveluksen tai synagogajumalanpalveluksen puolelle. Ennen kaikkea tässä on mielestäni kysymys asenteesta. Ei kuitenkaan vain yksilön, vaan yhteisestä asenteesta, jolla voimme tämän elämä vaikeuksienkin keskellä rohkaista toisiamme rukoilemaan ja odottamaan Jumalan läsnäoloa ja apua tässä ja nyt (Hepr. 10:25). Sen sijaan, että pelkästään kehittelemme parempaa seurakuntarakennetta tai keskustelemme ongelmista, sairauksista, kirkon maallistumisesta ja maailman pahuudesta, jokainen meistä voi vaikkapa pyytää toista kristittyä laittamaan käden omalle olkapäälleni ja lukemaan virsikirjan takakannesta Herran siunauksen. Kannattaa kokeilla, mitä Pyhä Henki tahtoisi tehdä nyt, tänään.

Kristus on onnistunut uhraamisessa ja kuoleman voittamisessa, meidän ei tarvitse. Hän antaa meille Pyhän Henkensä ja armolahjansa, niin että voimme elää todeksi joka hetki Jeesuksen sanomaa: Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Parhaat päivät eivät ole takana, vaan edessä. Hän itse asuu meissä ja tekee valtakuntansa tekoja. Tätähän Heprealaiskirjeenkin sanojen täytyy tarkoittaa: ”Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen, varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.” (Hepr. 13:20, 21)

Neljä B:tä

Yksi käytännöllisimmistä periaatteista, jota huomaan jatkuvasti soveltavani omassa työssäni, on englantilaisilta papeilta oppimani neljän B:n periaate:

  • Behave eli käyttäytyminen
  • Believe eli uskominen
  • Belong eli kuuluminen
  • Bless eli siunaaminen

Näiden neljän osan eri järjestykseen asettaminen muuttaa seurakunnan suhdetta ympäröivään todellisuuteen ratkaisevasti.

Jeesuksen ajan fariseusten toiminta näytti avautuvan käyttäytymisestä käsin: Behave, Believe, Belong, Bless. Jos osasi käyttäytyä oikein, saattoi myös saada tietoa uskosta. Kun käyttäytyi ja uskoi oikein kirjoituksiin, saattoi saada oikeuden kuulua tuohon joukkoon. Kaikki tämä yhdessä johti siunaukseen.

Jeesus käänsi nämä asiat nurin päin: Bless, Belong, Believe, Behave. Hän siunasi ja paransi ihmisiä riippumatta siitä, palasivatko nämä kiittämään tai uskoivatko nämä häneen. Avun tarve näytti riittävän syyksi. Hän antoi ihmisille tunteen kuulumisesta, sillä hän seurusteli niin sanottujen syntisten kanssa. Kun hän pääsi lähelle ihmisiä siunatessaan ja auttaessaan ja ollessaan heidän kanssaan, hän opetti jatkuvasti Jumalan valtakunnasta. Luottamus ja usko Isään liittyivät erottamatta siunaamiseen ja ystävyyteen. Käyttäytyminenkään ei jäänyt pois. Tästä on esimerkkinä kehotus “älä enää tee syntiä”, joka seurasi joskus vapauttavaa kohtaamista, jossa syntinen sai kuulla saavansa anteeksi.

Farisealainen malli ei toimi, kun yritetään tavoittaa kristillisyydestä vieraantuneita ihmisiä. Miksi he yrittäisivät käyttäytyä tietyllä tavalla, jos he eivät edes usko Jumalan olemassaoloon? Vaikka jotkut haluaisivatkin käyttäytyä ja uskoa oikein, heillä ei ole siihen voimaa. Heidän lähipiirinsä elämäntapa ei yleensä tue kristillistä uskoa tai käyttäytymistä. Ihmisten elämä on usein yksinäistä, edes mahdollisuutta johonkin yhteisöön kuulumisesta ei usein ole näköpiirissä. Siunauksesta tai Jeesuksen vallasta arjen puristuksessa heillä ei useinkaan ole kokemusta. Oikein käyttäytyvään ja oikein uskovaan kirkkoon päätyvät farisealaisessa mallissa ne harvat, joiden elämä on hyvässä järjestyksessä muutenkin.

Samaa olen näkevinäni osittain nykyään Suomessa. Ääripäistä löytyy evankeliumin irvikuvia. Seurakunta voi näyttäytyä pelkkänä oikeaoppisuutena tai korkeakirkollisuutena, ns. oikeana uskona ja käyttäytymisenä, joilla tullaan mitanneeksi, kuka yksilönä kuuluu joukkoon, eikä siunausta ja iloa näy ainakaan ulospäin. Toisessa ääripäässä seurakunta voi näyttäytyä myös kaiken “siunaamisena”: vakuutetaan, usein tiedotusvälineiden kautta, että kaikki ovat oikeassa, jopa että kaikki pääsevät taivaaseen. Usko ja luottamus Jumalaan, kuuluminen seurakuntaan, oikea käyttäytyminen ja myös todellisen siunauksen ja anteeksisaamisen kokeminen jäävät puuttumaan. Pitäisi vain yksin jaksaa luottaa siihen, että kaikki on hyvin, vaikka sisin huutaisi apua.

Voimaton ja iloton kirkko muuttuu sääntökokoelmaksi, joko lähes kaiken kieltäväksi tai lähes kaiken sallivaksi.

Ihanteena on, että seurakunnalla olisi varaa rohkeasti pitää kiinni Raamatusta, rukoilla ihmisten puolesta ja siunata näitä kouriintuntuvalla tavalla. Monet kertovat, kuinka Jumala on koskettanut heitä, kun seurakunnassa on rukoiltu heidän puolestaan. He ovat saaneet kokea kuuluvansa johonkin, kun he ovat löytäneet seurakunnan, jossa heistä välitetään ja heidät huomataan. Syntynyt usko, yhteinen rukous ja lämmin yhteys on myös antanut voimaa uudenlaiseen elämäntapaan. Samaa kertovat lähetystilastot: voimakkaimmin kasvavat ne kirkot, jotka antavat tilaa myös Pyhän Hengen tunnusmerkeille.

Seurakunta tarvitsee näitä kaikkia, Bless, Belong, Believe, Behave, ja oikeassa järjestyksessä.

Omaa seurakuntaa on hyvä tarkastella neljän B:n näkökulmasta. Mitä ihmiset näkevät ja kokevat, kun he kohtaavat seurakunnan aktiivisia jäseniä tai kun he tulevat seurakunnan tilaisuuteen? Onko heillä sellainen olo, etteivät he osaa käyttäytyä oikein? Saavatko he kristityistä vieraan vaikutelman? Onko ilosanoman kuullakseen opeteltava ensin itselle vieras käyttäytymistapa? Jos ensivaikutelma on tällainen, farisealainen malli käyttäytymisestä on etusijalla.

Seurakunnassa on mahdollista yhdessä pyytää Jumalalta hänen hyviä lahjojaan ja odottaa, että niitä myös saadaan. Luotammeko siihen? Rukoilemmeko yhdessä toistemme puolesta? Onko meillä kokoontumisissamme tilaa sille, että siunaisimme toisiamme ja kertoisimme, mitä Jumala mahdollisesti mieleemme nostaa? Autammeko ihmisiä? Uskommeko, että Jumala voi siunata heitä ja antaa heille voimaa seurakunnan kautta? Onko meillä varaa olla ystävällisiä naapureille, työkavereille, sukulaisille ja tutuille? Kutsuuko seurakuntamme uusia ihmisiä yhteyteensä? Onko seurakunnassamme tilaisuuksia, joissa uskosta vieraantunutkin voisi viihtyä? Rukoilemmeko yhdessä sairaiden ja muiden tarpeessa olevien puolesta? Tarvitsemmeko Pyhän Hengen armolahjoja tähän?

Saako Pyhä Henki kirkastaa meille Jeesusta ja Isän rakkautta? Se on kaiken ydin, ei ihmisten puuhailut, vaan Jumala, joka välittää juuri minusta.

Uudemmat tekstit »